Masennus taitaa olla inhimillisistä peruskokemuksista se, josta on vaikeinta tehdä lauluja. Se häälyy koko elämän taustalla epämääräisenä tummana hahmona, eikä antaudu selitysyrityksille. Silti sitä on kuvattava. Sen kuvaaminen on aivan yhtä oleellista kuin rakkaudenkin, vaikka jälkimmäistä tehdäänkin paljon enemmän.
On ehkä niin, etteivät kaikki tunne masennusta samalla tavalla omakohtaisesti kuin kaikkien ainakin oletetaan tuntevan rakkauden. Molemmat ovat kuitenkin käsitteinä sikäli samankaltaisia, että ne ovat yhtä aikaa epämääräisiä ja kokemuksellisesti täyttä totta. Oikeastaan ne lyövät helposti kättä, jos joku panee ne kättä lyömään. Siinä onnistuminen vain on vaikeaa, ja Suomessa siinä on parhaiten onnistunut Minä ja Ville Ahonen -nimellä musiikkia tekevä Ville Ahonen, jonka toistaiseksi kahden levyn laajuinen tuotanto käsittelee hyvin suurelta osin juuri tätä rajapintaa.
Ehkä kaikkein tarkimmin hän on kartoittanut sitä nimettömän esikoisalbumin päättävällä Musta virta -eepoksella, jonka yhdeksän minuutin mitta on juuri tarpeeksi kohtuuton viistolle suurteokselle, joka ympäröi ja nielee kuulijansa ja sylkee tämän muuttuneena takaisin arkimaailmaan. Biisissä ei ole mitään "klassisen kaunista", vaan eipä ole psyykkisissä sairauksissakaan.
Musta virta alkaa toki hämäyksellä herkästä balladista, joskin Ahosen tässä johdannossa pudottelemien, suomenkielisen laululyriikan kärkeen kuuluvien säkeiden pitäisi jo varoittaa valpasta kuulijaa:
Sade hakkaa nurmea / piripäissään puistossa / Varis toista raakuttaa / enkä unta saa.
Koko ympäristö on kaaosta, väkivaltaa ja arvaamattomuutta: luonnon normaali, toisessa katsannossa pastoraali elämänmeno alkaa näyttäytyä vihana, pelkona ja sotana. Näin käy, jos pään sisällä vallitsee sotatila. Ja Mustan virran kertojan pään sisällä vallitsee sellainen, tai ainakin keskimääräistä vakavampi rajakonflikti:
Mulla on uusi naapuri / Se muutti juuri päähäni / Sitä kaikki naurattaa / enkä unta saa.
Unen puutteen vastapariksi asettuu unen kaipuu, falsetissa lauletun uni minut nielee -säkeen kuvaama tarve hukkumisesta johonkin syvään ja peittävään ja lopulliseen. Mustaan virtaan. Uneen tai kuolemaan, vierekkäisiä oviahan ovat.
Tämä kaikki tapahtuu alle kahdessa minuutissa. Ne loput seitsemän koostuvat luurankojen kömpelöstä diskotanssista, jonka päälle Ahonen lähettää mantramaisen rakkaudentervehdyksensä rajan takaa:
Ja minä rakastan sinua / yli mustan virran / Ja minä rakastan sinua / vain hetken verran.
Kunnes ei biisin puolivälin jälkeen lähetä enää sitäkään: vain hetken sanatonta, ulvottua tuskaa ja sitten minuuttikaupalla kolkkoa biittiä, kuolemantanssia suoraan keskiaikaisista muureista, taustalla kauneutta hapuilevaa pianoa, joka sekin muuttuu sairaalankelmeäksi syntikkajumitukseksi.
Musta virta etääntyy koko ajan kauemmas, eikä Orfeusta näy.
Musta virta Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti