#45: Kristiina Halkola: Jos rakastat (1971)

On muodostunut kliseeksi sanoa, että "taistolaislauluista" parhaiten aikaa ovat kestäneet rakkauslaulut. Silloin kai ajatellaan usein sellaisia mestariteoksia kuin Sinua, sinua rakastan tai tässä blogissa jo käsitelty Laulu kuolleesta rakastetusta. Itse en oikeastaan miellä niitä taistolaislauluiksi: ne tehtiin ennen kuin tämä erikoislaatuinen genre hahmottui, ja tärkein yhtymäkohta ovat nimet tekijätiedoissa.

Kristiina Halkolan vuonna 1971 levyttämä, Kaj Chydeniuksen Matti Rossin runoon säveltämä Jos rakastat sen sijaan on ilman muuta "taistolaislaulu". Se on myös rakkauslaulu, mutta taistolaislaulut olivat siinä määrin tarkoitushakuista käyttömusiikkia, että tässäkin on luokkataistelun pohjavire. Sävellyksen ja esityksen yleinen upeus kuitenkin voittaa, eikä biisiin ole läheskään niin vaikea suhtautua kuin useimpiin lajitovereihinsa. Ne tuntuvat kahleisiin vangitulta musiikilta siinä missä Jos rakastat kurkottaa huikeaan lentoon kohti vapautta.

Ehdoton tämänkin tekstin kertoja toki on. Hän sanelee pitkän listan asioita, joita hänen sydäntään tavoitteleva ihminen ei saa rakastaa. Ne ovat pintakoreuteen, varallisuuteen ja porvarilliseen elämäntyyliin liittyviä asioita: hanhenrintaa, purjehtimista, seteleitä. Tosin kertojan asenne tällaista rakastavaan ihmiseen ei ole niinkään jyrkän vallankumouksellinen kuin ilkikurisen vähättelevä. Jää vaikutelma, että hän saattaisi kyllä mennä huvikseen sänkyyn rahojaan levittelevän pikkuporvarin kanssa: Jos rakastat seteleitä / autan sinua luopumaan niistä / ja annan sinulle kaiken, minkä tahdot / Mutta sydäntäni en anna. Hän unohtaisi sellaisen kohtaamisen pikaisesti tai muistelisi sitä yliolkaisesti hymähtäen, siinä missä porvari toivon mukaan nukkuisi huonosti menettämäänsä rakkautta kaivaten.

Tämä on kai sitten taistolaista flirttailua, sinänsä kyllä ihan yhtä ajatonta kuin flirttailu noin yleensäkin. Sanasto vain on omanlaisensa.

Biisin käännekohtaa edeltävä säkeistö, jossa kirjojenkin liiallinen rakastaminen tuomitaan, tuppaa vähän hiertämään itseäni. Ihan painettuja runokirjojakin kasapäin kirjoittaneen Matti Rossin kynästä se on vähän paksua. Argumentti on, että kirjoihin liikaa syventyvä ihminen haluaa "oppia kaiken" ja siten sulkea mysteerin ja seikkailun pois elämästään, myös rakkaussuhteestaan. Tuo ei päde ainakaan kaltaiseeni lukijaan ja lukemiini kirjoihin, mutta olisi hauska ajatella, että tässä tarkoitettaisiin vaikkapa liiallista Marxin tankkaamista opintopiireissä. Rossin maineen tuntien kyse tuskin kuitenkaan on hienovaraisesta piikistä omien suuntaan.

Tämä nyt on yhdentekevää. Jos rakastat on draamankaareltaan täydellinen kappale. Se alkaa hieman jazzahtavana, kuulaana iskelmänä, kasvattaa hienovaraisesti jännitettään ja suoristuu popimmaksi, taittuu sitten kirjoja koskevan säkeistön ja lyhyen välipaisutuksen jälkeen lempeäksi hissutteluksi Halkolan luetellessa asioita, joita on suotavaa rakastaa: pieniä tyttöjä, pieniä poikia, koiria, mummoja, vanhojapiikoja, salaattia ja sellerinjuurta, lampaanpaistia, kevätaamuja, kylmien asemien yksinäisiä miehiä.

Sille, joka näitä pääosin ehdottoman hyviä asioita rakastaa, Halkola antaa kaikkein suurimman lupauksen, sen jonka on aiemmin tekstissä muilta evännyt: Minä tulen kanssasi merenrantaan / ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan.

Ja kun Chydenius kasvattaa taustalle valtavan euforisen pauhun ja Halkola laulaa kuin hänen hiuksensa hulmuaisivat valtamerten yllä, kuulija joutuu toteamaan: mitään muuta ei elämältä kannattaisi halutakaan.

Jotain kiehtovan ristiriitaista on siinä, että tekstissä vaaditaan kääntymään hienosta ja koreasta kohti pientä ja yksinkertaista, ja palkintona on sitten rakkaus, joka ehkä sanojen tasolla edustaa edelleen sitä pientä ja yksinkertaista - hetki merenrannassa, sormi piirtämässä hiekkaan - mutta jonka Chydeniuksen sovitus paisuttaa kaiken voittavaksi täydelliseksi omistautumiseksi ja ekstaasiksi. Ehkä kappaleen teho perustuukin siihen, että se on aivan yhtä ristiriitainen kuin rakkauskin on.


Jos rakastat Youtubessa