Minusta Ville Leinosen Suudelmitar on rakkauslaulu suomalaiselle kesälle - ja selviytymislaulu vuodenkierrostamme kärsiville. Biisin havumetsälatino-tyyppinen sovitus tukee analyysia. Leinonen tietysti naisellistaa maiseman tai oikeammin kuvittelee eräänlaisen feminiinin haltijahahmon, joka muotoaan muuttaen häilyy eri vuodenaikojen konkretisoitumana ja perustelee rakkauslaulun muodon ja kielen.
Suomen kaltaisessa melko jyrkästi vaihtelevien ilmasto-olosuhteiden maissa vuodenkierto tuntuu vuoristoradalta siinä kuin epävakain rakkaussuhdekin. Teoriassa se tietysti toistuu ennalta-arvattavana syklinä, mutta vuosi on liian pitkä aika ihmisen todella mieltää tämä rutiiniksi. Jokainen kesä tuntuu viimeiseltä, jokainen syksy lopun alulta. Näin ainakin dramaattisen ihmisen mielessä, jollaiseksi olen Ville Leinosen aina tulkinnut ja jollaiseksi joudun itsenikin luokittelemaan.
Leinonen näyttelee draamansa toki aivan oman käsikirjoituksensa mukaan. Kukaan muu ei ensinnäkään voisi antaa kappaleelle (ja samalla koko albumille) sellaista nimeä kuin Suudelmitar. Leinonen kuitenkin voi, koska hän tekee sen täysin pokerinaamalla. Jos satunnaista henkilöä nyt sitten kiinnostaa vastaus kysymykseen "mikä vitun Suudelmitar", voi hän aina kuunnella kappaleen (tai koko albumin) ja saada vastauksen. Suudelmitar on kaikki se kauneus, joka on kirjoitettu sisään luonnon ja ihmiselämän kiertokulkuun, mutta joka herää henkiin juuri kesällä. Suudelmitar on eräänlainen vaihtoehtoinen jumalhahmo, jota ei tarvitse luokitella ihmissuhteiden, teologian tai taiteentutkimuksen asiasanojen mukaan. Hän on kesäinen johtotähti, jota seuraamalla on mahdollista selvitä hengissä kuulaasta syksystä talvisen kuoleman jäävaltakunnan läpi kosteanukkaiseen kevääseen - ja lopulta suven usvaisiin aamuihin, jolloin koivujen kehdossa yön yli maannut / neidoista kaunein, Suudelmitar / käy tanssimaan.
Tämä olisi luultavasti ollut usvaista romantiikkaa nuorten tulenkantajienkin mielestä. Leinosen suuri vahvuus lauluntekijänä ja esiintyjänä on alusta asti ollut hänen vaikuttava kykynsä olla nolostumatta. Vaikea laji, koska jos tekijä räpäyttää silmäänsäkään, muuttuu patetia tahattomaksi komediaksi. Leinonen ei laskujeni mukaan ole sortunut tähän kertaakaan. Se voi johtua vain siitä, ettei tämä ole hänelle mikään laji, vaan luonteva itseilmaisun tapa.
Tyyppi on tehnyt hienoa musiikkia ihan sieltä Raastinlauluista tämänvuotiseen Mopo-yhtyeen kanssa tehtyyn levyyn asti. (Harkitsin vakavissani tuon levyn käsittämättömän upeaa Kuka tätä laivaa ohjaa -biisiä tälle listalle.) Leinosen tapauksessa biisivalinta olikin poikkeuksellisen vaikea. Mutta Suudelmittaren flamenco-epiikka tuoksuu niin vahvasti alkukesän kukinnoilta ja kuulostaa niin ilmiselvästi kiimaisten toukolintujen laululta, että väistämättömälle oli annettava periksi.
Suudelmitar Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti