Tässä blogissa aiemmin käsitelty YUP:n Kaikki on hyvin kuvaa apokalypsia ja seesteistä hetkeä lopullisen tuhon koitettua, kaiken pysähdyttyä. Jarkko Martikaisen näkökulma aiheeseen liittyy ihmiskunnan turhan tohinan lakkaamiseen. Porilaisen Eleanoora Rosenholm -projektin definitiivisesti nimetyssä Maailmanloppu-klassikossa esitetään vastaava skenaario: siinäkin rakennukset ja ihmiset tieltään puhaltava lopunajan myrsky jättää jälkeensä tyvenen kaiken turhan kaikottua. Mutta seesteisen sijaan euforinen olisi kai oikea adjektiivi määrittämään Rosenholmin maailmanloppuun liittyvää keskeistä tunnetilaa.
Eleanoora Rosenholmin taustalla oli (tai on) muissakin Porin tunnetun vaihtoehtomusiikki- ja poikkitaideskenen yhtyeissä ja projekteissa vaikuttavia hahmoja. Toistaiseksi kolme albumia käsittävän tuotannon on kai tarkoitus rakentua nimenmukaisen fiktiohahmon ympärille. Yleiskuva tästä tarinan Eleanoora Rosenholmista on epätasapainoisen, tuhoa ja kuolemaa ja häiriötä ympärilleen kylvävän naishahmon. Vainajan muotokuva -esikoisalbumilla hänen oli kai tarkoitus olla lähinnä suloinen sarjamurhaaja. Mutta kovin yhtenäinen tuo juoni ei ollut edes debyytillä, ja myöhemmät albumit hukkaavat sen oikeastaan kokonaan: kaikki perustunnelmaan sopiva tekstiaines on käynyt kuvittamaan kokoonpanon dramaattista elektropoppia.
Noora Tommilan lapsekkaasta dramaattiseen taipuvat lauluosuudet tuovat hieman epämääräiselle päähenkilölle tarvittavan identiteetin. Hän on tälle musiikille täydellinen personoituma. Eläytyminen on niin täydellistä, että itselleni oli varsinkin Rosenholmia aktiivisimmin kuunnellessani vaikea suhtautua Tommilaan hahmostaan erillisenä tyyppinä - hyvä kun en sentään hänet joskus jossain tilaisuudessa nähdessäni juossut kirkuen karkuun.
Eleanoora Rosenholmin albumit ovat kokonaisuuksia - varsinkin Vainajan muotokuva hyvin lähellä täydellistä sellaista - mutta niiltä erottuu silti useita yksittäisiä huippubiisejä. Tuntui kuitenkin aika selvältä, että tässä blogissa käsittelyyn päätyisi tuon albumin päättävä Maailmanloppu. On varmaan jo käynyt selväksi, että apokalypsi kiehtoo minua.
Sekin on kiehtovaa, että lähes kaikki apokalypsia käsittelevät populaarimusiikkiesitykset ovat tavalla tai toisella niin haltioituneita. Henkilökohtaisesta maailmanlopusta, eli kuolemasta, kirjoitetaan yleensä ja ymmärrettävästi aika synkkämielisiä kappaleita. Mutta koko maailman loppuminen tuntuu liian isolta aiheelta omakohtaiselle synkistelylle. Tietysti se on myös liian selvältä tuntuvasti fantasiaa verrattuna kuoleman todellisuuteen.
Tästä ehkä seuraa, että täydellinen maailmanloppubiisi on täydellisen euforinen. Ja tässä se on. Eleanoora Rosenholmin kappale on lähes ratsastuskomppimaiselle konenytkeelle rakentuva, synteettisiä kirkonkelloja ja taustalauluhuokailuja hyödyntävä kuvaelma, jonka Tommila laulaa lähes juhlavasti. Pinnan alla ja ihan tekstin riveilläkin on vahva seksuaalinen pohjavire, joka täydellistää teoksen.
Heiniin pitkäkseni käyn ja itsestäni nautin, Tommila laulaa ydinvoimaloiden räjähtäessä ja rakennusten sortuessa taustalla. Hänen kertojahahmonsa on odottanut maailmanloppua, vaihtanut inhimillisen rakkauden tähän hurmioista polttavimpaan: Kuuma tuuli leikkii hiuksillani lailla rakastajan, jonka hetki sitten jätin. Kertojan kaikki aistit ovat auki, jokainen hetki tärkeä kokea, kun ihmiskunta sulaa valovirtaan.
En tunne Poria tai sen ympäristöä juurikaan, mutta tekstin tarkoin ja konkreettisin vedoin piirretty maailmanlopun maisema tuntuu sijoittuvan juuri sikäläiseen merenrantaan, ehkä Olkiluodon ydinvoimaloiden tuntumaan. Niinpä tämä on myös suomalaisin maailmanloppu, mitä ainakaan popmusiikki tuntee. Tällainen draaman lokalisointi ja arkipäiväisten ympäristöjen muuttaminen eeppiseksi tuntuu olevan Pori-skenen usein pintautuva pyrkimys, jota kannatan varauksetta. Näin päästään paljon tehokkaampiin lopputuloksiin kuin mytologioiden geneerisellä hyväksikäytöllä., jota esimerkiksi metallimusiikin maailmanloppuskenaariot turhan usein edustavat.
Maailmanloppu-video Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti