Lau Naun musiikki on huomattavan abstraktia verrattuna ylivoimaiseen valtaosaan tässä blogissa käsitellystä. Analyyttinen käsittelytapa ei tee oikeutta sille. Se vaikuttaa tajunnan rajamailla häilähtävinä mielikuvina ja puhtaan äänen herättäminä tunnetiloina. Laululla ja sanoillakin on siinä usein tärkeä rooli, mutta ne eivät ole koskaan itsenäisiä rooleja. Ne toimivat kliseisesti sanottuna instrumentteina muiden joukossa. Yksittäisillä instrumenteilla ei muutenkaan ole Lau Naun musiikissa suurta merkitystä, ne sulautuvat osaksi kokonaisuutta. Hänen levynsä ovat kuulijan ympäröiviä maailmoja, tai sitten näkökulmia yhteen ja samaan Lau Nau -maailmaan.
Artistinimi Lau Nau kuulostaa jo itsessään fantasiamaailmalta. On jotenkin upeaa, että se on saatu aikaan yksinkertaisesti ottamalla alkukirjaimet melko tavanomaisesta nimestä Laura Naukkarinen. Näin helposti arkisesta voi tulla toismaailmallista, mutta nimelle vertoja vetävän musiikin tekeminen vaatiikin sitten jo enemmän. Lau Nau on siinä onnistunut, hänen levyjensä kuunteleminen tarkoittaa uppoutumista yhä syvemmälle eräänlaiseen äänten taikametsään, ja kun taannoin todistin hänen osana eräänlaista superbändiä säestävän livenä varhaista mykkäelokuvaa Prinssi Ahmedin seikkailut, olin yhtä lailla vaikuttunut. Elokuva oli ihan hauska, mutta jotenkin tuntui, että vasta musiikkisäestys loi sen ympärille maailman, johon saattoi astua.
Itsestänikin tuntuu silti yllättävältä, että olen päätynyt sijoittamaan yksittäisen Lau Nau -kappaleen näinkin korkealle tällä listalla. Hänen musiikkinsa ei ole millään lailla biisilähtöistä, myös "biisit" sulautuvat laajempien kokonaisuuksien osiksi, silloinkin kun kyse on vaikkapa Juokse sinä humma -versiosta. Kuoleman tappajan kuolemassa tuntuu kuitenkin olevan jotain todella erityislaatuista. Siitä on tullut minulle eräänlainen toteemibiisi.
Monista muista Lau Naun jutuista poiketen tämä on tanssimusiikkia, mutta tietysti aika valikoituun tanssimakuun. On hellittämätön elektroninen pulssi, sitä alleviivaavia rytmisiä ja soundillisia erikoistehosteita, hieman paniikinomainen, kiivas ja huohottava yleistunnelma. Kun tanssiminen kerran tuli mainittua, niin otsikko vie ajatukset tietysti jonkinlaiseen sätkivään kuolemantanssiin, mutta sellaiseksi biisissä on liikaa eteenpäin menemisen meininkiä, ja oikeastaan se kuulostaa enemmän juoksemiselta sydän kurkussa pimeässä metsässä. Lau Naun laulu on viitteellisesti artikuloitua ja hengästynyttä, joskin eräänlaiseksi kertosäkeeksi hahmottuvassa tahtoisin sua koskettaa / vaan en tiedä kuinka aloittaa -kohdassa lähestytään eräänlaista niin sanotulle popmusiikille ominaista flirttailevaa sävyä. Mutta tässä tietysti flirttaillaan kuoleman kanssa.
Tekstiä on turha analysoida kovin tarkkaan, paikoin siitä on vaikeaa saada edes selvää. Mutta ainakin kertojalla on kuolemaan suhde, joka vaikuttaa sekä eroottiselta että vihamieliseltä. Rakkaus ja kuolema mainitaan usein tärkeimmiksi laulunaiheiksi, ja erilaiset viha/rakkaussuhteet ovat popmusiikin keskeistä aiheistoa nekin, joten olisiko tässä sitten kyse viha/rakkaussuhteesta kuolemaan, joka tietysti onkin se pelottavin rakastaja ja ehkä rakkain vihollinenkin.
Biisiin tehty Sami Sanpäkkilän upea video (linkki kirjoituksen lopussa) kuvittaa sen maailman täydellisesti. Lau Nau esiintyy siinä eräänlaisena kuoleman morsiamena, samaan aikaan eteerisenä valkoisessa mekossaan että täysin konkreettisena mullan alta takaisin tähän maailmaan kaivautuessaan. Kuolemaa ei siis edusta mikään siluettipiirros luurangosta, vaan maa jalkojemme alla, se johon meidät aikanaan kuopataan.
Kuoleman tappajan kuolema. Lau Naun hahmo on kuoleman tappaja: Kuolema on nielty / ja voitto on saatu. Hän nousee mullan alta maan päälle rakastetun / vihollisen kukistettuaan. Silti otsikko määrittelee kappaleen kertovan hänen kuolemastaan, sillä kertaa lopullisesta. Tähän ehkä viittaa myös kappaleen pitkä lopuke, jossa tanssibiitti väistyy synkeäsävyisen ambient-taustan ja hieman hautajaisilta kuulostavan sanattoman laulun tieltä. Videossa tätä kuvittaa kohtaus, jossa Lau Nau tuntuu tavoittavan kirkkauden tai ekstaasin.
Kyse on kuitenkin eräänlaisesta yksilön kuolemantanssista - vastakohtana keskiaikaisten hautausmaiden muurien kuvaamalle ihmiskunnan kuolemantanssille. Tämän tanssin askeleet määrävät lähestymään ja loitontumaan, syleilemään ja kavahtamaan, kaipaamaan liki ja taistelemaan vastaan, saamaan osavoittoja ja lopulta nöyrtymään väistämättömän edessä ja sulautumaan osaksi kaikkeutta tai konkreettisemmin multaa jalkojemme alla.
Lau Naun tulkinta vapauttaa aiheen siitä raskaasta painolastista, mitä kuoleman todellinen läsnäolo elämässä merkitsee - tragedioita ja menetystä, aktuaalisia tapahtumia, jotka muokkaavat meitä raskaalla kädellä. Siitäkin näkökulmasta pitää kirjoittaa lauluja, mutta tämä ei ole sellainen laulu. Tämä kiertelee kuulijaa nuotiopiirin uloimman valonkajon ulkopuolella, kuiskii korvaan usvaisia säkeitä, vihjailee siitä, mikä meitä kaikkia odottaa. Romanssi tai satu kuolemasta, paras kuulemani sellainen.
Kuoleman tappajan kuolema -video Youtubessa
perjantai 30. syyskuuta 2016
tiistai 27. syyskuuta 2016
#28: Juha Vainio: Kotkan poikii ilman siipii (1982)
Kun olin hädin tuskin täysi-ikäinen, opettelin kapakassa istumista Rovaniemellä Karhugalleria-nimisessä paikassa, jossa oli jotain kaikkiin myöhempiin kantakapakoihini nähden ainutlaatuista: me teinit ja maailman jo murjomat hahmot istuimme siellä sulassa sovussa, samoissa pöydissä ja samoja keskusteluja käyden. Siellä kuuli sivuraiteille ajautuneiden näyttelijöiden ja oman elämänsä laulajasankarien tarinoita, ja sen baarin jukeboksista soitetut kappaleet muodostivat oman iskelmäsivistykseni perustan.
En oikeastaan muista, soiko Juha Vainion Kotkan poikii ilman siipii koskaan Karhugalleriassa. Löysin kyllä Junnun tuotannon juuri noihin aikoihin, nauhoitin Legendan laulut -boksilta parikin kasetillista upeaa musiikkia. Tästä ja Albatrossista tulee kummastakin mieleen se porukka, jota siellä näki ja joka koostui fiksuista ihmisistä, joilla oli aikanaan ollut ja joilla oli silloin edelleen paljon sanottavaa maailmasta ja ennen kaikkea tietysti omasta elämästään. Niistä jokaisella oli varmasti oma tarinansa, vaikka en väitä silloin kovin tarkkaan kuunnelleeni. Luulen kyllä, että näiden Junnun ikivihreiden merkitys noihin aikoihin kumpusi sen tajuamisesta, että takkuisen ja epäselvän tyypin julkisivun takana on joku, joka on joskus unelmoinut suurista asioista.
Vainio nyt on itsestäänselvästi parhaita kielenkäyttäjiä tässä maassa koskaan, minkä paljastavat muun muassa sellaiset pienet asiat kuin lintumetaforat. Sekä tässä että Albatrossissa on vertauskohta haettu mahdollisimman uljaasta linnusta, vaikka syöksylennosta lauletaankin. Mutta Kotka on tietysti paitsi lintu, myös Vainion kotikaupunki. Otsikko Kotkan poikii ilman siipii on oikeastaan naurettavan hyvä sanaleikki. Jos albatrossi on suomalaisessa todellisuudessa vähän etäinen rinnastus, niin tämä naulaa inhimillisen tragedian tarkalleen oikeaan kohtaan.
Jos ajatellaan kotkaa, ajatellaan jotain uljasta ja kaiken voittavaa, taivaita tavoittelevaa. Mutta se on vain eräänlainen kotkan kiiltokuva. Sellaista taivasta vasten piirtyvää komeaa siluettia kohden on maahan pudonneita ja siellä räpiköiviä poikasia vaikka kuinka paljon.
Taivaalta putoamisen syitä on yhtä paljon kuin taivaalta pudonneita siivekkäitäkin, mutta jokainen on omalla tavallaan tavoitellut aurinkoa. Tällaisten kappaleiden perusteella Juha Vainion voi julistaa tämän maan spurgujen kansallisrunoilijaksi, ja se, jos mikä, on todella tärkeä arvonimi.
Kotkan poikii ilman siipii Youtubessa
En oikeastaan muista, soiko Juha Vainion Kotkan poikii ilman siipii koskaan Karhugalleriassa. Löysin kyllä Junnun tuotannon juuri noihin aikoihin, nauhoitin Legendan laulut -boksilta parikin kasetillista upeaa musiikkia. Tästä ja Albatrossista tulee kummastakin mieleen se porukka, jota siellä näki ja joka koostui fiksuista ihmisistä, joilla oli aikanaan ollut ja joilla oli silloin edelleen paljon sanottavaa maailmasta ja ennen kaikkea tietysti omasta elämästään. Niistä jokaisella oli varmasti oma tarinansa, vaikka en väitä silloin kovin tarkkaan kuunnelleeni. Luulen kyllä, että näiden Junnun ikivihreiden merkitys noihin aikoihin kumpusi sen tajuamisesta, että takkuisen ja epäselvän tyypin julkisivun takana on joku, joka on joskus unelmoinut suurista asioista.
Vainio nyt on itsestäänselvästi parhaita kielenkäyttäjiä tässä maassa koskaan, minkä paljastavat muun muassa sellaiset pienet asiat kuin lintumetaforat. Sekä tässä että Albatrossissa on vertauskohta haettu mahdollisimman uljaasta linnusta, vaikka syöksylennosta lauletaankin. Mutta Kotka on tietysti paitsi lintu, myös Vainion kotikaupunki. Otsikko Kotkan poikii ilman siipii on oikeastaan naurettavan hyvä sanaleikki. Jos albatrossi on suomalaisessa todellisuudessa vähän etäinen rinnastus, niin tämä naulaa inhimillisen tragedian tarkalleen oikeaan kohtaan.
Jos ajatellaan kotkaa, ajatellaan jotain uljasta ja kaiken voittavaa, taivaita tavoittelevaa. Mutta se on vain eräänlainen kotkan kiiltokuva. Sellaista taivasta vasten piirtyvää komeaa siluettia kohden on maahan pudonneita ja siellä räpiköiviä poikasia vaikka kuinka paljon.
Taivaalta putoamisen syitä on yhtä paljon kuin taivaalta pudonneita siivekkäitäkin, mutta jokainen on omalla tavallaan tavoitellut aurinkoa. Tällaisten kappaleiden perusteella Juha Vainion voi julistaa tämän maan spurgujen kansallisrunoilijaksi, ja se, jos mikä, on todella tärkeä arvonimi.
Kotkan poikii ilman siipii Youtubessa
torstai 22. syyskuuta 2016
#29: Georg Malmstén: Katariinan kamarissa (1934)
Ehkä Katariinan kamarissa voisi merkitä jonkinlaista suomalaisen iskelmäkaihon perusteosta, jotain samankaltaista kuin Jimmie Rodgersin T For Texas kantrille tai Blind Lemon Jeffersonin vaikuttavimmat levytykset bluesille. Iskelmää, kantria ja bluesia oli toki tehty ennen kutakin mainittua kappaletta, mutta jotain olennaista ja kaikelle myöhemmälle suuntaa antavaa näissä tiivistyy. Georg Malmsténin tapauksessa voisi tietysti mainita senkin, että ainakin Wikipedian mukaan hän on itse asiassa vastuussa schlager-termin kääntämisestä "iskusävelmäksi", joka sittemmin lyheni iskelmäksi.
Malmsténilla oli kyllä valtavia hittejä ennen Katariinan kamarissa -biisiäkin, mm. ikoniset Särkynyt onni ja Karjalan heili jo 20-luvun puolella, eikä tämä hänen oma sävellyksensä, jonka Roine Richard Ryynänen sanoitti ilmeisesti Malmsténin ruotsinkielisen tekstin pohjalta, oikeastaan tuo tuolloiseen iskelmään mitään radikaalisti uutta. Dallapé-orkesteri soittaa tavallaan aika jähmeän saksalaistyyppisesti, vaikka jazz oli näiden jätkien porukoissa ollut jo vuosia ihan tuttu juttu. Pettymys rakkaudessa oli sekin ehtinyt vakiintua iskelmän keskeiseksi aiheeksi jo ennen tätä, ja nykyään koristeelliselta kuulostavien naisennimien nostaminen otsikkoon samoin.
Tekstin simppeli rakenne - ensin on kesä ja tyttö rakastaa, sitten on talvi ja tyttö pettää ja rakastaa toista - on oikeastaan se juttu, mikä tästä niin definitiivisen tekee. Kesä ja talvi ovat tässä tietysti puhtaasti metaforisia. Kun rakkaus ja tyttö hymyilevät, on kesä, kun ne kääntävät selkänsä, on talvi. Elämä ja onni ovat täysin riippuvaisia tästä yhdestä rakkaudesta, jonka kuollessa aurinkokin kuolee. Hirveän suuri osa iskelmästä - ja tietysti bluesista ja kantristakin - rakentuu tällaisen tyhjentävän narratiivin varaan. Myöhempinä aikoina sitä narratiivia on tietysti toisinnettu paljon monisanaisemmin ja pyritty sovittamaan aina uudestaan jatkuvasti muuttuvaan todellisuuteen, mutta jotain todella väkevää löytyy täältä aivan alkulähteiltä.
Tässä on vain kaksi säkeistöä ja paljon orkesteria niiden ympärillä ja välissä. Se oli tietysti tämän musiikin muoto silloin. Mutta mitä vähemmän on rivejä, sen enemmän asioita mahtuu niiden väliin. Aikalaiskokemus on myös otettava huomioon. Yhden rakkaussuhteen merkitys kasvaa nykynäkökulmasta kohtuuttoman suureksi, kun ei ole deittipalveluita, sarjamonogamiaa tai eri sukupuolten vapaata yhteisoleskelua baareissa. Häistähän kertojakin oli haaveillut, se olisi ollut rakkaustarinan ainoa mahdollinen myönteinen loppu.
Toisaalta vihjaukset siihen, että Katariina on ollut kamarissaan ainakin kahden herran, kertojan ja nykyisensä, kanssa, ovat saattaneet tuntua skandaalimaisilta. Kun isoäitini kuoli 2000-luvun alussa, pengoin hänen kotitalonsa ullakkoa löytääkseni mahdollisimman paljon kiinnostavaa ruohonjuuritason historiaa ennen talon myymistä. Löysinkin mm. jonkin uskonnollisen nuorisonvalistuslehden 30-luvun numeroita, joiden lukijakirjeissä paheksuttiin säännöllisesti "haitarimusiikkia". Se vietteli nuorison syntiin ja innoitti tanssimaan, jopa lähestymään vastakkaista sukupuolta, mikä on tietysti perusedellytys sille, että voi pettyä vastakkaiseen sukupuoleen.
Iskelmän roolista suomalaisessa kulttuurihistoriassa verrattuna bluesiin ja kantriin Amerikassa voi tietysti vielä jotain sanoa. USA on isompi maa, jossa on paljon enemmän alueellisia, sosiaalisia ja rodullisia viiteryhmiä, ja nuo molemmat genret syntyivät ja kehittyivät varsin eristyneinä "valtavirrasta", mikä ei taas päde iskelmään Suomessa. Se oli alusta asti nimenomaan popmusiikkia, sitä kaikkein suosituinta. Portinvartijoiden ja moralistien silmätikuksi se joutui ehkä sitäkin herkemmin, ja pääsääntöisesti sitä pidettiin alhaisena kulttuurina - tuolloinhan "korkeakulttuuri" oli sekin vielä jotenkin relevantti käsite.
Ns. ensimmäisen tasavallan aikaisessa Suomessa olikin tahoja, joille olisi sopinut hyvin antaa iskelmälle poliittissävytteinen leima "kansan" eli käytännössä punikkien musiikkina. Mutta se ei kai oikein ollut koskaan mahdollista, ihan siitä syystä, että iskelmästä pitivät kaikki ja sen kuvaamia tunnetiloja kokivat kaikki. Sen tekijät olivat sitä paitsi tietysti alkuvuosina hyvin voittopuolisesti paremmista piireistä. Malmsténin elegantti ruotsinvoittoinen ääntämys ja jonkun neidin kamarista laulaminen eivät nekään varsinaisesti viittaa työväestön tölleihin.
Silti näitä savikiekkoja osti myös työväestö, juuri niin paljon kuin heillä oli varaa lauantai-illan viihteeseen, ja siihenhän on aina varaa, jos on varaa yhtään mihinkään.
Iskelmä oli siis myös suuri kansaa yhdistävä tekijä jo ennen talvisotaa. Ja on tietysti ollut sitä sen jälkeenkin, aina jonnekin 70-luvulle asti.
Katariinan kamarissa Youtubessa
Malmsténilla oli kyllä valtavia hittejä ennen Katariinan kamarissa -biisiäkin, mm. ikoniset Särkynyt onni ja Karjalan heili jo 20-luvun puolella, eikä tämä hänen oma sävellyksensä, jonka Roine Richard Ryynänen sanoitti ilmeisesti Malmsténin ruotsinkielisen tekstin pohjalta, oikeastaan tuo tuolloiseen iskelmään mitään radikaalisti uutta. Dallapé-orkesteri soittaa tavallaan aika jähmeän saksalaistyyppisesti, vaikka jazz oli näiden jätkien porukoissa ollut jo vuosia ihan tuttu juttu. Pettymys rakkaudessa oli sekin ehtinyt vakiintua iskelmän keskeiseksi aiheeksi jo ennen tätä, ja nykyään koristeelliselta kuulostavien naisennimien nostaminen otsikkoon samoin.
Tekstin simppeli rakenne - ensin on kesä ja tyttö rakastaa, sitten on talvi ja tyttö pettää ja rakastaa toista - on oikeastaan se juttu, mikä tästä niin definitiivisen tekee. Kesä ja talvi ovat tässä tietysti puhtaasti metaforisia. Kun rakkaus ja tyttö hymyilevät, on kesä, kun ne kääntävät selkänsä, on talvi. Elämä ja onni ovat täysin riippuvaisia tästä yhdestä rakkaudesta, jonka kuollessa aurinkokin kuolee. Hirveän suuri osa iskelmästä - ja tietysti bluesista ja kantristakin - rakentuu tällaisen tyhjentävän narratiivin varaan. Myöhempinä aikoina sitä narratiivia on tietysti toisinnettu paljon monisanaisemmin ja pyritty sovittamaan aina uudestaan jatkuvasti muuttuvaan todellisuuteen, mutta jotain todella väkevää löytyy täältä aivan alkulähteiltä.
Tässä on vain kaksi säkeistöä ja paljon orkesteria niiden ympärillä ja välissä. Se oli tietysti tämän musiikin muoto silloin. Mutta mitä vähemmän on rivejä, sen enemmän asioita mahtuu niiden väliin. Aikalaiskokemus on myös otettava huomioon. Yhden rakkaussuhteen merkitys kasvaa nykynäkökulmasta kohtuuttoman suureksi, kun ei ole deittipalveluita, sarjamonogamiaa tai eri sukupuolten vapaata yhteisoleskelua baareissa. Häistähän kertojakin oli haaveillut, se olisi ollut rakkaustarinan ainoa mahdollinen myönteinen loppu.
Toisaalta vihjaukset siihen, että Katariina on ollut kamarissaan ainakin kahden herran, kertojan ja nykyisensä, kanssa, ovat saattaneet tuntua skandaalimaisilta. Kun isoäitini kuoli 2000-luvun alussa, pengoin hänen kotitalonsa ullakkoa löytääkseni mahdollisimman paljon kiinnostavaa ruohonjuuritason historiaa ennen talon myymistä. Löysinkin mm. jonkin uskonnollisen nuorisonvalistuslehden 30-luvun numeroita, joiden lukijakirjeissä paheksuttiin säännöllisesti "haitarimusiikkia". Se vietteli nuorison syntiin ja innoitti tanssimaan, jopa lähestymään vastakkaista sukupuolta, mikä on tietysti perusedellytys sille, että voi pettyä vastakkaiseen sukupuoleen.
Iskelmän roolista suomalaisessa kulttuurihistoriassa verrattuna bluesiin ja kantriin Amerikassa voi tietysti vielä jotain sanoa. USA on isompi maa, jossa on paljon enemmän alueellisia, sosiaalisia ja rodullisia viiteryhmiä, ja nuo molemmat genret syntyivät ja kehittyivät varsin eristyneinä "valtavirrasta", mikä ei taas päde iskelmään Suomessa. Se oli alusta asti nimenomaan popmusiikkia, sitä kaikkein suosituinta. Portinvartijoiden ja moralistien silmätikuksi se joutui ehkä sitäkin herkemmin, ja pääsääntöisesti sitä pidettiin alhaisena kulttuurina - tuolloinhan "korkeakulttuuri" oli sekin vielä jotenkin relevantti käsite.
Ns. ensimmäisen tasavallan aikaisessa Suomessa olikin tahoja, joille olisi sopinut hyvin antaa iskelmälle poliittissävytteinen leima "kansan" eli käytännössä punikkien musiikkina. Mutta se ei kai oikein ollut koskaan mahdollista, ihan siitä syystä, että iskelmästä pitivät kaikki ja sen kuvaamia tunnetiloja kokivat kaikki. Sen tekijät olivat sitä paitsi tietysti alkuvuosina hyvin voittopuolisesti paremmista piireistä. Malmsténin elegantti ruotsinvoittoinen ääntämys ja jonkun neidin kamarista laulaminen eivät nekään varsinaisesti viittaa työväestön tölleihin.
Silti näitä savikiekkoja osti myös työväestö, juuri niin paljon kuin heillä oli varaa lauantai-illan viihteeseen, ja siihenhän on aina varaa, jos on varaa yhtään mihinkään.
Iskelmä oli siis myös suuri kansaa yhdistävä tekijä jo ennen talvisotaa. Ja on tietysti ollut sitä sen jälkeenkin, aina jonnekin 70-luvulle asti.
Katariinan kamarissa Youtubessa
tiistai 20. syyskuuta 2016
#30: PMMP: Kovemmat kädet (2005)
Monen muun itseään vakavana pop-harrastajana pitävän tapaan suhtauduin PMMP:hen aluksi skeptisesti, kunnes kakkoslevy Kovemmat kädet käänsi pääni. Tarkemmin sanottuna tämä taisi tapahtua heti, kun minut saatiin taivutettua kuuntelemaan levy ja kun sen avaavaa nimibiisiä oli ehtinyt kulua tuskin puolta minuuttia.
Jos ihminen etsii elämäänsä sisältöä musiikillisesta ja lyyrisestä melodraamasta, hänen on varmaan aika vaikea olla reagoimatta tähän kappaleeseen samoin heti sen ensi nuoteista alkaen. Se alkaa lyhyellä introlla, joka kuulostaa pohjattoman kosmisen tyhjyyden läpi suodattuneelta kirkkomusiikilta. Sitten Jori Sjöroosin paras post punk -vaikutteinen basso- ja rumputausta starttaa ja Paula Vesala hyppää suoraan menetyksen hyytäviin vesiin:
Piirongin päällä vanha koulukuva / hopeareunainen ja haalistuva / Kuvaaja tahtoi saada kaikki hymyilemään / Rukoilin, että annat enkeleitä / siivillä suojaamaan / Oi ethän heitä hämärään iltaan lasta yksin kävelemään.
Mutta lauluhan kertoo tietenkin sellaisesta illasta, jolloin enkeleitä ei tosiaankaan näy suojaamassa lapsen kulkua. Hyvät voimat ovat kääntäneet katseensa ratkaisevaksi hetkeksi pois, vai eikö niitä koskaan ollutkaan?
Silloin kun ensilumi / taivaassa synnytetty maahan suli / hän ei tullutkaan illalla kotiin on melkein liiankin hyvin piirretty kuva viattoman nuoren ihmisen väkivaltaisesta kuolemasta ja sen läheisissä herättämistä tunteista. Ihmisellä tapaa olla usko maailman perimmäiseen hyvyyteen ja oikeuteen tai edes jonkinlaiseen ennustettavuuteen - kunnes se tuhotaan. Tämä taas tapahtuu usein täysin sattumanvaraisesta syystä. Katastrofi, jossa ei ole mitään logiikkaa, romahduttaa käsityksemme siitä, millaiset voimat elämää oikeastaan määräävät. Ehkä ne ovatkin kammottavia ja pahantahtoisia - tai mikä ehkä vielä pahempaa, tunteettomia ja välinpitämättömiä.
Tämä ensilumen sulamisen hetki on sellainen kaiken romahtamisen hetki: liian lyhyen aikaa elänyt kauneus katoaa mustuuteen ja kuraan, eikä jäljelle jää mitään.
Mutta henkirikos ei tietenkään ole sattuma. Sillä on tekijänsä. Kappaleen kertosäe huutaakin paitsi epätoivoa, myös tai ennen kaikkea vihaa sitä ihmistä kohtaan, jonka tuntema viha asettuu kylmäksi kontrastiksi kertojan rakkaudelle ja suojelunhalulle, joiden kohde on nyt riistetty häneltä. On mahdotonta ymmärtää, miten kukaan saattaisi olla niin kova. Eikä tiedossa edes ole, kuka tekijä on. Ehkä se onkin jollain tasolla koko maailma, joka on yhtäkkiä osoittautunut vihamieliseksi: Kirottu syyllinen / joku kasvoton ihminen / Kuka se teistä on / ja kenen käsi on tahraton?
Kovemmat kädet -biisin säkeistöissä on tiettyä lämmintä surumielisyyttä, siinä missä kertosäe kuulostaa kylmältä, pakkasen puremalta teräkseltä. Säkeistöissä lauletaan menetetylle lapselle, kertosäkeessä syylliselle, oli kyseessä ihminen tai maailma. Tässähän ei ole kyse vain karmeasta henkirikoksesta yksittäisenä tapahtumana, vaan siitä, miten monella tasolla tällainen teko vaikuttaa sitä lähelle joutuvien ihmisten elämään ja myrkyttää sen. Heidän maailmansa ei ole enää koskaan hyvä ja ennustettava: sen sijaan voi käydä niin, että muistojen helliminen ja niihin takertuminen vuorottelee kalvavan katkeruuden kanssa, ja tutut paikat alkavat vaikuttaa vihaa ja salaisuuksia täynnä olevilta, piilottivathan ne aikanaan rakkaan ihmisen varjoihinsa juuri siksi aikaa, että pahin ehti tapahtua.
Sulaneet lumet ne pohjalta ojan pojan ovat paljastaneet. Sellaiseen paikkaan päättyi enkeleiden suojaaman lapsen lento, ja liian moni muu asia sen mukana.
Kovemmat kädet Youtubessa
Jos ihminen etsii elämäänsä sisältöä musiikillisesta ja lyyrisestä melodraamasta, hänen on varmaan aika vaikea olla reagoimatta tähän kappaleeseen samoin heti sen ensi nuoteista alkaen. Se alkaa lyhyellä introlla, joka kuulostaa pohjattoman kosmisen tyhjyyden läpi suodattuneelta kirkkomusiikilta. Sitten Jori Sjöroosin paras post punk -vaikutteinen basso- ja rumputausta starttaa ja Paula Vesala hyppää suoraan menetyksen hyytäviin vesiin:
Piirongin päällä vanha koulukuva / hopeareunainen ja haalistuva / Kuvaaja tahtoi saada kaikki hymyilemään / Rukoilin, että annat enkeleitä / siivillä suojaamaan / Oi ethän heitä hämärään iltaan lasta yksin kävelemään.
Mutta lauluhan kertoo tietenkin sellaisesta illasta, jolloin enkeleitä ei tosiaankaan näy suojaamassa lapsen kulkua. Hyvät voimat ovat kääntäneet katseensa ratkaisevaksi hetkeksi pois, vai eikö niitä koskaan ollutkaan?
Silloin kun ensilumi / taivaassa synnytetty maahan suli / hän ei tullutkaan illalla kotiin on melkein liiankin hyvin piirretty kuva viattoman nuoren ihmisen väkivaltaisesta kuolemasta ja sen läheisissä herättämistä tunteista. Ihmisellä tapaa olla usko maailman perimmäiseen hyvyyteen ja oikeuteen tai edes jonkinlaiseen ennustettavuuteen - kunnes se tuhotaan. Tämä taas tapahtuu usein täysin sattumanvaraisesta syystä. Katastrofi, jossa ei ole mitään logiikkaa, romahduttaa käsityksemme siitä, millaiset voimat elämää oikeastaan määräävät. Ehkä ne ovatkin kammottavia ja pahantahtoisia - tai mikä ehkä vielä pahempaa, tunteettomia ja välinpitämättömiä.
Tämä ensilumen sulamisen hetki on sellainen kaiken romahtamisen hetki: liian lyhyen aikaa elänyt kauneus katoaa mustuuteen ja kuraan, eikä jäljelle jää mitään.
Mutta henkirikos ei tietenkään ole sattuma. Sillä on tekijänsä. Kappaleen kertosäe huutaakin paitsi epätoivoa, myös tai ennen kaikkea vihaa sitä ihmistä kohtaan, jonka tuntema viha asettuu kylmäksi kontrastiksi kertojan rakkaudelle ja suojelunhalulle, joiden kohde on nyt riistetty häneltä. On mahdotonta ymmärtää, miten kukaan saattaisi olla niin kova. Eikä tiedossa edes ole, kuka tekijä on. Ehkä se onkin jollain tasolla koko maailma, joka on yhtäkkiä osoittautunut vihamieliseksi: Kirottu syyllinen / joku kasvoton ihminen / Kuka se teistä on / ja kenen käsi on tahraton?
Kovemmat kädet -biisin säkeistöissä on tiettyä lämmintä surumielisyyttä, siinä missä kertosäe kuulostaa kylmältä, pakkasen puremalta teräkseltä. Säkeistöissä lauletaan menetetylle lapselle, kertosäkeessä syylliselle, oli kyseessä ihminen tai maailma. Tässähän ei ole kyse vain karmeasta henkirikoksesta yksittäisenä tapahtumana, vaan siitä, miten monella tasolla tällainen teko vaikuttaa sitä lähelle joutuvien ihmisten elämään ja myrkyttää sen. Heidän maailmansa ei ole enää koskaan hyvä ja ennustettava: sen sijaan voi käydä niin, että muistojen helliminen ja niihin takertuminen vuorottelee kalvavan katkeruuden kanssa, ja tutut paikat alkavat vaikuttaa vihaa ja salaisuuksia täynnä olevilta, piilottivathan ne aikanaan rakkaan ihmisen varjoihinsa juuri siksi aikaa, että pahin ehti tapahtua.
Sulaneet lumet ne pohjalta ojan pojan ovat paljastaneet. Sellaiseen paikkaan päättyi enkeleiden suojaaman lapsen lento, ja liian moni muu asia sen mukana.
Kovemmat kädet Youtubessa
maanantai 12. syyskuuta 2016
#31: Pariisin Kevät: Saari (2012)
Pariisin Kevään luoma pop-euforia on sitä luokkaa, että jos hittikokoelmia vielä julkaistaisiin, 2000-luvun Suomen parhaan sellaisen saisi heidän tuotannostaan. Tai hänen/heidän: muodonmuutos Arto Tuunelan sooloprojektista "oikeaksi bändiksi" ei pidemmän päälle tunnu näkyneen musiikin tasossa suuntaan tai toiseen. Vastaansanomattomia kuningassävelmiä löytyy kasoittain rajalinjan molemmin puolin.
Toisin sanoen myös Pariisin Kevät on niitä artisteja, joiden melko korkea sijoitus tällä listalla oli alusta asti selvää, mutta biisin valitseminen sitten vaikeampi tehtävä. Ensimmäinen MySpace -julkaisu Tuu rokkaa mun tanssilattiaa ja viimeisin single Tiputa mun aseet olisivat kumpikin minkä tahansa tavanomaisessa mielessä hyvän popyhtyeen kuningasteoksia. Mutta päädyin täpärästi rajalinjan tällä puolen sijaitsevaan biisiin: Kaikki on satua -kolmoslevyn ensilohkaisu Saari on bändimuotoisen Pariisin Kevään debyyttijulkaisu, aivan jumalattoman kova kolmen minuutin eepos ja kappale, jossa Pariisin Kevät -nimellä julkaistun musiikin ydin tiivistyy ehkä kaikkein parhaiten.
Suuri osa tästä musiikista tuntuu kertovan neuroosien ja suurten tunteiden myrskyaallokossa kamppailevan ihmisen selviytymistarinaa. Tämä on tummasävyistä musiikkia, mutta ei alistunutta, ahdistunutta tai synkkää. Useimmissa Pariisin Kevät -biiseissä puhuu joku, jonka elämä on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta joka ei ole kuitenkaan luovuttanut. Sellainen tyyppi, jolta ei puutu näköaloja, vaan jonka ongelma on, että ne näköalat avautuvat kuilun yli kulkevan sillan molemmin puolin.
Saari on tämän kokemuksen looginen ääripää, sekä Tuunelan romanttisimpia lauluja että hänen kenties apokalyptisin kappaleensa. Me seisotaan hattu kourassa maailman reunalla / Odotetaan, että kaikki loppuu jonain hyökyaaltona / Ehkä olis helpompaa, olis helpompaa olla / jos ajatukset ei ois hirmumyrskyjä vaan tähdenlentoja. Niin se alkaa, ja noissa säkeissä kiteytyy kaikki se kohtuuttoman suurien tunteiden onni ja tuska, jota tässä välitetään.
Me-muoto on kiinnostava. Se viittaa kahden maailman kanssa huonosti toimeen tulevan yksilön rakkaustarinaan. Mutta kun biisiä kuuntelee tarkemmin, tulee miettineeksi, seisooko kertojan kanssa maailman reunalla sittenkin rakastetun sijaan esimerkiksi jonkinlainen varjohahmo, joka on saanut kannettavakseen kertojan oman kuoleman ja maailmanlopun pelon. Tai unikuva, josta tulee todellinen rakastettu vasta sitten, kun on uskaltanut hypätä maailman reunalta ja ylittää myrskyävän meren tai hyytävän jään ja päässyt sinne biisin nimen mainitsemaan saareen, joka edustaa kai rauhaa, pysähtymistä, paikkaa jossa ei tarvitse koko ajan vilkuilla taakseen pahinta odottaen.
Tämä on omia tunteitaan pelkäävän ihmisen tarina: sellaisen, joka pelkää rakastumista, koska kokee kaiken niin vahvasti, että saattaa nujertua sen kokemuksen alle. Ekstaasiinkin voi kuolla.
Kertoja ottaa silti ratkaisevan askeleen, tekee sen uskonhypyn. Noudattaa niitä käskyjä, joita aivokuoren alta hänelle annetaan, vaikka pelottaakin. Ja minä alan juosta, mut veri / se pakenee päästä / Kuu taivaalla loistaa ja heijastuu jäästä / Mul on pahoja aavistuksia mielessä tämän tästä / Enpä taida hengissä selvitä / elämästä.
Kompakti kolmeminuuttinen päättyy näihin säkeisiin ja kitaran täsmällisiin, armottomiin lyönteihin kuin seinään. Loppu jää avoimeksi, mutta niin se on tietysti ollut määrä jäädäkin. Tällaisille heittäytymisille ei ole olemassa opaskirjoja, tuntemattomilla vesillä navigoidaan itse. Ja kuolema ja maailmanloppu tulevat tietysti sekä niille, jotka uskalsivat että niille, jotka eivät uskaltaneet.
Saari ei ole kangastus, sen saavuttaminen on kyllä mahdollista, mutta sitä ei tarina kerro, mitä saaresta löytyy.
Saari-video Youtubessa
Toisin sanoen myös Pariisin Kevät on niitä artisteja, joiden melko korkea sijoitus tällä listalla oli alusta asti selvää, mutta biisin valitseminen sitten vaikeampi tehtävä. Ensimmäinen MySpace -julkaisu Tuu rokkaa mun tanssilattiaa ja viimeisin single Tiputa mun aseet olisivat kumpikin minkä tahansa tavanomaisessa mielessä hyvän popyhtyeen kuningasteoksia. Mutta päädyin täpärästi rajalinjan tällä puolen sijaitsevaan biisiin: Kaikki on satua -kolmoslevyn ensilohkaisu Saari on bändimuotoisen Pariisin Kevään debyyttijulkaisu, aivan jumalattoman kova kolmen minuutin eepos ja kappale, jossa Pariisin Kevät -nimellä julkaistun musiikin ydin tiivistyy ehkä kaikkein parhaiten.
Suuri osa tästä musiikista tuntuu kertovan neuroosien ja suurten tunteiden myrskyaallokossa kamppailevan ihmisen selviytymistarinaa. Tämä on tummasävyistä musiikkia, mutta ei alistunutta, ahdistunutta tai synkkää. Useimmissa Pariisin Kevät -biiseissä puhuu joku, jonka elämä on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta joka ei ole kuitenkaan luovuttanut. Sellainen tyyppi, jolta ei puutu näköaloja, vaan jonka ongelma on, että ne näköalat avautuvat kuilun yli kulkevan sillan molemmin puolin.
Saari on tämän kokemuksen looginen ääripää, sekä Tuunelan romanttisimpia lauluja että hänen kenties apokalyptisin kappaleensa. Me seisotaan hattu kourassa maailman reunalla / Odotetaan, että kaikki loppuu jonain hyökyaaltona / Ehkä olis helpompaa, olis helpompaa olla / jos ajatukset ei ois hirmumyrskyjä vaan tähdenlentoja. Niin se alkaa, ja noissa säkeissä kiteytyy kaikki se kohtuuttoman suurien tunteiden onni ja tuska, jota tässä välitetään.
Me-muoto on kiinnostava. Se viittaa kahden maailman kanssa huonosti toimeen tulevan yksilön rakkaustarinaan. Mutta kun biisiä kuuntelee tarkemmin, tulee miettineeksi, seisooko kertojan kanssa maailman reunalla sittenkin rakastetun sijaan esimerkiksi jonkinlainen varjohahmo, joka on saanut kannettavakseen kertojan oman kuoleman ja maailmanlopun pelon. Tai unikuva, josta tulee todellinen rakastettu vasta sitten, kun on uskaltanut hypätä maailman reunalta ja ylittää myrskyävän meren tai hyytävän jään ja päässyt sinne biisin nimen mainitsemaan saareen, joka edustaa kai rauhaa, pysähtymistä, paikkaa jossa ei tarvitse koko ajan vilkuilla taakseen pahinta odottaen.
Tämä on omia tunteitaan pelkäävän ihmisen tarina: sellaisen, joka pelkää rakastumista, koska kokee kaiken niin vahvasti, että saattaa nujertua sen kokemuksen alle. Ekstaasiinkin voi kuolla.
Kertoja ottaa silti ratkaisevan askeleen, tekee sen uskonhypyn. Noudattaa niitä käskyjä, joita aivokuoren alta hänelle annetaan, vaikka pelottaakin. Ja minä alan juosta, mut veri / se pakenee päästä / Kuu taivaalla loistaa ja heijastuu jäästä / Mul on pahoja aavistuksia mielessä tämän tästä / Enpä taida hengissä selvitä / elämästä.
Kompakti kolmeminuuttinen päättyy näihin säkeisiin ja kitaran täsmällisiin, armottomiin lyönteihin kuin seinään. Loppu jää avoimeksi, mutta niin se on tietysti ollut määrä jäädäkin. Tällaisille heittäytymisille ei ole olemassa opaskirjoja, tuntemattomilla vesillä navigoidaan itse. Ja kuolema ja maailmanloppu tulevat tietysti sekä niille, jotka uskalsivat että niille, jotka eivät uskaltaneet.
Saari ei ole kangastus, sen saavuttaminen on kyllä mahdollista, mutta sitä ei tarina kerro, mitä saaresta löytyy.
Saari-video Youtubessa
perjantai 9. syyskuuta 2016
#32: Kaseva: Syksy (1976)
Kaseva oli kirkkaana hohtavaan maineeseensa nähden aika epätasainen bändi, mutta se maine perustuukin kouralliseen niin täydellisiä melankoliapopklassikoita, ettei tätä osaa vääryytenäkään pitää. Oma valintani oli alusta asti itsestäänselvästi joko Kevät tai Syksy, jotka on sijoitettu Kun maailma elää -kakkosalbumille peräkkäin - eikä tietenkään syyttä, biisejä on tarkoituskin tarkastella kokonaisuutena, rakkausjutun heräämisestä ja kuihtumisestahan ne kertovat.
Näistä kahdesta Syksy on ehkä sittenkin tärkeän aavistuksen verran parempi, eikä pelkästään siksi, että tätä kirjoittaessani syksy orastaa. Näytän olleen samaa mieltä jo viime joulukuussa kasatessani tämän listan alkuperäisen version. Kevät on ujon, varovaisen euforian mestariteos, mutta jokin sellainen piirre Kasevassa on, joka saa hillityn epätoivon kuulostamaan heidän käsittelemänään vielä vähän paremmalta.
Tässä täytyy painottaa sanaa "hillitty". Syksy ei todellakaan ole mitään tuoppiin itkemistä, vaikka Kasevan toisessa melankoliaklassikossa Tyhjää on sellaistakin väreilyä. Tämä taas on pysäyttävän lakoninen ja silti runollinen yksin jäämisen, kylmyyttä ja vaikeita aikoja kohti menemisen kuvaus, jossa vuodenaikametaforaa hyödynnetään täydellisesti, ei vain tekstin, vaan myös musiikin tasolla.
Rakastan ensinnäkin Syksyn introa, jossa empivä kitara tapailee biisiä samaan tapaan kuin mustiin, viileneviin päiviin heräävä ihminen tapailee kalsealta ja vihamieliseltä vaikuttavaa maailmaa. Ei uskaltaisi eikä haluaisi nousta peiton alta, mutta on pakko. Ja kun ratkaiseva askel on sitten otettu, kaihdin avattu nousuaan odottavaan aamuun, kahvinkeittimen nappulaa painettu, lähtee biisi vääjäämättä liikkeelle kohti harmauden ydintä. Ei tässä olla vetämässä ranteita auki. Tässä katsotaan hiljaisuuden vallitessa sinne, missä mikään ei ole erityisen väärin, muttei mikään erityisen oikeinkaan.
Ja se on suomalaisen syksyn kuva. Aivan alkusyksystä, kun luonto pettää koreilevilla väreillä ja aurinko jaksaa lämmittää oman aikansa päivittäin, sitä ei näe kunnolla. Samaan tapaan juuri eronnut ihminenkin pakenee ensin uusiin mahdollisuuksiin ja hetkellisiin onnen ja usein vapaudenkin tunteisiin. Sitten koittaa lokakuu ja totuuden hetki: sen tiedostaminen, että kevääseen on vielä kovin pitkä aika.
Epämusikaalisena ihmisenä en osaa enkä uskalla sanoa Syksyn upeasta sävellyksestä ja sovituksesta juuri muuta kuin että puupuhaltimineen, surumielistä päivänkehää kuvastavine kitaroineen ja hieman ahdistuneine perkussioineen se kuulostaa joltain aivan muulta kuin suomalainen popmusiikki 70-luvun puolivälissä keskimäärin. Vastaavaan yllettiin tuohon aikaan vain Hectorin kaikkein parhaissa teoksissa. Mikä lie perimmäinen selitys sille, että jotkut tamperelaiset jätkät saivat tällaista aikaan. Voisi tietysti veikata lahjakkuutta syyksi.
Mutta Syksy on sanojen runoutena aivan yhtä painokas teos kuin säveltenkin. Sen avaussäkeet ovat korkealla kaikkien aikojen parhaiden suomeksi kirjoitettujen listalla:
Yö aamuksi muuttuu / niin kuin tajuntakin / valkenee hiukan mutta hitaammin / Mitä mä näin / unenko vain? / Seinällä vielä jokin kehyksissään / yrittää jatkaa yhä sun elämää / Mikä se on / kuvako vain?
Syksy Youtubessa
Näistä kahdesta Syksy on ehkä sittenkin tärkeän aavistuksen verran parempi, eikä pelkästään siksi, että tätä kirjoittaessani syksy orastaa. Näytän olleen samaa mieltä jo viime joulukuussa kasatessani tämän listan alkuperäisen version. Kevät on ujon, varovaisen euforian mestariteos, mutta jokin sellainen piirre Kasevassa on, joka saa hillityn epätoivon kuulostamaan heidän käsittelemänään vielä vähän paremmalta.
Tässä täytyy painottaa sanaa "hillitty". Syksy ei todellakaan ole mitään tuoppiin itkemistä, vaikka Kasevan toisessa melankoliaklassikossa Tyhjää on sellaistakin väreilyä. Tämä taas on pysäyttävän lakoninen ja silti runollinen yksin jäämisen, kylmyyttä ja vaikeita aikoja kohti menemisen kuvaus, jossa vuodenaikametaforaa hyödynnetään täydellisesti, ei vain tekstin, vaan myös musiikin tasolla.
Rakastan ensinnäkin Syksyn introa, jossa empivä kitara tapailee biisiä samaan tapaan kuin mustiin, viileneviin päiviin heräävä ihminen tapailee kalsealta ja vihamieliseltä vaikuttavaa maailmaa. Ei uskaltaisi eikä haluaisi nousta peiton alta, mutta on pakko. Ja kun ratkaiseva askel on sitten otettu, kaihdin avattu nousuaan odottavaan aamuun, kahvinkeittimen nappulaa painettu, lähtee biisi vääjäämättä liikkeelle kohti harmauden ydintä. Ei tässä olla vetämässä ranteita auki. Tässä katsotaan hiljaisuuden vallitessa sinne, missä mikään ei ole erityisen väärin, muttei mikään erityisen oikeinkaan.
Ja se on suomalaisen syksyn kuva. Aivan alkusyksystä, kun luonto pettää koreilevilla väreillä ja aurinko jaksaa lämmittää oman aikansa päivittäin, sitä ei näe kunnolla. Samaan tapaan juuri eronnut ihminenkin pakenee ensin uusiin mahdollisuuksiin ja hetkellisiin onnen ja usein vapaudenkin tunteisiin. Sitten koittaa lokakuu ja totuuden hetki: sen tiedostaminen, että kevääseen on vielä kovin pitkä aika.
Epämusikaalisena ihmisenä en osaa enkä uskalla sanoa Syksyn upeasta sävellyksestä ja sovituksesta juuri muuta kuin että puupuhaltimineen, surumielistä päivänkehää kuvastavine kitaroineen ja hieman ahdistuneine perkussioineen se kuulostaa joltain aivan muulta kuin suomalainen popmusiikki 70-luvun puolivälissä keskimäärin. Vastaavaan yllettiin tuohon aikaan vain Hectorin kaikkein parhaissa teoksissa. Mikä lie perimmäinen selitys sille, että jotkut tamperelaiset jätkät saivat tällaista aikaan. Voisi tietysti veikata lahjakkuutta syyksi.
Mutta Syksy on sanojen runoutena aivan yhtä painokas teos kuin säveltenkin. Sen avaussäkeet ovat korkealla kaikkien aikojen parhaiden suomeksi kirjoitettujen listalla:
Yö aamuksi muuttuu / niin kuin tajuntakin / valkenee hiukan mutta hitaammin / Mitä mä näin / unenko vain? / Seinällä vielä jokin kehyksissään / yrittää jatkaa yhä sun elämää / Mikä se on / kuvako vain?
Syksy Youtubessa
keskiviikko 7. syyskuuta 2016
#33: Tehosekoitin: Joku kuten minä (1996)
Timanttisella avaussäkeellä voi olla popmusiikissa ihan yhtä suuri merkitys kuin poikkeuksellisen houkuttelevalla musiikillisella introllakin. Tehosekoittimen varhainen klassikko Joku kuten minä on ehkä tämän listan paras esimerkki tästä. En oikeastaan muista, missä ja koska kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa, mutta sen tiedän, että olin myyty nimenomaan sen ensivirkkeestä: Nalkutus siitä, ettei mitään tapahdu / on asenne, joka ei tiedä hauskaa.
Se on vain jotenkin äärettömän coolisti ilmaistu ajatus, vaikkei mitenkään "syvällinen" olekaan. Ja pitäähän se toki paikkansakin. Elämässä joutuu usein keksimään omat hupinsa itse, ja tuolloin parikymppisten Tehosekoittimen jätkien kaltaiset pikkukaupungin erilaiset nuoret tietävät sen tavallista paremmin.
Joku kuten minä julkaistiin erinomaisella Kadonneet pojat -ep:llä, jonka ilmestymisen aikaan Tehosekoitin oli vielä periaatteessa marginaalibändi, vaikka ilmassa alkoi olla selviä merkkejä paljon suuremmasta suosiosta - ei vähiten liittolaisbändi Apulannan jo tekemän läpimurron takia. Biisi on uhmakas manifesti omalle ja oikealta tuntuvalle elämisen tavalle ja tekemisen tyylille. Levy-yhtiön bändit todella pistivät bileet pystyyn sinne, missä niitä ei aiemmin juuri ollut, eli kokonaisen turhautuneiden suomalaisteinien sukupolven levysoittimiin ja makuuhuoneisiin. Rockyhtye ja sen fanit ovat harvoin olleet niin lähellä toisiaan kuin tässä tapauksessa, ja Joku kuten minä onkin oodi myös tälle seikalle.
Biisin kertoja identifioituu ulkopuoliseksi, oman tiensä kulkijaksi, joka etsii kaltaistaan. Upeassa kertosäkeessä paljastuu aika suoraan, minkä näköisestä jätkästä on kyse. Mä oon vaan jätkä, joka diggaa rokkenrollista / Oon vaan jätkä, joka diggaa olla sekaisin / Oon vaan jätkä, joka pukeutuu resuisesti / Mä oon vaan mää ja mä jatkan elämää.
Tehiksen Oton näköisestä jätkästä siis. Otto osasi rocktähteyden useimpia suomalaisia rocktähtiä paremmin, mutta vaikutti silti Tehosekoittimen suosion huipullakin oudon vilpittömältä rocktähdeltä. Ehkä hän vain syntyi rocktähdeksi, tai ainakin onnistui erinäisten vuosien ajan vakuuttamaan itsensä tästä kliseestä.
Vielä vuoden 1996 tietämillä Tehosekoitin ja Apulanta niputettiin niin säännönmukaisesti yhteen, ettei tässäkään kirjoituksessa näköjään voi käsitellä yhtä mainitsematta toista, mutta vaikka bändien fanikunnilla oli kai jonkin verran limittäisyyttä, ne lauloivat näille ulkopuolisuutta kokeille nuorille aivan eri sävyyn ja eri asioista. Apulannan harjoittamalle angstiterapialle on aina käyttöä, mutta Tehiksen positiivinen tanssiinkutsu ja oman myönteisen identiteetin etsintä tuntuvat varsinkin tässä iässä ilahduttavammilta aseilta harmauden voittamiseen. Joku kuten minä etsii bileitä ja bilekavereita silkalla tahdonvoimalla mahdottomilta tuntuvat esteet ylittäen. Kertosäe on singalong sille, että tällaisillakin tyypeillä tulee vielä olemaan hauskaa.
Näin täydellistä purkkarock-biisiä ei sitä paitsi ole Suomessa tehty varmaan yhtäkään, elleivät sitten Tehiksen omat C'mon Baby Yeah ja Syntynyt köyhänä sitä ole. Pianhan bändi suuntasi sitten keskimäärin aika erilaisille vesille, ja sen vuosina 1998-2001 levyttämä, Matti Mikkolan suureellisia visioita jahdannut monityylinen retropop on toki suurelta osin ihan tosi hyvää musiikkia. Myös Tehosekoittimen tapauksessa listalle päätyvän biisin valitseminen olikin varsin hankalaa - tässä voisi aivan hyvin olla vaikkapa Asfaltti polttaa, Laura tai Pakko päästä pois.
Mutta pidän manifesteista ja hyvistä avausriveistä, ja ehkä siksi päädyin lopulta tähän.
Joku kuten minä -musavideo Youtubessa
Tyylitajuista kamaa, eikö?
Se on vain jotenkin äärettömän coolisti ilmaistu ajatus, vaikkei mitenkään "syvällinen" olekaan. Ja pitäähän se toki paikkansakin. Elämässä joutuu usein keksimään omat hupinsa itse, ja tuolloin parikymppisten Tehosekoittimen jätkien kaltaiset pikkukaupungin erilaiset nuoret tietävät sen tavallista paremmin.
Joku kuten minä julkaistiin erinomaisella Kadonneet pojat -ep:llä, jonka ilmestymisen aikaan Tehosekoitin oli vielä periaatteessa marginaalibändi, vaikka ilmassa alkoi olla selviä merkkejä paljon suuremmasta suosiosta - ei vähiten liittolaisbändi Apulannan jo tekemän läpimurron takia. Biisi on uhmakas manifesti omalle ja oikealta tuntuvalle elämisen tavalle ja tekemisen tyylille. Levy-yhtiön bändit todella pistivät bileet pystyyn sinne, missä niitä ei aiemmin juuri ollut, eli kokonaisen turhautuneiden suomalaisteinien sukupolven levysoittimiin ja makuuhuoneisiin. Rockyhtye ja sen fanit ovat harvoin olleet niin lähellä toisiaan kuin tässä tapauksessa, ja Joku kuten minä onkin oodi myös tälle seikalle.
Biisin kertoja identifioituu ulkopuoliseksi, oman tiensä kulkijaksi, joka etsii kaltaistaan. Upeassa kertosäkeessä paljastuu aika suoraan, minkä näköisestä jätkästä on kyse. Mä oon vaan jätkä, joka diggaa rokkenrollista / Oon vaan jätkä, joka diggaa olla sekaisin / Oon vaan jätkä, joka pukeutuu resuisesti / Mä oon vaan mää ja mä jatkan elämää.
Tehiksen Oton näköisestä jätkästä siis. Otto osasi rocktähteyden useimpia suomalaisia rocktähtiä paremmin, mutta vaikutti silti Tehosekoittimen suosion huipullakin oudon vilpittömältä rocktähdeltä. Ehkä hän vain syntyi rocktähdeksi, tai ainakin onnistui erinäisten vuosien ajan vakuuttamaan itsensä tästä kliseestä.
Vielä vuoden 1996 tietämillä Tehosekoitin ja Apulanta niputettiin niin säännönmukaisesti yhteen, ettei tässäkään kirjoituksessa näköjään voi käsitellä yhtä mainitsematta toista, mutta vaikka bändien fanikunnilla oli kai jonkin verran limittäisyyttä, ne lauloivat näille ulkopuolisuutta kokeille nuorille aivan eri sävyyn ja eri asioista. Apulannan harjoittamalle angstiterapialle on aina käyttöä, mutta Tehiksen positiivinen tanssiinkutsu ja oman myönteisen identiteetin etsintä tuntuvat varsinkin tässä iässä ilahduttavammilta aseilta harmauden voittamiseen. Joku kuten minä etsii bileitä ja bilekavereita silkalla tahdonvoimalla mahdottomilta tuntuvat esteet ylittäen. Kertosäe on singalong sille, että tällaisillakin tyypeillä tulee vielä olemaan hauskaa.
Näin täydellistä purkkarock-biisiä ei sitä paitsi ole Suomessa tehty varmaan yhtäkään, elleivät sitten Tehiksen omat C'mon Baby Yeah ja Syntynyt köyhänä sitä ole. Pianhan bändi suuntasi sitten keskimäärin aika erilaisille vesille, ja sen vuosina 1998-2001 levyttämä, Matti Mikkolan suureellisia visioita jahdannut monityylinen retropop on toki suurelta osin ihan tosi hyvää musiikkia. Myös Tehosekoittimen tapauksessa listalle päätyvän biisin valitseminen olikin varsin hankalaa - tässä voisi aivan hyvin olla vaikkapa Asfaltti polttaa, Laura tai Pakko päästä pois.
Mutta pidän manifesteista ja hyvistä avausriveistä, ja ehkä siksi päädyin lopulta tähän.
Joku kuten minä -musavideo Youtubessa
Tyylitajuista kamaa, eikö?
sunnuntai 4. syyskuuta 2016
#34: CMX: Kätketty kukka (1991)
Blogissa tähän mennessä käsitellyistä artisteista CMX tuotti selvästi eniten hankaluuksia sen suhteen, mikä kappale listalle kuuluisi. Vaikka mikä. CMX oli noin vuosina 1995-1999 yksi elämäni kaikkein tärkeimmistä asioista, ja vaikka todellinen fanitus hiipui uuden vuosituhannen myötä, ei bändi itse ole mihinkään hiipunut, vaan jatkanut enimmäkseen varsin hyvän musiikin tekemistä. Klassikoita riittää. Ja toisaalta biisivalintaa vaikeutti sekin, ettei CMX tästä huolimatta tunnu biisilähtöiseltä yhtyeeltä. Se on enemmänkin kokonaistaideteos, oma maailmansa. Sen merkitystä ei voi tiivistää mihinkään tiettyyn kappaleeseen, sen enempää yleisellä kuin yksityiselläkään tasolla.
Kätketyllä kukalla oli loppumetreille asti kaksi vakavaa kilpailijaa. Toinen oli saman Veljeskunta-levyn helmiin lukeutuva Helvetin hyvä paimen, joka on tavallaan musiikillisesti riisutumpi, joskin vielä toismaailmallisempi tulkinta samankaltaisista teemoista. Toinen oli tuotannon aivan eri ääripäätä kaiketi edustava Myrskyn ratsut, staattisen surumielinen möhömahaklassikko Dinosaurus Stereophonicus -tuplalta, joka on jo vuosia tuntunut CMX:n parhaalta albumikokonaisuudelta.
Nimenomaan Myrskyn ratsujen valitseminen tuntui vielä puoli tuntia ennen tämän tekstin kirjoittamista jo päätetyltä asialta, mutta sitten aloin miettiä, mikä CMX:n musiikin merkitys elämässäni ihan alun alkaen oli, millaisiin ilmaisutapoihin ja teemoihin se perustui. Tulin siihen tulokseen, että Kätketty kukka edustaa kuitenkin kaikkein parhaiten tätä kaikkea.
Avainsana voisi olla esimerkiksi mysteeri. Se teini-ikäistä viehätti CMX:n musiikissa ja A.W. Yrjänän teksteissä - tai tarkemmin sanottuna yhtyeen olemisen ja tekemisen tavassa kokonaisuutena. Sen mysteerin vetovoimaa on ollut helppo aliarvioida myöhempinä vuosina, kun kaikenlaiset oman elämän ja ympäröivän kulttuurin kehityskulut ovat riisuneet mahdollisuudenkin mysteeriin useimmista maailman asioista. Liian usein on tuntunut siltä, ettei taide enää tule vieraalta ja uhkaavalta planeetalta, ettei se voi tulla, vaikka äärimmäisen lahjakkaat taiteilijat tekisivät kaikkensa sellaisen vaikutelman tuottamiseksi. On se toki vieläkin mahdollista, ja luultavasti tässä subjektiivisessa ongelmassa on suurelta osin kyse vain niinkin banaalista ilmiöstä kuin vanhenemisesta.
Mutta 17-vuotiaana mysteeri oli kaikkialla CMX:n varhaisemmassa tuotannossa. Aloitin yhtyeeseen tutustumisen Aurasta ja Rautakanteleesta, joista varsinkin ensin mainittu nyt on klassikko sanan kaikissa merkityksissä. Mutta sitten vanhempi koulutoverini Jussi Kahlos nauhoitti minulle kasetille Kolmikärjen, Veljeskunnan ja Bad Vugumin aikaiset ep:t ja singlet, ja tulin temmatuksi vielä huomattavasti oudompaan ja armottomampaan universumiin, joka ei todellakaan tehnyt kuulijan, tutkimusmatkailijan, oloa kotoisaksi.
Silti tuossa vihaisessa, peräänantamattomassa musiikissa oli nuottien välissä liki pateettista kauneutta ja synkkää romantiikkaa, joka saa Kätketyssä kukassa aiempaa vahvemman roolin ja viittoo tietä CMX:n myöhempiin tekemisiin. Se on herkkä ja melodinen kappale, joka nyt vain sattuu sijoittumaan sateen ja toivottomuuden pieksämään maahan tai maailmaan - ja jonka rakenne menee niin, että herkät, melodiset säkeistöt kuvastavat alistumista rumuudelle ja valheelle, minkä Yrjänän ensin rähisemä, sitten korisema kertosäe kompromettoi uhmakkuudellaan.
Minä en koskaan, milloinkaan / tule lausuntoja antamaan / sillä niiden takaa petollisuus soi.
Luulisin kappaleen kertovan yrityksestä pysyä puhtaana ja paskasta irrallaan maailmassa, jossa se on koko ajan mahdottomampaa. Kätketty kukka on kenties se haavekuva ihmisyydestä, joka ei olisi kaiken rapauttavan ikeen alla. Tämä on vihaisen, mutta lähes luovuttaneen henkilön viimeinen taisteluhuuto. Lopun instrumentaalinen melumyrsky kuulostaa katarttiselta, mutta jättää avoimeksi, millaiseen puhdistumiseen tarina päättyy.
Tosin olen itse ollut melkein alusta asti siltä kannalta, ettei Yrjänän tekstejä ole tarkoitettu analysoitaviksi, vaikka hän itse epäilemättä tietää aivan tarkalleen, mitä mikäkin rivi hänelle itselleen tarkoittaa.
Niiden - kuten CMX:n musiikinkin - tarkoitus on avata ikkunoita maisemiin, joita emme arkeen kahlehdittuina kulkiessamme näe. Tässä mielessä CMX on hengellistä musiikkia puhtaimmillaan.
Kätketty kukka Spotifyssa
Kätketyllä kukalla oli loppumetreille asti kaksi vakavaa kilpailijaa. Toinen oli saman Veljeskunta-levyn helmiin lukeutuva Helvetin hyvä paimen, joka on tavallaan musiikillisesti riisutumpi, joskin vielä toismaailmallisempi tulkinta samankaltaisista teemoista. Toinen oli tuotannon aivan eri ääripäätä kaiketi edustava Myrskyn ratsut, staattisen surumielinen möhömahaklassikko Dinosaurus Stereophonicus -tuplalta, joka on jo vuosia tuntunut CMX:n parhaalta albumikokonaisuudelta.
Nimenomaan Myrskyn ratsujen valitseminen tuntui vielä puoli tuntia ennen tämän tekstin kirjoittamista jo päätetyltä asialta, mutta sitten aloin miettiä, mikä CMX:n musiikin merkitys elämässäni ihan alun alkaen oli, millaisiin ilmaisutapoihin ja teemoihin se perustui. Tulin siihen tulokseen, että Kätketty kukka edustaa kuitenkin kaikkein parhaiten tätä kaikkea.
Avainsana voisi olla esimerkiksi mysteeri. Se teini-ikäistä viehätti CMX:n musiikissa ja A.W. Yrjänän teksteissä - tai tarkemmin sanottuna yhtyeen olemisen ja tekemisen tavassa kokonaisuutena. Sen mysteerin vetovoimaa on ollut helppo aliarvioida myöhempinä vuosina, kun kaikenlaiset oman elämän ja ympäröivän kulttuurin kehityskulut ovat riisuneet mahdollisuudenkin mysteeriin useimmista maailman asioista. Liian usein on tuntunut siltä, ettei taide enää tule vieraalta ja uhkaavalta planeetalta, ettei se voi tulla, vaikka äärimmäisen lahjakkaat taiteilijat tekisivät kaikkensa sellaisen vaikutelman tuottamiseksi. On se toki vieläkin mahdollista, ja luultavasti tässä subjektiivisessa ongelmassa on suurelta osin kyse vain niinkin banaalista ilmiöstä kuin vanhenemisesta.
Mutta 17-vuotiaana mysteeri oli kaikkialla CMX:n varhaisemmassa tuotannossa. Aloitin yhtyeeseen tutustumisen Aurasta ja Rautakanteleesta, joista varsinkin ensin mainittu nyt on klassikko sanan kaikissa merkityksissä. Mutta sitten vanhempi koulutoverini Jussi Kahlos nauhoitti minulle kasetille Kolmikärjen, Veljeskunnan ja Bad Vugumin aikaiset ep:t ja singlet, ja tulin temmatuksi vielä huomattavasti oudompaan ja armottomampaan universumiin, joka ei todellakaan tehnyt kuulijan, tutkimusmatkailijan, oloa kotoisaksi.
Silti tuossa vihaisessa, peräänantamattomassa musiikissa oli nuottien välissä liki pateettista kauneutta ja synkkää romantiikkaa, joka saa Kätketyssä kukassa aiempaa vahvemman roolin ja viittoo tietä CMX:n myöhempiin tekemisiin. Se on herkkä ja melodinen kappale, joka nyt vain sattuu sijoittumaan sateen ja toivottomuuden pieksämään maahan tai maailmaan - ja jonka rakenne menee niin, että herkät, melodiset säkeistöt kuvastavat alistumista rumuudelle ja valheelle, minkä Yrjänän ensin rähisemä, sitten korisema kertosäe kompromettoi uhmakkuudellaan.
Minä en koskaan, milloinkaan / tule lausuntoja antamaan / sillä niiden takaa petollisuus soi.
Luulisin kappaleen kertovan yrityksestä pysyä puhtaana ja paskasta irrallaan maailmassa, jossa se on koko ajan mahdottomampaa. Kätketty kukka on kenties se haavekuva ihmisyydestä, joka ei olisi kaiken rapauttavan ikeen alla. Tämä on vihaisen, mutta lähes luovuttaneen henkilön viimeinen taisteluhuuto. Lopun instrumentaalinen melumyrsky kuulostaa katarttiselta, mutta jättää avoimeksi, millaiseen puhdistumiseen tarina päättyy.
Tosin olen itse ollut melkein alusta asti siltä kannalta, ettei Yrjänän tekstejä ole tarkoitettu analysoitaviksi, vaikka hän itse epäilemättä tietää aivan tarkalleen, mitä mikäkin rivi hänelle itselleen tarkoittaa.
Niiden - kuten CMX:n musiikinkin - tarkoitus on avata ikkunoita maisemiin, joita emme arkeen kahlehdittuina kulkiessamme näe. Tässä mielessä CMX on hengellistä musiikkia puhtaimmillaan.
Kätketty kukka Spotifyssa
torstai 1. syyskuuta 2016
#35: Päivi Portaankorva: Balladi elokuvasta Klaani (1984)
Sitten lisää tekstiä Suomen kesästä. Aihepiiri ei ehkä ole vältettävissä, onhan syyskuu tätä kirjoittaessani alkanut 41 minuuttia sitten - ja listalla sattuu olemaan vuorossa teemabiisi elokuvasta, joka on yksi niistä upeimmin Suomen kesän tiivistävistä taideteoksista. Sama pätee Anssi Tikanmäen säveltämään ja Juicen sanoittamaan lauluunkin. Se on musiikiksi ja sanoiksi muotoiltu sumuinen, viileä hetki kahden hellepäivän välissä, vielä kalpean auringon noustessa kaukaisten metsien ylle. Väliaikainen hiljaisuus, kun viimeiset ovat jo sammuneet, eivätkä ensimmäiset ole vielä heränneet.
Mika Kaurismäen elokuva (joka muuten perustuu Tauno Kaukosen niin ikään erinomaiseen romaaniin) sijoittuu tietysti Pispalaan ja sen lähialueiden saariin ja metsiin, joten on selvää,että kuunnellessani tätä balladia ajattelen varhaisen kesäauringon kohtaamista vaikkapa Pispalanharjun huipulla Pyykkipuistossa, tai ehkä Tahmelan rannassa. Mutta paikkahan voisi olla melkein mikä hyvänsä Suomessa. Se kirkas, pysähtynyt hetki on mahdollista kokea vaikka Helsingin keskellä, Linnunlaulun sillalla, kuten toisen hienon taideteoksen, Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin, lopussa tapahtuu. Etäinen, toiveikas linnunlaulu ainoana taustahälynä kuuluukin muuten näihin pysäytyskuviin olennaisena elementtinä.
Siinä hetkessä ollaan menneen ja tulevan välissä laajemminkin kuin vain päivänkiertoa ajatellen. Vanhan eilisen / uuden tulevaisuuden / Sen kaiken näin ja paljon oivalsin. Sellaisina hetkinä ymmärretään jo tapahtuneita asioita ja tajutaan selvästi, mitä niistä on opittava ja mitä niistä seuraa. Ne ovat kirkkaiden ajatusten ja järkähtämättömien ratkaisujen hetkiä. Usein on kyse rakkaudesta, niin tässäkin.
Kappaleen esittäjä Päivi Portaankorva saattaa olla vähiten tunnettu tässä blogissa käsitellyistä artisteista. Itse en tiedä hänestä oikeastaan mitään, eikä pikainen googletus avannut juuri asiaa. Informaatiota otetaan mieluusti vastaan, sillä niin upea kuin Tikanmäen sävellys onkin (ja niin hyvin kuin se kestääkin latinotyyppisen akustisen kitarannäppäilyn kaltaiset lievät juustoisuudet), juuri Portaankorvan äänessä se soi, se ikoninen hetki, jota tuossa yritin kuvailla. Hänen laulunsa kuulostaa kasteelta ruohonkorsilla, sen vähemmän sentimentaalista kuvaa en nyt keksi. Puhutaan yhdestä suomalaisen popmusiikin täydellisimmistä laulusuorituksista.
Juicen teksti on riittävän hyvä tähän lauluun, mutta tarkemmalle analyysille ei ole tarvetta. Tämän laulun todellinen merkitys on hyvin suurelta osin kaikessa muussa.
Balladi elokuvasta Klaani Youtubessa
Mika Kaurismäen elokuva (joka muuten perustuu Tauno Kaukosen niin ikään erinomaiseen romaaniin) sijoittuu tietysti Pispalaan ja sen lähialueiden saariin ja metsiin, joten on selvää,että kuunnellessani tätä balladia ajattelen varhaisen kesäauringon kohtaamista vaikkapa Pispalanharjun huipulla Pyykkipuistossa, tai ehkä Tahmelan rannassa. Mutta paikkahan voisi olla melkein mikä hyvänsä Suomessa. Se kirkas, pysähtynyt hetki on mahdollista kokea vaikka Helsingin keskellä, Linnunlaulun sillalla, kuten toisen hienon taideteoksen, Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin, lopussa tapahtuu. Etäinen, toiveikas linnunlaulu ainoana taustahälynä kuuluukin muuten näihin pysäytyskuviin olennaisena elementtinä.
Siinä hetkessä ollaan menneen ja tulevan välissä laajemminkin kuin vain päivänkiertoa ajatellen. Vanhan eilisen / uuden tulevaisuuden / Sen kaiken näin ja paljon oivalsin. Sellaisina hetkinä ymmärretään jo tapahtuneita asioita ja tajutaan selvästi, mitä niistä on opittava ja mitä niistä seuraa. Ne ovat kirkkaiden ajatusten ja järkähtämättömien ratkaisujen hetkiä. Usein on kyse rakkaudesta, niin tässäkin.
Kappaleen esittäjä Päivi Portaankorva saattaa olla vähiten tunnettu tässä blogissa käsitellyistä artisteista. Itse en tiedä hänestä oikeastaan mitään, eikä pikainen googletus avannut juuri asiaa. Informaatiota otetaan mieluusti vastaan, sillä niin upea kuin Tikanmäen sävellys onkin (ja niin hyvin kuin se kestääkin latinotyyppisen akustisen kitarannäppäilyn kaltaiset lievät juustoisuudet), juuri Portaankorvan äänessä se soi, se ikoninen hetki, jota tuossa yritin kuvailla. Hänen laulunsa kuulostaa kasteelta ruohonkorsilla, sen vähemmän sentimentaalista kuvaa en nyt keksi. Puhutaan yhdestä suomalaisen popmusiikin täydellisimmistä laulusuorituksista.
Juicen teksti on riittävän hyvä tähän lauluun, mutta tarkemmalle analyysille ei ole tarvetta. Tämän laulun todellinen merkitys on hyvin suurelta osin kaikessa muussa.
Balladi elokuvasta Klaani Youtubessa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)