Ehkä Katariinan kamarissa voisi merkitä jonkinlaista suomalaisen iskelmäkaihon perusteosta, jotain samankaltaista kuin Jimmie Rodgersin T For Texas kantrille tai Blind Lemon Jeffersonin vaikuttavimmat levytykset bluesille. Iskelmää, kantria ja bluesia oli toki tehty ennen kutakin mainittua kappaletta, mutta jotain olennaista ja kaikelle myöhemmälle suuntaa antavaa näissä tiivistyy. Georg Malmsténin tapauksessa voisi tietysti mainita senkin, että ainakin Wikipedian mukaan hän on itse asiassa vastuussa schlager-termin kääntämisestä "iskusävelmäksi", joka sittemmin lyheni iskelmäksi.
Malmsténilla oli kyllä valtavia hittejä ennen Katariinan kamarissa -biisiäkin, mm. ikoniset Särkynyt onni ja Karjalan heili jo 20-luvun puolella, eikä tämä hänen oma sävellyksensä, jonka Roine Richard Ryynänen sanoitti ilmeisesti Malmsténin ruotsinkielisen tekstin pohjalta, oikeastaan tuo tuolloiseen iskelmään mitään radikaalisti uutta. Dallapé-orkesteri soittaa tavallaan aika jähmeän saksalaistyyppisesti, vaikka jazz oli näiden jätkien porukoissa ollut jo vuosia ihan tuttu juttu. Pettymys rakkaudessa oli sekin ehtinyt vakiintua iskelmän keskeiseksi aiheeksi jo ennen tätä, ja nykyään koristeelliselta kuulostavien naisennimien nostaminen otsikkoon samoin.
Tekstin simppeli rakenne - ensin on kesä ja tyttö rakastaa, sitten on talvi ja tyttö pettää ja rakastaa toista - on oikeastaan se juttu, mikä tästä niin definitiivisen tekee. Kesä ja talvi ovat tässä tietysti puhtaasti metaforisia. Kun rakkaus ja tyttö hymyilevät, on kesä, kun ne kääntävät selkänsä, on talvi. Elämä ja onni ovat täysin riippuvaisia tästä yhdestä rakkaudesta, jonka kuollessa aurinkokin kuolee. Hirveän suuri osa iskelmästä - ja tietysti bluesista ja kantristakin - rakentuu tällaisen tyhjentävän narratiivin varaan. Myöhempinä aikoina sitä narratiivia on tietysti toisinnettu paljon monisanaisemmin ja pyritty sovittamaan aina uudestaan jatkuvasti muuttuvaan todellisuuteen, mutta jotain todella väkevää löytyy täältä aivan alkulähteiltä.
Tässä on vain kaksi säkeistöä ja paljon orkesteria niiden ympärillä ja välissä. Se oli tietysti tämän musiikin muoto silloin. Mutta mitä vähemmän on rivejä, sen enemmän asioita mahtuu niiden väliin. Aikalaiskokemus on myös otettava huomioon. Yhden rakkaussuhteen merkitys kasvaa nykynäkökulmasta kohtuuttoman suureksi, kun ei ole deittipalveluita, sarjamonogamiaa tai eri sukupuolten vapaata yhteisoleskelua baareissa. Häistähän kertojakin oli haaveillut, se olisi ollut rakkaustarinan ainoa mahdollinen myönteinen loppu.
Toisaalta vihjaukset siihen, että Katariina on ollut kamarissaan ainakin kahden herran, kertojan ja nykyisensä, kanssa, ovat saattaneet tuntua skandaalimaisilta. Kun isoäitini kuoli 2000-luvun alussa, pengoin hänen kotitalonsa ullakkoa löytääkseni mahdollisimman paljon kiinnostavaa ruohonjuuritason historiaa ennen talon myymistä. Löysinkin mm. jonkin uskonnollisen nuorisonvalistuslehden 30-luvun numeroita, joiden lukijakirjeissä paheksuttiin säännöllisesti "haitarimusiikkia". Se vietteli nuorison syntiin ja innoitti tanssimaan, jopa lähestymään vastakkaista sukupuolta, mikä on tietysti perusedellytys sille, että voi pettyä vastakkaiseen sukupuoleen.
Iskelmän roolista suomalaisessa kulttuurihistoriassa verrattuna bluesiin ja kantriin Amerikassa voi tietysti vielä jotain sanoa. USA on isompi maa, jossa on paljon enemmän alueellisia, sosiaalisia ja rodullisia viiteryhmiä, ja nuo molemmat genret syntyivät ja kehittyivät varsin eristyneinä "valtavirrasta", mikä ei taas päde iskelmään Suomessa. Se oli alusta asti nimenomaan popmusiikkia, sitä kaikkein suosituinta. Portinvartijoiden ja moralistien silmätikuksi se joutui ehkä sitäkin herkemmin, ja pääsääntöisesti sitä pidettiin alhaisena kulttuurina - tuolloinhan "korkeakulttuuri" oli sekin vielä jotenkin relevantti käsite.
Ns. ensimmäisen tasavallan aikaisessa Suomessa olikin tahoja, joille olisi sopinut hyvin antaa iskelmälle poliittissävytteinen leima "kansan" eli käytännössä punikkien musiikkina. Mutta se ei kai oikein ollut koskaan mahdollista, ihan siitä syystä, että iskelmästä pitivät kaikki ja sen kuvaamia tunnetiloja kokivat kaikki. Sen tekijät olivat sitä paitsi tietysti alkuvuosina hyvin voittopuolisesti paremmista piireistä. Malmsténin elegantti ruotsinvoittoinen ääntämys ja jonkun neidin kamarista laulaminen eivät nekään varsinaisesti viittaa työväestön tölleihin.
Silti näitä savikiekkoja osti myös työväestö, juuri niin paljon kuin heillä oli varaa lauantai-illan viihteeseen, ja siihenhän on aina varaa, jos on varaa yhtään mihinkään.
Iskelmä oli siis myös suuri kansaa yhdistävä tekijä jo ennen talvisotaa. Ja on tietysti ollut sitä sen jälkeenkin, aina jonnekin 70-luvulle asti.
Katariinan kamarissa Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti