Timanttisella avaussäkeellä voi olla popmusiikissa ihan yhtä suuri merkitys kuin poikkeuksellisen houkuttelevalla musiikillisella introllakin. Tehosekoittimen varhainen klassikko Joku kuten minä on ehkä tämän listan paras esimerkki tästä. En oikeastaan muista, missä ja koska kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa, mutta sen tiedän, että olin myyty nimenomaan sen ensivirkkeestä: Nalkutus siitä, ettei mitään tapahdu / on asenne, joka ei tiedä hauskaa.
Se on vain jotenkin äärettömän coolisti ilmaistu ajatus, vaikkei mitenkään "syvällinen" olekaan. Ja pitäähän se toki paikkansakin. Elämässä joutuu usein keksimään omat hupinsa itse, ja tuolloin parikymppisten Tehosekoittimen jätkien kaltaiset pikkukaupungin erilaiset nuoret tietävät sen tavallista paremmin.
Joku kuten minä julkaistiin erinomaisella Kadonneet pojat -ep:llä, jonka ilmestymisen aikaan Tehosekoitin oli vielä periaatteessa marginaalibändi, vaikka ilmassa alkoi olla selviä merkkejä paljon suuremmasta suosiosta - ei vähiten liittolaisbändi Apulannan jo tekemän läpimurron takia. Biisi on uhmakas manifesti omalle ja oikealta tuntuvalle elämisen tavalle ja tekemisen tyylille. Levy-yhtiön bändit todella pistivät bileet pystyyn sinne, missä niitä ei aiemmin juuri ollut, eli kokonaisen turhautuneiden suomalaisteinien sukupolven levysoittimiin ja makuuhuoneisiin. Rockyhtye ja sen fanit ovat harvoin olleet niin lähellä toisiaan kuin tässä tapauksessa, ja Joku kuten minä onkin oodi myös tälle seikalle.
Biisin kertoja identifioituu ulkopuoliseksi, oman tiensä kulkijaksi, joka etsii kaltaistaan. Upeassa kertosäkeessä paljastuu aika suoraan, minkä näköisestä jätkästä on kyse. Mä oon vaan jätkä, joka diggaa rokkenrollista / Oon vaan jätkä, joka diggaa olla sekaisin / Oon vaan jätkä, joka pukeutuu resuisesti / Mä oon vaan mää ja mä jatkan elämää.
Tehiksen Oton näköisestä jätkästä siis. Otto osasi rocktähteyden useimpia suomalaisia rocktähtiä paremmin, mutta vaikutti silti Tehosekoittimen suosion huipullakin oudon vilpittömältä rocktähdeltä. Ehkä hän vain syntyi rocktähdeksi, tai ainakin onnistui erinäisten vuosien ajan vakuuttamaan itsensä tästä kliseestä.
Vielä vuoden 1996 tietämillä Tehosekoitin ja Apulanta niputettiin niin säännönmukaisesti yhteen, ettei tässäkään kirjoituksessa näköjään voi käsitellä yhtä mainitsematta toista, mutta vaikka bändien fanikunnilla oli kai jonkin verran limittäisyyttä, ne lauloivat näille ulkopuolisuutta kokeille nuorille aivan eri sävyyn ja eri asioista. Apulannan harjoittamalle angstiterapialle on aina käyttöä, mutta Tehiksen positiivinen tanssiinkutsu ja oman myönteisen identiteetin etsintä tuntuvat varsinkin tässä iässä ilahduttavammilta aseilta harmauden voittamiseen. Joku kuten minä etsii bileitä ja bilekavereita silkalla tahdonvoimalla mahdottomilta tuntuvat esteet ylittäen. Kertosäe on singalong sille, että tällaisillakin tyypeillä tulee vielä olemaan hauskaa.
Näin täydellistä purkkarock-biisiä ei sitä paitsi ole Suomessa tehty varmaan yhtäkään, elleivät sitten Tehiksen omat C'mon Baby Yeah ja Syntynyt köyhänä sitä ole. Pianhan bändi suuntasi sitten keskimäärin aika erilaisille vesille, ja sen vuosina 1998-2001 levyttämä, Matti Mikkolan suureellisia visioita jahdannut monityylinen retropop on toki suurelta osin ihan tosi hyvää musiikkia. Myös Tehosekoittimen tapauksessa listalle päätyvän biisin valitseminen olikin varsin hankalaa - tässä voisi aivan hyvin olla vaikkapa Asfaltti polttaa, Laura tai Pakko päästä pois.
Mutta pidän manifesteista ja hyvistä avausriveistä, ja ehkä siksi päädyin lopulta tähän.
Joku kuten minä -musavideo Youtubessa
Tyylitajuista kamaa, eikö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti