Monen muun itseään vakavana pop-harrastajana pitävän tapaan suhtauduin PMMP:hen aluksi skeptisesti, kunnes kakkoslevy Kovemmat kädet käänsi pääni. Tarkemmin sanottuna tämä taisi tapahtua heti, kun minut saatiin taivutettua kuuntelemaan levy ja kun sen avaavaa nimibiisiä oli ehtinyt kulua tuskin puolta minuuttia.
Jos ihminen etsii elämäänsä sisältöä musiikillisesta ja lyyrisestä melodraamasta, hänen on varmaan aika vaikea olla reagoimatta tähän kappaleeseen samoin heti sen ensi nuoteista alkaen. Se alkaa lyhyellä introlla, joka kuulostaa pohjattoman kosmisen tyhjyyden läpi suodattuneelta kirkkomusiikilta. Sitten Jori Sjöroosin paras post punk -vaikutteinen basso- ja rumputausta starttaa ja Paula Vesala hyppää suoraan menetyksen hyytäviin vesiin:
Piirongin päällä vanha koulukuva / hopeareunainen ja haalistuva / Kuvaaja tahtoi saada kaikki hymyilemään / Rukoilin, että annat enkeleitä / siivillä suojaamaan / Oi ethän heitä hämärään iltaan lasta yksin kävelemään.
Mutta lauluhan kertoo tietenkin sellaisesta illasta, jolloin enkeleitä ei tosiaankaan näy suojaamassa lapsen kulkua. Hyvät voimat ovat kääntäneet katseensa ratkaisevaksi hetkeksi pois, vai eikö niitä koskaan ollutkaan?
Silloin kun ensilumi / taivaassa synnytetty maahan suli / hän ei tullutkaan illalla kotiin on melkein liiankin hyvin piirretty kuva viattoman nuoren ihmisen väkivaltaisesta kuolemasta ja sen läheisissä herättämistä tunteista. Ihmisellä tapaa olla usko maailman perimmäiseen hyvyyteen ja oikeuteen tai edes jonkinlaiseen ennustettavuuteen - kunnes se tuhotaan. Tämä taas tapahtuu usein täysin sattumanvaraisesta syystä. Katastrofi, jossa ei ole mitään logiikkaa, romahduttaa käsityksemme siitä, millaiset voimat elämää oikeastaan määräävät. Ehkä ne ovatkin kammottavia ja pahantahtoisia - tai mikä ehkä vielä pahempaa, tunteettomia ja välinpitämättömiä.
Tämä ensilumen sulamisen hetki on sellainen kaiken romahtamisen hetki: liian lyhyen aikaa elänyt kauneus katoaa mustuuteen ja kuraan, eikä jäljelle jää mitään.
Mutta henkirikos ei tietenkään ole sattuma. Sillä on tekijänsä. Kappaleen kertosäe huutaakin paitsi epätoivoa, myös tai ennen kaikkea vihaa sitä ihmistä kohtaan, jonka tuntema viha asettuu kylmäksi kontrastiksi kertojan rakkaudelle ja suojelunhalulle, joiden kohde on nyt riistetty häneltä. On mahdotonta ymmärtää, miten kukaan saattaisi olla niin kova. Eikä tiedossa edes ole, kuka tekijä on. Ehkä se onkin jollain tasolla koko maailma, joka on yhtäkkiä osoittautunut vihamieliseksi: Kirottu syyllinen / joku kasvoton ihminen / Kuka se teistä on / ja kenen käsi on tahraton?
Kovemmat kädet -biisin säkeistöissä on tiettyä lämmintä surumielisyyttä, siinä missä kertosäe kuulostaa kylmältä, pakkasen puremalta teräkseltä. Säkeistöissä lauletaan menetetylle lapselle, kertosäkeessä syylliselle, oli kyseessä ihminen tai maailma. Tässähän ei ole kyse vain karmeasta henkirikoksesta yksittäisenä tapahtumana, vaan siitä, miten monella tasolla tällainen teko vaikuttaa sitä lähelle joutuvien ihmisten elämään ja myrkyttää sen. Heidän maailmansa ei ole enää koskaan hyvä ja ennustettava: sen sijaan voi käydä niin, että muistojen helliminen ja niihin takertuminen vuorottelee kalvavan katkeruuden kanssa, ja tutut paikat alkavat vaikuttaa vihaa ja salaisuuksia täynnä olevilta, piilottivathan ne aikanaan rakkaan ihmisen varjoihinsa juuri siksi aikaa, että pahin ehti tapahtua.
Sulaneet lumet ne pohjalta ojan pojan ovat paljastaneet. Sellaiseen paikkaan päättyi enkeleiden suojaaman lapsen lento, ja liian moni muu asia sen mukana.
Kovemmat kädet Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti