Kaseva oli kirkkaana hohtavaan maineeseensa nähden aika epätasainen bändi, mutta se maine perustuukin kouralliseen niin täydellisiä melankoliapopklassikoita, ettei tätä osaa vääryytenäkään pitää. Oma valintani oli alusta asti itsestäänselvästi joko Kevät tai Syksy, jotka on sijoitettu Kun maailma elää -kakkosalbumille peräkkäin - eikä tietenkään syyttä, biisejä on tarkoituskin tarkastella kokonaisuutena, rakkausjutun heräämisestä ja kuihtumisestahan ne kertovat.
Näistä kahdesta Syksy on ehkä sittenkin tärkeän aavistuksen verran parempi, eikä pelkästään siksi, että tätä kirjoittaessani syksy orastaa. Näytän olleen samaa mieltä jo viime joulukuussa kasatessani tämän listan alkuperäisen version. Kevät on ujon, varovaisen euforian mestariteos, mutta jokin sellainen piirre Kasevassa on, joka saa hillityn epätoivon kuulostamaan heidän käsittelemänään vielä vähän paremmalta.
Tässä täytyy painottaa sanaa "hillitty". Syksy ei todellakaan ole mitään tuoppiin itkemistä, vaikka Kasevan toisessa melankoliaklassikossa Tyhjää on sellaistakin väreilyä. Tämä taas on pysäyttävän lakoninen ja silti runollinen yksin jäämisen, kylmyyttä ja vaikeita aikoja kohti menemisen kuvaus, jossa vuodenaikametaforaa hyödynnetään täydellisesti, ei vain tekstin, vaan myös musiikin tasolla.
Rakastan ensinnäkin Syksyn introa, jossa empivä kitara tapailee biisiä samaan tapaan kuin mustiin, viileneviin päiviin heräävä ihminen tapailee kalsealta ja vihamieliseltä vaikuttavaa maailmaa. Ei uskaltaisi eikä haluaisi nousta peiton alta, mutta on pakko. Ja kun ratkaiseva askel on sitten otettu, kaihdin avattu nousuaan odottavaan aamuun, kahvinkeittimen nappulaa painettu, lähtee biisi vääjäämättä liikkeelle kohti harmauden ydintä. Ei tässä olla vetämässä ranteita auki. Tässä katsotaan hiljaisuuden vallitessa sinne, missä mikään ei ole erityisen väärin, muttei mikään erityisen oikeinkaan.
Ja se on suomalaisen syksyn kuva. Aivan alkusyksystä, kun luonto pettää koreilevilla väreillä ja aurinko jaksaa lämmittää oman aikansa päivittäin, sitä ei näe kunnolla. Samaan tapaan juuri eronnut ihminenkin pakenee ensin uusiin mahdollisuuksiin ja hetkellisiin onnen ja usein vapaudenkin tunteisiin. Sitten koittaa lokakuu ja totuuden hetki: sen tiedostaminen, että kevääseen on vielä kovin pitkä aika.
Epämusikaalisena ihmisenä en osaa enkä uskalla sanoa Syksyn upeasta sävellyksestä ja sovituksesta juuri muuta kuin että puupuhaltimineen, surumielistä päivänkehää kuvastavine kitaroineen ja hieman ahdistuneine perkussioineen se kuulostaa joltain aivan muulta kuin suomalainen popmusiikki 70-luvun puolivälissä keskimäärin. Vastaavaan yllettiin tuohon aikaan vain Hectorin kaikkein parhaissa teoksissa. Mikä lie perimmäinen selitys sille, että jotkut tamperelaiset jätkät saivat tällaista aikaan. Voisi tietysti veikata lahjakkuutta syyksi.
Mutta Syksy on sanojen runoutena aivan yhtä painokas teos kuin säveltenkin. Sen avaussäkeet ovat korkealla kaikkien aikojen parhaiden suomeksi kirjoitettujen listalla:
Yö aamuksi muuttuu / niin kuin tajuntakin / valkenee hiukan mutta hitaammin / Mitä mä näin / unenko vain? / Seinällä vielä jokin kehyksissään / yrittää jatkaa yhä sun elämää / Mikä se on / kuvako vain?
Syksy Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti