Kun olin hädin tuskin täysi-ikäinen, opettelin kapakassa istumista Rovaniemellä Karhugalleria-nimisessä paikassa, jossa oli jotain kaikkiin myöhempiin kantakapakoihini nähden ainutlaatuista: me teinit ja maailman jo murjomat hahmot istuimme siellä sulassa sovussa, samoissa pöydissä ja samoja keskusteluja käyden. Siellä kuuli sivuraiteille ajautuneiden näyttelijöiden ja oman elämänsä laulajasankarien tarinoita, ja sen baarin jukeboksista soitetut kappaleet muodostivat oman iskelmäsivistykseni perustan.
En oikeastaan muista, soiko Juha Vainion Kotkan poikii ilman siipii koskaan Karhugalleriassa. Löysin kyllä Junnun tuotannon juuri noihin aikoihin, nauhoitin Legendan laulut -boksilta parikin kasetillista upeaa musiikkia. Tästä ja Albatrossista tulee kummastakin mieleen se porukka, jota siellä näki ja joka koostui fiksuista ihmisistä, joilla oli aikanaan ollut ja joilla oli silloin edelleen paljon sanottavaa maailmasta ja ennen kaikkea tietysti omasta elämästään. Niistä jokaisella oli varmasti oma tarinansa, vaikka en väitä silloin kovin tarkkaan kuunnelleeni. Luulen kyllä, että näiden Junnun ikivihreiden merkitys noihin aikoihin kumpusi sen tajuamisesta, että takkuisen ja epäselvän tyypin julkisivun takana on joku, joka on joskus unelmoinut suurista asioista.
Vainio nyt on itsestäänselvästi parhaita kielenkäyttäjiä tässä maassa koskaan, minkä paljastavat muun muassa sellaiset pienet asiat kuin lintumetaforat. Sekä tässä että Albatrossissa on vertauskohta haettu mahdollisimman uljaasta linnusta, vaikka syöksylennosta lauletaankin. Mutta Kotka on tietysti paitsi lintu, myös Vainion kotikaupunki. Otsikko Kotkan poikii ilman siipii on oikeastaan naurettavan hyvä sanaleikki. Jos albatrossi on suomalaisessa todellisuudessa vähän etäinen rinnastus, niin tämä naulaa inhimillisen tragedian tarkalleen oikeaan kohtaan.
Jos ajatellaan kotkaa, ajatellaan jotain uljasta ja kaiken voittavaa, taivaita tavoittelevaa. Mutta se on vain eräänlainen kotkan kiiltokuva. Sellaista taivasta vasten piirtyvää komeaa siluettia kohden on maahan pudonneita ja siellä räpiköiviä poikasia vaikka kuinka paljon.
Taivaalta putoamisen syitä on yhtä paljon kuin taivaalta pudonneita siivekkäitäkin, mutta jokainen on omalla tavallaan tavoitellut aurinkoa. Tällaisten kappaleiden perusteella Juha Vainion voi julistaa tämän maan spurgujen kansallisrunoilijaksi, ja se, jos mikä, on todella tärkeä arvonimi.
Kotkan poikii ilman siipii Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti