Pariisin Kevään luoma pop-euforia on sitä luokkaa, että jos hittikokoelmia vielä julkaistaisiin, 2000-luvun Suomen parhaan sellaisen saisi heidän tuotannostaan. Tai hänen/heidän: muodonmuutos Arto Tuunelan sooloprojektista "oikeaksi bändiksi" ei pidemmän päälle tunnu näkyneen musiikin tasossa suuntaan tai toiseen. Vastaansanomattomia kuningassävelmiä löytyy kasoittain rajalinjan molemmin puolin.
Toisin sanoen myös Pariisin Kevät on niitä artisteja, joiden melko korkea sijoitus tällä listalla oli alusta asti selvää, mutta biisin valitseminen sitten vaikeampi tehtävä. Ensimmäinen MySpace -julkaisu Tuu rokkaa mun tanssilattiaa ja viimeisin single Tiputa mun aseet olisivat kumpikin minkä tahansa tavanomaisessa mielessä hyvän popyhtyeen kuningasteoksia. Mutta päädyin täpärästi rajalinjan tällä puolen sijaitsevaan biisiin: Kaikki on satua -kolmoslevyn ensilohkaisu Saari on bändimuotoisen Pariisin Kevään debyyttijulkaisu, aivan jumalattoman kova kolmen minuutin eepos ja kappale, jossa Pariisin Kevät -nimellä julkaistun musiikin ydin tiivistyy ehkä kaikkein parhaiten.
Suuri osa tästä musiikista tuntuu kertovan neuroosien ja suurten tunteiden myrskyaallokossa kamppailevan ihmisen selviytymistarinaa. Tämä on tummasävyistä musiikkia, mutta ei alistunutta, ahdistunutta tai synkkää. Useimmissa Pariisin Kevät -biiseissä puhuu joku, jonka elämä on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta joka ei ole kuitenkaan luovuttanut. Sellainen tyyppi, jolta ei puutu näköaloja, vaan jonka ongelma on, että ne näköalat avautuvat kuilun yli kulkevan sillan molemmin puolin.
Saari on tämän kokemuksen looginen ääripää, sekä Tuunelan romanttisimpia lauluja että hänen kenties apokalyptisin kappaleensa. Me seisotaan hattu kourassa maailman reunalla / Odotetaan, että kaikki loppuu jonain hyökyaaltona / Ehkä olis helpompaa, olis helpompaa olla / jos ajatukset ei ois hirmumyrskyjä vaan tähdenlentoja. Niin se alkaa, ja noissa säkeissä kiteytyy kaikki se kohtuuttoman suurien tunteiden onni ja tuska, jota tässä välitetään.
Me-muoto on kiinnostava. Se viittaa kahden maailman kanssa huonosti toimeen tulevan yksilön rakkaustarinaan. Mutta kun biisiä kuuntelee tarkemmin, tulee miettineeksi, seisooko kertojan kanssa maailman reunalla sittenkin rakastetun sijaan esimerkiksi jonkinlainen varjohahmo, joka on saanut kannettavakseen kertojan oman kuoleman ja maailmanlopun pelon. Tai unikuva, josta tulee todellinen rakastettu vasta sitten, kun on uskaltanut hypätä maailman reunalta ja ylittää myrskyävän meren tai hyytävän jään ja päässyt sinne biisin nimen mainitsemaan saareen, joka edustaa kai rauhaa, pysähtymistä, paikkaa jossa ei tarvitse koko ajan vilkuilla taakseen pahinta odottaen.
Tämä on omia tunteitaan pelkäävän ihmisen tarina: sellaisen, joka pelkää rakastumista, koska kokee kaiken niin vahvasti, että saattaa nujertua sen kokemuksen alle. Ekstaasiinkin voi kuolla.
Kertoja ottaa silti ratkaisevan askeleen, tekee sen uskonhypyn. Noudattaa niitä käskyjä, joita aivokuoren alta hänelle annetaan, vaikka pelottaakin. Ja minä alan juosta, mut veri / se pakenee päästä / Kuu taivaalla loistaa ja heijastuu jäästä / Mul on pahoja aavistuksia mielessä tämän tästä / Enpä taida hengissä selvitä / elämästä.
Kompakti kolmeminuuttinen päättyy näihin säkeisiin ja kitaran täsmällisiin, armottomiin lyönteihin kuin seinään. Loppu jää avoimeksi, mutta niin se on tietysti ollut määrä jäädäkin. Tällaisille heittäytymisille ei ole olemassa opaskirjoja, tuntemattomilla vesillä navigoidaan itse. Ja kuolema ja maailmanloppu tulevat tietysti sekä niille, jotka uskalsivat että niille, jotka eivät uskaltaneet.
Saari ei ole kangastus, sen saavuttaminen on kyllä mahdollista, mutta sitä ei tarina kerro, mitä saaresta löytyy.
Saari-video Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti