Badding on ollut pahimpia rasteja tätä listaa kasatessani. Hänen tärkeyttään laulajana, hahmona ja genrejen yhdistelijänä ei voi kiistää. Monet hänen parhaista kappaleistaan ovat kuitenkin käännöksiä tai uudelleentulkintoja vanhoista suomalaisista biiseistä. Suurin suosikkini on varmaankin Laivat, venäläinen sävelmä, jonka kääntäjäksi hälytettiin lyhyellä varoitusajalla kemiläinen aineenopettaja.
Mutta tekihän Badding itsekin lauluja. Ei nyt mainita tässä Paratiisia, vaikka tosi hyvähän sekin on, ja sanoittaja Arja Tiainen ansaitsee jokaisen siitä saamansa tekijänoikeussentin. Ajattelin, että ehkä Tähdet, tähdet. Tuntui kuitenkin liian raskaalta kirjoittaa siitä. Tämä liittyy perheensisäisiin juttuihin, joiden takia se ei voi koskaan olla minulle vain laulu ja joiden takia en halua siitä viime kädessä kirjoittaakaan.
Badding eli niin lyhyen ja traagisen ja ärsyttävänkin johdonmukaisen elämän, että sitä haluaisi ajatella hänen kokeneen onnentunteita edes joskus. Ei kai hänen koko merkityksensä suomalaiselle populaarimusiikille voi tiivistyä siihen mailleen painuvaan aurinkoon? Juurikin Ilta-aurinko oli se kappale, josta olin melkein loppuun asti kirjoittamassa tässä. Upea biisi, mutta yritä nyt sitten elää sen kanssa, kun asunnossa ei kuitenkaan ole vain tylppiä esineitä.
Sitten muistin Bussi Somerolle -kappaleen, jota olen rakastanut vilpittömän hyväntuulisesti siitä asti, kun sen joskus myöhäisteininä ensimmäisen kerran kuulin. Sen kuvaamassa kadonneessa maailmassa on jotain lähihistorianarkkarin huumetta, hataria omiakin muistikuvia sellaisista kesäisistä 80-luvun alun eteläisen Suomen teistä. Tai Keski-Pohjanmaan tai Etelä-Karjalan, nehän olivat minun sukujeni ja isovanhempieni seutuja. Mutkaiset ja mäkiset tiet ovat tässä maassa kuitenkin aika samanlaisia kaikkialla. Mökkimatkalla Ukonlammelle oli jokainen töyssy oma käännekohtansa, kun Ville-vaari ajoi "pikku-Fiiulla" hengenvaarallista vauhtia, ja Sirkka-täti ja Saimi-täti liveraportoivat ohitettavien talojen nimistä ja asukkaista.
Nuo Karjalan-sukulaiset olivat enimmäkseen Poutasia, ja tässä kappaleessa viitataan upeasti nimetyn Brynolf Poutasen kauppaan. Ei liene minun sukulaisiani, väärä maakunta. Vaan väliäkö tuolla. Tärkeintä tässä on kotiin palaamisen tunteen kytkeminen ruohonjuuritason maantieteeseen. Kyllä minä ainakin haluan elää maailmassa, jossa jokaisella mutkalla on merkitystä. Ja kun olen itse tänä vuonna reissannut jatkuvasti tuota maailman anonyymeintä Helsingin ja Tampereen välistä moottoritietä, olen oppinut arvostamaan niitä satunnaisesti kohdalleni osuvia busseja, jotka sentään kiertävät synnyinkaupunkini Valkeakosken kautta.
Mutta vaikka matka kävisi pelkkää moottoritietä, on sen kulullakin maamerkkinsä. Aivan kuten Baddingin kiemuraisilla kyläteilläkin. Kysehän on siitä, että on menossa kotiin. Tie voi viedä sinne mittasuhteistaan riippumatta.
Olisi kovin hauskaa ajatella, että Baddingilla olisi sellainen koti tässä maailmassa ollut. Mutta Bussi Somerolle on ammatti-iskelmänikkari Raul Reimanin sävellys ja sanoitus eikä välttämättä kerro melkein-kaimansa Somero-suhteesta mitään. Badding taisi kaivata tähtien takaiselle Somerolle, jonne ei Tarvontietä kiitävä bussi riittänyt viemään.
Lopulta en päässyt kovinkaan kauas Tähdet, tähdet -biisistä. Samasta aiheesta tämänkin voi katsoa kertovan.
Bussi Somerolle Youtubessa
maanantai 31. lokakuuta 2016
torstai 27. lokakuuta 2016
#19: Absoluuttinen Nollapiste: Viittä vaille sadetta (1998)
Tämä kymmenminuuttinen teos merkitsee minulle henkilökohtaisesti käännekohtaa sekä Absoluuttisen Nollapisteen tuotannossa että omassa elämässäni. Kun olen pari vuotta bändin klassista kokoonpanoa nuorempi ja kasvanut Rovaniemellä, heidän tapaansa sen länsilaidalla ja varmaan musiikki kirjallisuudeksi vaihtaen hieman samankaltaisena ulkopuolisena, samastuin teini-iässä ja sen välittömissä jälkimainingeissa Tommi Liimatan tajunnanvirtaan ja Nollapisteen yleiseen eksentrisyyteen, pokerinaamalla heitettyjen sisäpiirivitsien ja absurdilla huumorilla silatun ilmeettömyyden konseptiin, melko jäännöksettä. Mutta suunnilleen niillä paikkeilla, kun Simpukka-amppeli ja sen päätösraita Viittä vaille sadetta ilmestyivät, aloin itsekin kaivata jotain syvemmälle menevää.
Itse asiassa Liimatta on kyllä mennyt rivien välissä syvälle Nollapisteen levytetyn tuotannon alusta alkaen. Mutta niin tehdessään hän jätti varsinkin alkuaikoina itselleen pakoteitä. Simpukka-amppeli on kokonaisuutenakin ehkä pyrkimystä pois tästä. Vaikka liimattamainen todellisuuden kärjistäminen naurettavaksi leimaa useimpia levyn kappaleita, yleistunnelma on huomattavasti varhaistuotantoa vakavampi.
Tämä kiteytyy Viittä vaille sadetta -biisiin, mutta sen sanoittajaksihan ei ilmoitetakaan Liimattaa, vaan mystinen Samu Lyhty, jolle myös levyn avauskappale Silti on kreditoitu. Aikanaan Nollapiste-fanit spekuloivat Samu Lyhdyn henkilöllisyydellä hitaat verkkoyhteydet sauhuten, mutta asiasta sen enempää tietämättä olen antanut itselleni kertoa hänen olevan ihan todellinen ja Liimatasta erillinen ihminen, ja kun varsinkin Viittä vailla sadetta -tekstiä tarkemmin miettii, tämä tuntuu oikeastaan ainoalta mahdollisuudeltakin.
Tai jos haudanvakavia, harmaanpurppuraisia, auringonlaskun kaikissa sävyissä hehkuvia kielikuvia viljelevä Viittä vaille sadetta olisi Liimatan teksti, olisi se harvinainen osoitus kirjoittajan kyvystä astua täysin vakiintuneista näkökulmista, teemoista ja sanavalinnoista muodostuvan maailmansa ulkopuolelle.
Kappale tuntuu seisovan jämeränä merimerkkinä Nollapisteen tuotannolle - ei sen keskellä, koska takana oli vasta muutamia vuosia, edessä vähintään nyt kuluneet kahdeksantoista, mutta tärkeässä kohdassa kuitenkin. Se on se sama kohta, jossa muutetaan pois kotikaupungista, rakastutaan ensimmäistä kertaa oikeasti, aletaan toden teolla rakentaa omaa maailmankatsomusta. Jos tunnetaan vetoa taiteen tekemiseen, mietitään siinä kohtaa, tehdäänkö sitä kuinka tosissaan, havitellaanko siitä elämänuraa tai edes tekosyytä opintojen keskeyttämiselle.
Viittä vaille sadetta sijoittuu millintarkkaan tähän risteyskohtaan. Siinä istutaan portailla, perustuksiltaan horjuvan maailman laidalla, katsomassa tulevaisuuteen - synkkien ja synkkenevien pilvien leimaamaan, mutta kuitenkin tulevaisuuteen, jossa kaikki on eri tavalla, kaikki on muuttunut, ja tämä on lähtökohtaisesti hyvä asia.
Kiireettömästä akustisesta mietelmästä sisältönsä kokoiseksi proge-euforiaksi kasvava kappale vie Nollapisteen lopullisesti myös musiikillisen aikuisuuden maailmaan, johon bändi on sittemmin tuntunut uppoutuneen vähän liiankin huolellisesti, toki tietyn perimmäisen kieroutensa ja selittämättömyytensä aina säilyttäen. Tai ehkä joidenkin myöhempien levyjen ongelma onkin ollut siinä, ettei olla osattu vakavoitua siihen tapaan kuin tässä. On aina katsottu kuulijasta ohi, kun tässä katsotaan silmiin.
Tästä eteenpäin kuljen paljain jaloin / hänen kanssaan.
Vaan mitähän mahtaa kuulua Samu Lyhdylle? Yksi myöhäsyntyisimpiä Viittä vaille sadetta -tekstiä koskevia oivalluksiani liittyy sen uskonnollisiin konnotaatioihin. Tekstihän on täynnä kristillisiä, jopa herätysliikeretoriikkaan assosioituvia kuvia. Parikymppisenä tulkitsin tekstin "hänen" ilman muuta tyttöystäväksi tai vastaavaksi, mutta Jeesushan se lienee.
Jos ja kun näin on, nousee Viittä vaille sadetta Joose Keskitalon tuotannon rinnalle siihen todella suppeaan kategoriaan, jonka voisi otsikoida "oikeasti hyviksi suomalaisiksi uskonnollisiksi populaarimusiikkiteoksiksi".
Viittä vaille sadetta Spotifyssa
Itse asiassa Liimatta on kyllä mennyt rivien välissä syvälle Nollapisteen levytetyn tuotannon alusta alkaen. Mutta niin tehdessään hän jätti varsinkin alkuaikoina itselleen pakoteitä. Simpukka-amppeli on kokonaisuutenakin ehkä pyrkimystä pois tästä. Vaikka liimattamainen todellisuuden kärjistäminen naurettavaksi leimaa useimpia levyn kappaleita, yleistunnelma on huomattavasti varhaistuotantoa vakavampi.
Tämä kiteytyy Viittä vaille sadetta -biisiin, mutta sen sanoittajaksihan ei ilmoitetakaan Liimattaa, vaan mystinen Samu Lyhty, jolle myös levyn avauskappale Silti on kreditoitu. Aikanaan Nollapiste-fanit spekuloivat Samu Lyhdyn henkilöllisyydellä hitaat verkkoyhteydet sauhuten, mutta asiasta sen enempää tietämättä olen antanut itselleni kertoa hänen olevan ihan todellinen ja Liimatasta erillinen ihminen, ja kun varsinkin Viittä vailla sadetta -tekstiä tarkemmin miettii, tämä tuntuu oikeastaan ainoalta mahdollisuudeltakin.
Tai jos haudanvakavia, harmaanpurppuraisia, auringonlaskun kaikissa sävyissä hehkuvia kielikuvia viljelevä Viittä vaille sadetta olisi Liimatan teksti, olisi se harvinainen osoitus kirjoittajan kyvystä astua täysin vakiintuneista näkökulmista, teemoista ja sanavalinnoista muodostuvan maailmansa ulkopuolelle.
Kappale tuntuu seisovan jämeränä merimerkkinä Nollapisteen tuotannolle - ei sen keskellä, koska takana oli vasta muutamia vuosia, edessä vähintään nyt kuluneet kahdeksantoista, mutta tärkeässä kohdassa kuitenkin. Se on se sama kohta, jossa muutetaan pois kotikaupungista, rakastutaan ensimmäistä kertaa oikeasti, aletaan toden teolla rakentaa omaa maailmankatsomusta. Jos tunnetaan vetoa taiteen tekemiseen, mietitään siinä kohtaa, tehdäänkö sitä kuinka tosissaan, havitellaanko siitä elämänuraa tai edes tekosyytä opintojen keskeyttämiselle.
Viittä vaille sadetta sijoittuu millintarkkaan tähän risteyskohtaan. Siinä istutaan portailla, perustuksiltaan horjuvan maailman laidalla, katsomassa tulevaisuuteen - synkkien ja synkkenevien pilvien leimaamaan, mutta kuitenkin tulevaisuuteen, jossa kaikki on eri tavalla, kaikki on muuttunut, ja tämä on lähtökohtaisesti hyvä asia.
Kiireettömästä akustisesta mietelmästä sisältönsä kokoiseksi proge-euforiaksi kasvava kappale vie Nollapisteen lopullisesti myös musiikillisen aikuisuuden maailmaan, johon bändi on sittemmin tuntunut uppoutuneen vähän liiankin huolellisesti, toki tietyn perimmäisen kieroutensa ja selittämättömyytensä aina säilyttäen. Tai ehkä joidenkin myöhempien levyjen ongelma onkin ollut siinä, ettei olla osattu vakavoitua siihen tapaan kuin tässä. On aina katsottu kuulijasta ohi, kun tässä katsotaan silmiin.
Tästä eteenpäin kuljen paljain jaloin / hänen kanssaan.
Vaan mitähän mahtaa kuulua Samu Lyhdylle? Yksi myöhäsyntyisimpiä Viittä vaille sadetta -tekstiä koskevia oivalluksiani liittyy sen uskonnollisiin konnotaatioihin. Tekstihän on täynnä kristillisiä, jopa herätysliikeretoriikkaan assosioituvia kuvia. Parikymppisenä tulkitsin tekstin "hänen" ilman muuta tyttöystäväksi tai vastaavaksi, mutta Jeesushan se lienee.
Jos ja kun näin on, nousee Viittä vaille sadetta Joose Keskitalon tuotannon rinnalle siihen todella suppeaan kategoriaan, jonka voisi otsikoida "oikeasti hyviksi suomalaisiksi uskonnollisiksi populaarimusiikkiteoksiksi".
Viittä vaille sadetta Spotifyssa
perjantai 21. lokakuuta 2016
#20: Sir Elwoodin Hiljaiset Värit: Hämärän taa (1995)
Typeräähän se olisi teeskennellä, ettei Sir Elwoodin Hiljaiset Värit olisi minulle ennen kaikkea teinijuttu. Tarkemmin kyse on siitä myöhäisteini-iän vaiheesta, jossa yleinen hämmennys alkaa taittua ja syntyy vähän turhankin tarkkaan rajattu kuva siitä, millainen ihminen sitä oikeastaan onkaan. Lukiossa ollessani ja vähän sen jälkeenkin kuuntelin Elwoodeja paljon ja vakavissani. Vaikka Juha Lehti oli jo bändin levytysuran alkaessa yli kolmekymppinen, koin hänen kuvaavan usein ja hyvin tarkkaan omia tuntemuksiani ja näkemyksiäni.
Hämärän taa oli se kaikkein tärkein biisi, koska se kertoo kirjoittamisesta ja mytologisoi sitä. Tämä on tavallaan huvittavaa, koska noihin aikoihin konkreettinen suhteeni kirjoittamiseen oli kaikkea muuta kuin biisin kuvaamaa eeppistä taistelua itsessä ja maailmassa piileviä demoneita vastaan. Esimerkiksi sivarivuoteni aikana kirjoitin täyden työviikon ja baareissa käymisen opettelun ohessa neljä maltillisen mittaista romaania. Niiden tasosta nyt ei kannata sanoa mitään, mutta tekstin määrä kertoo kai ainakin siitä, ettei sitä tarvinnut itsestään väkisin puristaa synkkinä ja myrskyisinä öinä, sitä vain tuli. Itsekritiikki taas tuli vasta vähitellen, niinhän se aina menee.
Oikeastaan ei siis olekaan niin outoa, että Hämärän taa on keski-ikää lähestyvän kirjoittajan sanoittama biisi. Siinä vaiheessa rimat ovat ehtineet nousta korkealle ja aikaa on vähemmän, sekä käytettävissä olevaa että jäljellä olevaa. Ja mitä vaikeammaksi itseä tyydyttävien asioiden aikaan saaminen tulee, sitä pakottavammalta tuntuu saada sellaisia aikaan. Sitä on yhden yön taas lähempänä kuolemaa, eikä romanttisen kirjoittajan maailmassa ole kyse arvostuksesta tai tunnustuksista, vaan yksinkertaisesti siitä, että kuollessaan sitä kuolisi mieluiten sikäli rauhassa, että tietäisi toteuttaneensa ainakin joitakin suunnitelmiaan.
Hämärän taa on varmasti yksi henkilökohtaisimmista syistä tälle listalle päätyneitä kappaleita. Jos joku kutsuisi sitä ylimahtipontiseksi, en oikein voisi väittää vastaan. Enkä nyt näe omaa taisteluani kaunokirjallisten projektieni kanssa ihan suoranaisena elämän ja kuoleman kamppailuna tai koe säkeiden Oi jumalani, miksi niin levottoman teit / Miksi laitoit yksin myrskyyn kulkemaan / Annoit kynän, annoit käden / annoit tyhjän paperin / joka sokealta vaatii sanojaan kuvaavan kovin realistisesti sitä, mitä teen avatessani tekstitiedoston ja alkaessani kirjoittaa.
Mutta jotain resonoivaa tässä kappaleessa on, ja Elwoodien koko melodramaattisessa elämännäkemyksessä, jota voisi kutsua vaikka viehättävän vanhanaikaiseksi. Haluan kyllä puolustaa tällaista tosissaan olemista ja isojen asioiden isoiksi tunnustamista nykyisenä vähättelyn, ironian ja vastuusta luistamisen aikakautena. Sitä paitsi monen muun 90-luvun Elwood-biisin tapaan tämä on maaginen sävellys ja sovitus, tavallaan lähellä jonkinlaista runotyttöjen ja -poikien easy listeningiä, mutta kuitenkin sen hauraan yöllisen hetken ytimessä, kun itsekritiikki pettää ja peilistä katsoo siloittelematon todellisuus.
Ja sitten on tietysti kertosäe: Ehkä jonain yönä vielä kaiken selvemmin sä näät / kunhan silmäsi tottuu vaan tähän hämärään.
Sen paremmin ei moni ole taiteilijan saavuttamatonta ja aina läsnäolevaa perustavoitetta kiteyttänyt.
Hämärän taa Youtubessa
Hämärän taa oli se kaikkein tärkein biisi, koska se kertoo kirjoittamisesta ja mytologisoi sitä. Tämä on tavallaan huvittavaa, koska noihin aikoihin konkreettinen suhteeni kirjoittamiseen oli kaikkea muuta kuin biisin kuvaamaa eeppistä taistelua itsessä ja maailmassa piileviä demoneita vastaan. Esimerkiksi sivarivuoteni aikana kirjoitin täyden työviikon ja baareissa käymisen opettelun ohessa neljä maltillisen mittaista romaania. Niiden tasosta nyt ei kannata sanoa mitään, mutta tekstin määrä kertoo kai ainakin siitä, ettei sitä tarvinnut itsestään väkisin puristaa synkkinä ja myrskyisinä öinä, sitä vain tuli. Itsekritiikki taas tuli vasta vähitellen, niinhän se aina menee.
Oikeastaan ei siis olekaan niin outoa, että Hämärän taa on keski-ikää lähestyvän kirjoittajan sanoittama biisi. Siinä vaiheessa rimat ovat ehtineet nousta korkealle ja aikaa on vähemmän, sekä käytettävissä olevaa että jäljellä olevaa. Ja mitä vaikeammaksi itseä tyydyttävien asioiden aikaan saaminen tulee, sitä pakottavammalta tuntuu saada sellaisia aikaan. Sitä on yhden yön taas lähempänä kuolemaa, eikä romanttisen kirjoittajan maailmassa ole kyse arvostuksesta tai tunnustuksista, vaan yksinkertaisesti siitä, että kuollessaan sitä kuolisi mieluiten sikäli rauhassa, että tietäisi toteuttaneensa ainakin joitakin suunnitelmiaan.
Hämärän taa on varmasti yksi henkilökohtaisimmista syistä tälle listalle päätyneitä kappaleita. Jos joku kutsuisi sitä ylimahtipontiseksi, en oikein voisi väittää vastaan. Enkä nyt näe omaa taisteluani kaunokirjallisten projektieni kanssa ihan suoranaisena elämän ja kuoleman kamppailuna tai koe säkeiden Oi jumalani, miksi niin levottoman teit / Miksi laitoit yksin myrskyyn kulkemaan / Annoit kynän, annoit käden / annoit tyhjän paperin / joka sokealta vaatii sanojaan kuvaavan kovin realistisesti sitä, mitä teen avatessani tekstitiedoston ja alkaessani kirjoittaa.
Mutta jotain resonoivaa tässä kappaleessa on, ja Elwoodien koko melodramaattisessa elämännäkemyksessä, jota voisi kutsua vaikka viehättävän vanhanaikaiseksi. Haluan kyllä puolustaa tällaista tosissaan olemista ja isojen asioiden isoiksi tunnustamista nykyisenä vähättelyn, ironian ja vastuusta luistamisen aikakautena. Sitä paitsi monen muun 90-luvun Elwood-biisin tapaan tämä on maaginen sävellys ja sovitus, tavallaan lähellä jonkinlaista runotyttöjen ja -poikien easy listeningiä, mutta kuitenkin sen hauraan yöllisen hetken ytimessä, kun itsekritiikki pettää ja peilistä katsoo siloittelematon todellisuus.
Ja sitten on tietysti kertosäe: Ehkä jonain yönä vielä kaiken selvemmin sä näät / kunhan silmäsi tottuu vaan tähän hämärään.
Sen paremmin ei moni ole taiteilijan saavuttamatonta ja aina läsnäolevaa perustavoitetta kiteyttänyt.
Hämärän taa Youtubessa
tiistai 18. lokakuuta 2016
#21: Radiopuhelimet: Varmaa hapuilua (1998)
Taas kerran tässä blogissa esiteltävät kappaleet tuntuvat asettuvan temaattisesti peräkkäin. Radiopuhelimien Varmaa hapuilua käsittelee niitä kaikkein isoimpia asioita siinä missä edellisen kirjoituksen aiheena ollut Kuusumun Profeetan biisikin. Sama pätee tietysti yhtyeiden koko tuotantoonkin. Käsittelytapa vain on porilaisilla ja oululaisilla aika erilainen, vaikka kumpikin paikkakunta on enemmän tuulten pieksämä länsirannikon mielentila kuin kaupunki perinteisessä mielessä.
Kuusumun Profeetan paras biisi oli aika helppo määritellä, Radiopuhelimien tapauksessa tämä tehtävä taas osoittautui mahdollisimman vaikeaksi. Yhtye on kokonaistaideteos, joka vaikuttaa ihmistajuntaan ennen muuta keikkojensa kautta. On sillä silti upeampia ja vähän vähemmän upeita kappaleita. Kaikkein upeinta tälle listalle valikoidessa ei voinut tyytyä vain perinteisiin "hyvä biisi" -kriteereihin, jotka olisivat Puhelimien kohdalla aika tarpeettomia. Piti etsiä biisi, joka edustaa parhaiten yhtyeen syväolemusta, niitä asioita, joita se on yrittänyt suomalaisille rockmusiikin kuuntelijoille välittää.
Se saa nyt sitten luvan olla Varmaa hapuilua, jonka definitiivisyys karttuu siitäkin, että yhtyeen vuonna 2006 julkaistu merkittävä tuplakokoelma lainasi nimensä juuri tältä kappaleelta. Radiopuhelimet tai ainakin heitä lähellä oleva levy-yhtiötaho ovat siis halunnet hahmottaa tuotannon tämän fraasin kautta. Ja ihan oikealtahan ratkaisu tuntuu. Radiopuhelimien musiikki ja tekstit ovat 30 vuoden aikana siirtyneet positiosta toiseen selvemmin ja samalla hienovaraisemmin kuin äkkiä ymmärtääkään, mutta kaikissa käänteissä juuri konventionaalisten ajattelumallien, helppojen sosiaalisten roolien, ilmeisten maailmankatsomusten ja vaivatta kuljettujen polkujen kiistäminen on ollut toiminnan ytimessä.
Yksittäiset Radiopuhelimet-biisit toteuttavat tätä agendaa puuttumalla vaikkapa hegemoniseen maskuliinisuuteen, kliseisiin suomalaisuudesta tai käsityksiimme luonnollisen ja yliluonnollisen, toden ja epätoden, välisistä mukamas selkeistä raja-aidoista, mutta Varmaa hapuilua soi metatasolla ja on kuin Radiopuhelimet-tekstien definitiivinen kommenttiraita. Biisin teksti määrittelee sen universumin, josta J.A. Mäen ja Jarno Mällisen lyriikat kertovat.
Se on varmaa hapuilua / vakuuttavaa harhailua / päämäärätietoista tiedottomuutta / levottomuutta herättävää varmuutta.
Biisin oleellisuutta Radiopuhelimet-tuotannossa ei ainakaan vähennä se, että muoto - kolmen ja puolen minuutinen maaninen ja hellittämätön terästehdasfunk - on yhtyeen tuotannon ydinmehua, tässä ehkä kaikkein ytimekkäimmin ilmaistuna.
Varmaa hapuilua Youtubessa
Kuusumun Profeetan paras biisi oli aika helppo määritellä, Radiopuhelimien tapauksessa tämä tehtävä taas osoittautui mahdollisimman vaikeaksi. Yhtye on kokonaistaideteos, joka vaikuttaa ihmistajuntaan ennen muuta keikkojensa kautta. On sillä silti upeampia ja vähän vähemmän upeita kappaleita. Kaikkein upeinta tälle listalle valikoidessa ei voinut tyytyä vain perinteisiin "hyvä biisi" -kriteereihin, jotka olisivat Puhelimien kohdalla aika tarpeettomia. Piti etsiä biisi, joka edustaa parhaiten yhtyeen syväolemusta, niitä asioita, joita se on yrittänyt suomalaisille rockmusiikin kuuntelijoille välittää.
Se saa nyt sitten luvan olla Varmaa hapuilua, jonka definitiivisyys karttuu siitäkin, että yhtyeen vuonna 2006 julkaistu merkittävä tuplakokoelma lainasi nimensä juuri tältä kappaleelta. Radiopuhelimet tai ainakin heitä lähellä oleva levy-yhtiötaho ovat siis halunnet hahmottaa tuotannon tämän fraasin kautta. Ja ihan oikealtahan ratkaisu tuntuu. Radiopuhelimien musiikki ja tekstit ovat 30 vuoden aikana siirtyneet positiosta toiseen selvemmin ja samalla hienovaraisemmin kuin äkkiä ymmärtääkään, mutta kaikissa käänteissä juuri konventionaalisten ajattelumallien, helppojen sosiaalisten roolien, ilmeisten maailmankatsomusten ja vaivatta kuljettujen polkujen kiistäminen on ollut toiminnan ytimessä.
Yksittäiset Radiopuhelimet-biisit toteuttavat tätä agendaa puuttumalla vaikkapa hegemoniseen maskuliinisuuteen, kliseisiin suomalaisuudesta tai käsityksiimme luonnollisen ja yliluonnollisen, toden ja epätoden, välisistä mukamas selkeistä raja-aidoista, mutta Varmaa hapuilua soi metatasolla ja on kuin Radiopuhelimet-tekstien definitiivinen kommenttiraita. Biisin teksti määrittelee sen universumin, josta J.A. Mäen ja Jarno Mällisen lyriikat kertovat.
Se on varmaa hapuilua / vakuuttavaa harhailua / päämäärätietoista tiedottomuutta / levottomuutta herättävää varmuutta.
Biisin oleellisuutta Radiopuhelimet-tuotannossa ei ainakaan vähennä se, että muoto - kolmen ja puolen minuutinen maaninen ja hellittämätön terästehdasfunk - on yhtyeen tuotannon ydinmehua, tässä ehkä kaikkein ytimekkäimmin ilmaistuna.
Varmaa hapuilua Youtubessa
maanantai 17. lokakuuta 2016
#22: Kuusumun Profeetta: Ei aurinko milloinkaan laske (2003)
Tavallaan taiteilijaihanteeni on sellainen tyyppi, joka tekee koko ajan ja paljon, eikä pidä rimaa liian liian korkealla, mutta tavoittelee kuitenkin kaikessa tekemisessään suuria asioita. Siis Mika Rättö. Tätä kirjoittaessani olen juuri toissapäivänä nähnyt Rätön esikoiselokuvan Samurai Rauni reposaarelainen ja niin vaikuttunut siitä, että kykyni suhtautua häneen taiteilijana kriittisesti voidaan ehkä kyseenalaistaa. Mutta Ei aurinko milloinkaan laske on ollut tämän listauksen tällä sijalla siitä asti, kun alkuperäisen listan viime joulun alla laadin - ja elokuvan jälkeenkin pidän tätä viisiminuuttista Rätön taiteilijuuden suureellisten pyrkimysten definitiivisenä kiteytymänä.
Aluksi Kuusumun Profeetta ei vaikuttanut loppulausuntoja tavoittelevalta yhtyeeltä.Tutustuin siihen ensimmäisen suomenkielisen levyn Kukin kaappiaan selässään kantaa myötä, ja sen hajanainen psykedeliafolk tuntui kaikessa upeudessaankin pyrkivän pikemmin maailman sirpaleiksi lyömiseen kuin eeppiseen kokonaiskuvaan siitä. Seuraavalla levyllä oli jo sitten Ei aurinko milloinkaan laske, joka ei tavoittele sen vähempää kuin kuolevaisen osan ja siitä aikakausien saatossa kummunneiden elämänfilosofioiden, hengellisten rakennelmien ja individuaalisen tuskan jäännöksetöntä selittämistä.
Oudointa toki on, että Rättö ja Kuusumun Profeetta onnistuvat tässä. Ja onnistumisen salaisuus piilee siinä, että kappale on sarja kysymyksiä ja toteamuksia, mutta karttaa vastauksia. Siinä vastauksien puutteessa se vastaus minun nähdäkseni on. Vastauksia ei vain ole, mutta juuri se ajaa asettamaan kysymykset ja keksimään vastaukset niihin.
Tämä on agnostikon hymni, jollaista on kaivattu. Se on sitä muotonsa puolesta: Rätön teatraalinen vokaali-ilmaisu ja "spirituaalisilta" kuulostavat stemmat kohtaavat staattisen ja ylevän folkrock-sovituksen tavalla, jota on vaikea olla luonnehtimatta uskonnollisen elämän alueelta poimituin kielikuvin. Upea ristiriita syntyy siitä, että kappale kuulostaa totuudesta varman saarnaajan hengentuotteelta, mutta ainoa totuus, jota saarnataan, onkin totuuden pysyvä poissaolo.
Rättö on ihan käsittämättömän kova vanhahtavan kielen käyttäjä, eikä tällaisten koukeroisten ja viimeisen päälle kirjakielisten lauseiden sovittaminen laululyriikaksi voi olla niin yksinkertainen tehtävä kuin miltä hän saa sen tässä kuulostamaan. Tämä on kuin jotain Kaarlo Sarkiaa, paitsi parempaa.
Kuuleeko jokin niin suuri muuta kuin ulvovaa galaksia sortuvaa / Kun niin valtava sormi viimein tuomiten osoittaa / tarkoittaako se keitä, vaiko kaikkea olevaa? Tai omat suosikkisäkeeni, jotka eräiden Joose Keskitalon rivien ohella tiivistävät suomalaisessa laululyriikassa parhaiten kuolevaisuuden peruskokemuksen ja ihmisen tuhoon tuomitun taistelun sitä vastaan:
On niin yksinkertaista uskotella olevansa päivä joka ei milloinkaan laske / olla kaukaisten hailakkain vuorten takaa nouseva säteinen paiste / On niin vaikeaa myöntää olevansa vain satunnainen kuiskaus / olla päivänkajo joka aina likempänä kuin aamua on hiipuvaa iltaa.
Ei aurinko milloinkaan laske Youtubessa
Aluksi Kuusumun Profeetta ei vaikuttanut loppulausuntoja tavoittelevalta yhtyeeltä.Tutustuin siihen ensimmäisen suomenkielisen levyn Kukin kaappiaan selässään kantaa myötä, ja sen hajanainen psykedeliafolk tuntui kaikessa upeudessaankin pyrkivän pikemmin maailman sirpaleiksi lyömiseen kuin eeppiseen kokonaiskuvaan siitä. Seuraavalla levyllä oli jo sitten Ei aurinko milloinkaan laske, joka ei tavoittele sen vähempää kuin kuolevaisen osan ja siitä aikakausien saatossa kummunneiden elämänfilosofioiden, hengellisten rakennelmien ja individuaalisen tuskan jäännöksetöntä selittämistä.
Oudointa toki on, että Rättö ja Kuusumun Profeetta onnistuvat tässä. Ja onnistumisen salaisuus piilee siinä, että kappale on sarja kysymyksiä ja toteamuksia, mutta karttaa vastauksia. Siinä vastauksien puutteessa se vastaus minun nähdäkseni on. Vastauksia ei vain ole, mutta juuri se ajaa asettamaan kysymykset ja keksimään vastaukset niihin.
Tämä on agnostikon hymni, jollaista on kaivattu. Se on sitä muotonsa puolesta: Rätön teatraalinen vokaali-ilmaisu ja "spirituaalisilta" kuulostavat stemmat kohtaavat staattisen ja ylevän folkrock-sovituksen tavalla, jota on vaikea olla luonnehtimatta uskonnollisen elämän alueelta poimituin kielikuvin. Upea ristiriita syntyy siitä, että kappale kuulostaa totuudesta varman saarnaajan hengentuotteelta, mutta ainoa totuus, jota saarnataan, onkin totuuden pysyvä poissaolo.
Rättö on ihan käsittämättömän kova vanhahtavan kielen käyttäjä, eikä tällaisten koukeroisten ja viimeisen päälle kirjakielisten lauseiden sovittaminen laululyriikaksi voi olla niin yksinkertainen tehtävä kuin miltä hän saa sen tässä kuulostamaan. Tämä on kuin jotain Kaarlo Sarkiaa, paitsi parempaa.
Kuuleeko jokin niin suuri muuta kuin ulvovaa galaksia sortuvaa / Kun niin valtava sormi viimein tuomiten osoittaa / tarkoittaako se keitä, vaiko kaikkea olevaa? Tai omat suosikkisäkeeni, jotka eräiden Joose Keskitalon rivien ohella tiivistävät suomalaisessa laululyriikassa parhaiten kuolevaisuuden peruskokemuksen ja ihmisen tuhoon tuomitun taistelun sitä vastaan:
On niin yksinkertaista uskotella olevansa päivä joka ei milloinkaan laske / olla kaukaisten hailakkain vuorten takaa nouseva säteinen paiste / On niin vaikeaa myöntää olevansa vain satunnainen kuiskaus / olla päivänkajo joka aina likempänä kuin aamua on hiipuvaa iltaa.
Ei aurinko milloinkaan laske Youtubessa
torstai 13. lokakuuta 2016
#23: Tauno Palo: Ruusu on punainen (1967)
Suuri kertomus Suomesta kansakuntana liittyy niin vahvasti käymiimme sotiin, ettei täällä ole koskaan ollut kovin helppoa olla pasifisti - ei niin, että se helppoa olisi ollut juuri missään muuallakaan. Kategorinen sodasta irtisanoutuminen tuntuu rohkealta ja monesti äärimmäiseltäkin teolta. Sitä se oli silloinkin, kun kansallinen ikoni Tauno Palo, muun ohessa sota-ajan viihdytyskiertueiden tähti, levytti standardiksi nousseen sodanvastaisen laulun Ruusu on punainen vuonna 1967. Pasifismi oli tuolloin toki likimain muotiaate nuorison keskuudessa - aivan toisella tavalla kuin vaikkapa nykyään - mutta 59-vuotias Palo ei ehkä tuntunut sen ilmeisimmältä puolestapuhujalta. Toisaalta juuri hänen kaltaisensa hahmo saattoi antaa äänen sellaiselle arkiselle suomalaiselle kokemukselle, jonka moni muukin rintamaveteraani on varmasti voinut allekirjoittaa. Se kokemus ei moiti sotilasta, vaan sotaa, ja näin ollen (joskin vain rivien välissä) myös sotien aloittajia.
Sauvo "Saukki" Puhtilan teksti tiivistää modernimman sotahistoriamme taitavasti kolmeen säkeistöön, joiden aiheina ovat Suomen sota, sisällissota ja toinen maailmansota. Ensin mainittu voidaan nähdä lähtölaukauksena suomalaisen kansakuntaidentiteetin synnylle autonomian myötä. Sisällissota liittyy itsenäisen Suomen valtion syntymätuskiin, ja toisessa maailmansodassa (muun ohessa ja yleisessä ajattelussa keskeisimmin) puolustettiin tätä itsenäisyyttä. Juhlapuheissa ja fanfaarien soidessa tälle pohjalle voidaan rakentaa kertomus, joka oikeuttaa sodan kansakunnan ja valtion rakentajana, mutta tarkemmin tutkittaessa se on täynnä ristiriitoja, joita Saukin teksti hyödyntää sodanvastaisuutensa perustelemiseen.
Ensinnäkin Suomen sota on suuri paradoksi, koska siinä taisteltiin venäläisiä vastaan, mutta juuri tappio tässä sodassa johti autonomiaan, kansakunnan syntyyn ja lopulta itsenäisyyteen. Autonomian aikana Runeberg kirjoitti Vänrikki Stoolin tarinat, joille koko yleinen kuva Suomen sodasta sankaritarinana pitkälti rakentuu. Runebergin mytologiaan Ruusu on punainenkin viittailee marssittaessaan ensimmäisen säkeistön sotilaan kuolemaan tuskin viisitoistavuotisna. Uhrin hyödyllisyys on historian kulun pohjalta helppo kyseenalaistaa.
Sisällissotaan suhtautunee ristiriitaisesti jokainen, joka ei omaa todella vahvoja emotionaalis-poliittisia, aiheeseen liittyviä motiiveja, mutta vuonna 1967 tällaisia tahoja oli tietysti paljon enemmän ja näkyvämpiä kuin nykyään, ja onhan niitä toki vieläkin. Joka tapauksessa aihe oli ns. kuuma peruna. Ruusu on punainen ottaa kunnioitettavan ja ainoan mahdollisen perspektiivin surressaan molempien osapuolten Tampereen hangille jääneitä sotureita. Spekulaatio sodan toteutuneella tai vaihtoehtoisella lopputuloksella ei kuulu tähän. Kaikesta muusta riippumatta tuhansittain elämiä päättyi raa'an mielivaltaisesti. Palo toteaa painokkaasti, että kummankin puolen sotilaat olivat ainutkertaisia ihmisiä, joita jäätiin suremaan, ja että molemmilla puolilla taisteltiin puolesta maan. Se on tietysti poliittinen lausunto ja jonkun mielestä ehkä punertavansävyinen, mutta itsestäni niin lähellä "runon totuutta" kuin tässä asiassa voidaan päästä.
Toisen maailmansodan osalta teksti tarkentaa talvisodan loppuvaiheeseen: Kun Summa petti, he juoksivat pois / Hän joukossa myös, kuka tuomita vois? Tässä poleemisuus syntyy perääntyjien ja pakenijoiden nousemisesta keskiöön sankarillisen korpisoturin sijaan. Ajatus on kirkas: myyteistä riippumatta sotilas ei ole sodassa toimija, vaan kohde ja uhri. Näissä taisteluissa hänestä ei jäänyt paljoa arkkuun pantavaksi.
Viimeinen säkeistö tekee komean yhteenvedon kerrontahetkestä käsin: hulluutta ei saa päästää toistumaan. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Isämme isät ja isämme nin / ovat kaatuneet taistoihin mielettömiin, Palo dramatisoi ja esittää kysymyksen, vastauksen ja maksiimin: Turhaanko? Ei! / mutta tunnustakaa: / nyt ei miekalla oikeutta saa.
Menneiden sukupolvien mieletön uhri ei sittenkään ole ollut aivan turha, jos tulevat sukupolvet oppivat siitä jotain.
Tämä pasifismin perussanoma kaikuu tietysti surullisen kuuroille korville vuosikymmenestä toiseen, jos maailman menoa tarkastelee laajemmin. Suomen maaperällä ei sentään olla sitten vuoden 1945sodittu, mutta tälläkin hetkellä liikkeellä tuntuu olevan turhan paljon ihmisiä, jotka melkeinpä soisivat tämän asiaintilan muuttuvan tai vähintäänkin suhtautuvat ihannoiden menneisiin sotiin. Mutta juuri tästä syystä Ruusu on punainen on pysyvästi ajankohtainen ja sen sanomaa sietää toistaa yhä uudestaan, jääräpäisesti. Sotien taustalla olevat motiivit ovat ristiriitaisia ja ajan saatossa haalistuvia, mutta tapettua yksilöä ei saa takaisin koskaan.
Palo on täydellinen tulkki tälle dramaattiselle laululle. Hän on tässä laulava näyttelijä sanan parhaassa merkityksessä: eläytyy tekstiin täydellisesti, vaihtaa sujuvasti kesken säkeistöä painokkaaseen puhenuottiin ja sitten taas kertosäkeessä sentimentaaliseen iskelmälauluun, välittää säkeestä riippuen surua, kiukkua ja päättäväisyyttä yhtä jäännöksettömästi. Elämää suurempi esitys.
Ja sitten pieni loppuapologia. Kuten blogia aloittaessani kirjoitin, linjanvetoni on ollut, että käännöskappaleita ei ole mukana. Minulla on tälle linjaukselle mielestäni hyvät perustelut, mutta siinä on toki ongelmansa, joista keskeisin paljastui tehdessäni taustatöitä tätä kirjoitusta varten. Koska Ruusu on punainen liittyy niin tiiviisti Suomen historiaan, en tullut ajatelleeksikaan sen olevan käännöskappale, mutta Äänitearkiston tietokanta paljastikin sen saksalaiseksi kappaleeksi, jonka on alun perin säveltänyt Gerdt Natschinski ja sanoittanut Jürgen Degenhardt. Heistä en tiedä mitään, enkä ole saksankielistä versiota koskaan kuullut.
Tässä vaiheessa blogia oli aika lailla mahdotonta yrittää korvata näin korkealle sijoittamaani laulua toisella, joka esittäjineen olisi alun alkaen jäänyt kokonaan listan ulkopuolelle. Ainoaksi vaihtoehdoksi mokan tajuttuani jäi kirjoittaa Palon esityksestä sittenkin, ja tasonsa ja merkityksellisyytensä puolestahan se todellakin ansaitsee sijoituksensa. Tosin erinäiset muutkin käännöskappaleet - mainitaan nyt vaikka räikeimpänä mieleen tulevana esimerkkinä Topi Sorsakosken & Agentsin Vihreät niityt - olisivat toisin linjatessani olleet hyvin korkealla. Nyt ne tulevat valitettavasti kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti Tauno Paloon nähden. Loput 22 ovat ainakin varmistetusti kotimaista alkuperää, ja Ruusu on punainen jää listan ainoaksi kauneusvirheeksi.
Ruusu on punainen Youtubessa
Sauvo "Saukki" Puhtilan teksti tiivistää modernimman sotahistoriamme taitavasti kolmeen säkeistöön, joiden aiheina ovat Suomen sota, sisällissota ja toinen maailmansota. Ensin mainittu voidaan nähdä lähtölaukauksena suomalaisen kansakuntaidentiteetin synnylle autonomian myötä. Sisällissota liittyy itsenäisen Suomen valtion syntymätuskiin, ja toisessa maailmansodassa (muun ohessa ja yleisessä ajattelussa keskeisimmin) puolustettiin tätä itsenäisyyttä. Juhlapuheissa ja fanfaarien soidessa tälle pohjalle voidaan rakentaa kertomus, joka oikeuttaa sodan kansakunnan ja valtion rakentajana, mutta tarkemmin tutkittaessa se on täynnä ristiriitoja, joita Saukin teksti hyödyntää sodanvastaisuutensa perustelemiseen.
Ensinnäkin Suomen sota on suuri paradoksi, koska siinä taisteltiin venäläisiä vastaan, mutta juuri tappio tässä sodassa johti autonomiaan, kansakunnan syntyyn ja lopulta itsenäisyyteen. Autonomian aikana Runeberg kirjoitti Vänrikki Stoolin tarinat, joille koko yleinen kuva Suomen sodasta sankaritarinana pitkälti rakentuu. Runebergin mytologiaan Ruusu on punainenkin viittailee marssittaessaan ensimmäisen säkeistön sotilaan kuolemaan tuskin viisitoistavuotisna. Uhrin hyödyllisyys on historian kulun pohjalta helppo kyseenalaistaa.
Sisällissotaan suhtautunee ristiriitaisesti jokainen, joka ei omaa todella vahvoja emotionaalis-poliittisia, aiheeseen liittyviä motiiveja, mutta vuonna 1967 tällaisia tahoja oli tietysti paljon enemmän ja näkyvämpiä kuin nykyään, ja onhan niitä toki vieläkin. Joka tapauksessa aihe oli ns. kuuma peruna. Ruusu on punainen ottaa kunnioitettavan ja ainoan mahdollisen perspektiivin surressaan molempien osapuolten Tampereen hangille jääneitä sotureita. Spekulaatio sodan toteutuneella tai vaihtoehtoisella lopputuloksella ei kuulu tähän. Kaikesta muusta riippumatta tuhansittain elämiä päättyi raa'an mielivaltaisesti. Palo toteaa painokkaasti, että kummankin puolen sotilaat olivat ainutkertaisia ihmisiä, joita jäätiin suremaan, ja että molemmilla puolilla taisteltiin puolesta maan. Se on tietysti poliittinen lausunto ja jonkun mielestä ehkä punertavansävyinen, mutta itsestäni niin lähellä "runon totuutta" kuin tässä asiassa voidaan päästä.
Toisen maailmansodan osalta teksti tarkentaa talvisodan loppuvaiheeseen: Kun Summa petti, he juoksivat pois / Hän joukossa myös, kuka tuomita vois? Tässä poleemisuus syntyy perääntyjien ja pakenijoiden nousemisesta keskiöön sankarillisen korpisoturin sijaan. Ajatus on kirkas: myyteistä riippumatta sotilas ei ole sodassa toimija, vaan kohde ja uhri. Näissä taisteluissa hänestä ei jäänyt paljoa arkkuun pantavaksi.
Viimeinen säkeistö tekee komean yhteenvedon kerrontahetkestä käsin: hulluutta ei saa päästää toistumaan. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Isämme isät ja isämme nin / ovat kaatuneet taistoihin mielettömiin, Palo dramatisoi ja esittää kysymyksen, vastauksen ja maksiimin: Turhaanko? Ei! / mutta tunnustakaa: / nyt ei miekalla oikeutta saa.
Menneiden sukupolvien mieletön uhri ei sittenkään ole ollut aivan turha, jos tulevat sukupolvet oppivat siitä jotain.
Tämä pasifismin perussanoma kaikuu tietysti surullisen kuuroille korville vuosikymmenestä toiseen, jos maailman menoa tarkastelee laajemmin. Suomen maaperällä ei sentään olla sitten vuoden 1945sodittu, mutta tälläkin hetkellä liikkeellä tuntuu olevan turhan paljon ihmisiä, jotka melkeinpä soisivat tämän asiaintilan muuttuvan tai vähintäänkin suhtautuvat ihannoiden menneisiin sotiin. Mutta juuri tästä syystä Ruusu on punainen on pysyvästi ajankohtainen ja sen sanomaa sietää toistaa yhä uudestaan, jääräpäisesti. Sotien taustalla olevat motiivit ovat ristiriitaisia ja ajan saatossa haalistuvia, mutta tapettua yksilöä ei saa takaisin koskaan.
Palo on täydellinen tulkki tälle dramaattiselle laululle. Hän on tässä laulava näyttelijä sanan parhaassa merkityksessä: eläytyy tekstiin täydellisesti, vaihtaa sujuvasti kesken säkeistöä painokkaaseen puhenuottiin ja sitten taas kertosäkeessä sentimentaaliseen iskelmälauluun, välittää säkeestä riippuen surua, kiukkua ja päättäväisyyttä yhtä jäännöksettömästi. Elämää suurempi esitys.
Ja sitten pieni loppuapologia. Kuten blogia aloittaessani kirjoitin, linjanvetoni on ollut, että käännöskappaleita ei ole mukana. Minulla on tälle linjaukselle mielestäni hyvät perustelut, mutta siinä on toki ongelmansa, joista keskeisin paljastui tehdessäni taustatöitä tätä kirjoitusta varten. Koska Ruusu on punainen liittyy niin tiiviisti Suomen historiaan, en tullut ajatelleeksikaan sen olevan käännöskappale, mutta Äänitearkiston tietokanta paljastikin sen saksalaiseksi kappaleeksi, jonka on alun perin säveltänyt Gerdt Natschinski ja sanoittanut Jürgen Degenhardt. Heistä en tiedä mitään, enkä ole saksankielistä versiota koskaan kuullut.
Tässä vaiheessa blogia oli aika lailla mahdotonta yrittää korvata näin korkealle sijoittamaani laulua toisella, joka esittäjineen olisi alun alkaen jäänyt kokonaan listan ulkopuolelle. Ainoaksi vaihtoehdoksi mokan tajuttuani jäi kirjoittaa Palon esityksestä sittenkin, ja tasonsa ja merkityksellisyytensä puolestahan se todellakin ansaitsee sijoituksensa. Tosin erinäiset muutkin käännöskappaleet - mainitaan nyt vaikka räikeimpänä mieleen tulevana esimerkkinä Topi Sorsakosken & Agentsin Vihreät niityt - olisivat toisin linjatessani olleet hyvin korkealla. Nyt ne tulevat valitettavasti kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti Tauno Paloon nähden. Loput 22 ovat ainakin varmistetusti kotimaista alkuperää, ja Ruusu on punainen jää listan ainoaksi kauneusvirheeksi.
Ruusu on punainen Youtubessa
sunnuntai 9. lokakuuta 2016
#24: Sielun Veljet: Volvot ulvoo kuun savuun (1988)
Sielun Veljet ei ole yhtye, johon tulisi suhtauduttua kovin biisilähtöisesti, mutta toisaalta tuntui välttämättömältä sijoittaa se melko korkealle tällä listalla. Ei sen musiikista nauttiminen vaadi myöskään levykokonaisuuksien kuuntelemista tai kokonaisvaltaista perehtymistä "Sielun Veljet -maailmaan". Yhden tarpeeksi euforisen tappobiisin luukuttaminen riittää hyvin.
Sellainen voi olla vaikka Suomi-Finland -albumin päätösraita Volvot ulvoo kuun savuun, joka kääntää bändin alkuvuosien maanisen energian akustisemmalle kielelle: lopputuloksena on hysteerinen luomuteknomestariteos, jota voisi tanssia loputtomiin. Juuri tällainen sätkyttely, jossa silmät jo pullistuvat päästä ja vaahto pursuu suupielistä, mutta jalkojen liike vain jatkuu, on kappaleen aiheenakin. Sehän kertoo elämysten, nautintojen, seksin ja päihteiden pakkomielteisestä metsästämisestä sekä yksilöä että yhteiskuntaa määrittävänä noitaympyränä. Tulkinta-arsenaaliin voidaan mausteeksi lisätä vielä 80-luvun lopun ajankuva. Siitä kai se Volvo noin sisällöllisesti kumpuaa, vaikka sopii toisaalta tekstiin ihan äänteellisestikin todella hyvin. Jos tässä laulettaisiin Saabeista, muuttuisi biisi pillurallista kertovaksi.
Levoton mies ei koskaan lepää. Muuten yksi ikonisimmista suomalaisen rocklyriikan lauseista, jos minulta kysytään. Mutta tarkoittaa koko säkeistöstä irrotettuna vähemmän kuin asiayhteydessään.
Levoton mies ei koskaan lepää / Levoton mies on nälkäinen / etsii löytää unohtaa / kunnes vihdoin oivaltaa / et levoton mies ei koskaan lepää.
Siinä se kehä. Se johtaa elämyksen kautta pettymykseen, uuteen elämykseen ja uuteen pettymykseen loputtomana luuppina. Se päättyy vasta sydämen pysähtymiseen, yhtäkkiseen kuin Siekkareiden biisinkin loppu. Tällaista kappaletta ei voisikaan loppufeidata.
Vaikka Volvot ulvoo kuun savuun kertoo myös ihmisen hulluudesta yleisemmin, ennen muuta se kertoo sukupuolten välisistä suhteista, tarkemmin sanottuna naista jahtaavasta miehestä. Metsästäjäsymboliikka nivoo Volvollaan keulivan kasariuroon muinaiseen esi-isäänsä, mutta nyt jahdataan elämyksiä ja palkintoja vyölle, kun hengissä selviytymisen edellytyksistä ei ole pulaa.
On aina parasta, kun banaali ja subliimi pakotetaan kohtaamaan toisensa vaikkapa niin, että teoksen aihe on yhtä ja muotokieli toista. Volvot ulvoo kuun savuun / ihmislapset hullaantuu on ihan hirvittävän kaunis säe. Sen sointi kuvastaa urbaania yötaivasta romanttisimmillaan. Kun zoomaa maan tasalle, näkee mitä yössä oikeastaan tapahtuu.
Ja tämä kaikki on oikeastaan yhdentekevää sen rinnalla, miten käsittämättömän kova rituaalitanssin groove tässä biisissä on. Tässäkin mielessä kyse on tanssista, jota on tosiaan tanssittu alkuhämäristä asti ja tullaan tanssimaan, kunnes esirippu laskeutuu.
Volvot ulvoo kuun savuun Spotifyssa
Sellainen voi olla vaikka Suomi-Finland -albumin päätösraita Volvot ulvoo kuun savuun, joka kääntää bändin alkuvuosien maanisen energian akustisemmalle kielelle: lopputuloksena on hysteerinen luomuteknomestariteos, jota voisi tanssia loputtomiin. Juuri tällainen sätkyttely, jossa silmät jo pullistuvat päästä ja vaahto pursuu suupielistä, mutta jalkojen liike vain jatkuu, on kappaleen aiheenakin. Sehän kertoo elämysten, nautintojen, seksin ja päihteiden pakkomielteisestä metsästämisestä sekä yksilöä että yhteiskuntaa määrittävänä noitaympyränä. Tulkinta-arsenaaliin voidaan mausteeksi lisätä vielä 80-luvun lopun ajankuva. Siitä kai se Volvo noin sisällöllisesti kumpuaa, vaikka sopii toisaalta tekstiin ihan äänteellisestikin todella hyvin. Jos tässä laulettaisiin Saabeista, muuttuisi biisi pillurallista kertovaksi.
Levoton mies ei koskaan lepää. Muuten yksi ikonisimmista suomalaisen rocklyriikan lauseista, jos minulta kysytään. Mutta tarkoittaa koko säkeistöstä irrotettuna vähemmän kuin asiayhteydessään.
Levoton mies ei koskaan lepää / Levoton mies on nälkäinen / etsii löytää unohtaa / kunnes vihdoin oivaltaa / et levoton mies ei koskaan lepää.
Siinä se kehä. Se johtaa elämyksen kautta pettymykseen, uuteen elämykseen ja uuteen pettymykseen loputtomana luuppina. Se päättyy vasta sydämen pysähtymiseen, yhtäkkiseen kuin Siekkareiden biisinkin loppu. Tällaista kappaletta ei voisikaan loppufeidata.
Vaikka Volvot ulvoo kuun savuun kertoo myös ihmisen hulluudesta yleisemmin, ennen muuta se kertoo sukupuolten välisistä suhteista, tarkemmin sanottuna naista jahtaavasta miehestä. Metsästäjäsymboliikka nivoo Volvollaan keulivan kasariuroon muinaiseen esi-isäänsä, mutta nyt jahdataan elämyksiä ja palkintoja vyölle, kun hengissä selviytymisen edellytyksistä ei ole pulaa.
On aina parasta, kun banaali ja subliimi pakotetaan kohtaamaan toisensa vaikkapa niin, että teoksen aihe on yhtä ja muotokieli toista. Volvot ulvoo kuun savuun / ihmislapset hullaantuu on ihan hirvittävän kaunis säe. Sen sointi kuvastaa urbaania yötaivasta romanttisimmillaan. Kun zoomaa maan tasalle, näkee mitä yössä oikeastaan tapahtuu.
Ja tämä kaikki on oikeastaan yhdentekevää sen rinnalla, miten käsittämättömän kova rituaalitanssin groove tässä biisissä on. Tässäkin mielessä kyse on tanssista, jota on tosiaan tanssittu alkuhämäristä asti ja tullaan tanssimaan, kunnes esirippu laskeutuu.
Volvot ulvoo kuun savuun Spotifyssa
perjantai 7. lokakuuta 2016
#25: Risto: Uskotko Jeesukseen Kristukseen? (2013)
Risto Ylihärsilä on varmaankin yksi prosaistina lahjakkaimmista suomalaisista laululyyrikoista koskaan, joten on ymmärrettävää, että hänelle tulee etsineeksi vertailukohtia enemmänkin "vakavan kaunokirjallisuuden" kuin musiikin alalta. Kovin läheisiä ei löydy sieltäkään, mutta olen lukenut viime aikoina Cormac McCarthya, viimeksi Kaikki kauniit hevoset -romaanin, ja on jotenkin vaikea olla rinnastamatta sitä tähän apokalyptiseen mestariteokseen. Riston biisi ja McCarthyn romaani ovat toki sävyltään kovinkin erilaisia, mutta jotain oleellista samaa niissä on. Kumpikin on lakonisuudessaankin dramaattinen kertomus ihmisestä, joka joutuu sattumalta ja tarkoittamattaan äärirajoille ja äärimmäiseen tilanteeseen. Fokus ei ole tilanteeseen päätymisessä, vaan siitä selviytymisessä ja sen jälkeisessä itsetutkiskelussa.Sekä Riston että McCarthyn kertojat ovat teini-ikäisiä, vielä vieraita maailman kylmyydessä.
Miten nämä kaksi teosta sitten eroavat toisistaan? Yhdessä aivan ratkaisevassa suhteessa. Runollinen realisti McCarthy on armollinen päähenkilölleen ja kirjoittaa hänet ymmärtämään omat moraaliset valintansa ja selviämään kamppailusta niiden kanssa voittajana. Hän on tehnyt sen, mikä hänen oli rationaalisesti ajateltuna pakko tehdä, ja sen täytyy riittää, paitsi maailman, myös omantunnon edessä.
Uskotko Jeesukseen Kristukseen? -biisin kertoja sen sijaan tulee tempaistuksi absurdiin painajaismaailmaan, jossa tällainen logiikka ei päde. Ilmeisesti hän ei ole syyllistynyt sen pahempaan kuin olemaan teini kaatokännissä ja päätymään arveluttavan tyypin luo yöksi. Sitten hän herää isäntänsä kuristaessa häntä veitsi toisessa kädessä. Sekava tilanne päättyy kertojan lyödessä hyökkääjää raskaalla esineellä, ilmeisen tappavasti, joskaan kertoja ei muista humalatilaltaan koko tapahtumaketjusta kuin irtonaisia välähdyksiä, eikä kuulijakaan saa tietää sen enempää. Kertoja pakenee paikalta, pää selviää vähitellen, eivätkä kuvat tapahtuneesta jätä häntä rauhaan. Koskaan, niin on kai lupa olettaa.
Uskotko Jeesukseen Kristukseen? ei ole osa mitään narratiivia kenenkään elämästä, vaan houreinen väliepisodi, eräänlainen käänteinen uskoontulo, saatanallinen ilmestys Damaskoksen tiellä. Tähän kai kappaleen uskonnollinen kuvastokin liittyy. Kertoja ei kohtaa mitä tahansa sairasta himomurhaajaa, vaan hahmon, joka on päättänyt ottaa elämän ja kuoleman vallan omiin käsiinsä - vantaalaisen lautturin, joka saattaa ihmiset vaikka omakätisesti pelastettujen joukkoon, elleivät nämä itse tajua siihen liittyä.
Uskotko Jeesukseen Kristukseen? on tietysti tulkittava myös Riston II-albumin kuolema- ja apokalypsi -konseptia vasten. Ihminen kuolee, ja kristinuskon eräs peruspointti on saattaa hänet kuolemaan, mitä tämän kappaleen psykopaattihahmo pyrkii ihan konkreettisesti harjoittamaan. Vastustamalla tätä pyrkimystä - kuoleman tappajan kuolema - kertoja putoaa eräänlaiseen välitilaan, johon hän jää ajelehtimaan ehkä lopputaipaleekseen täällä maan päällä. Kuolemasta ei voi saada kuin erävoittoja, niitäkin kalliilla hinnalla.
Nerokkaan kappaleen kruunaa sen sijoittaminen anonyymin kerrostalolähiön identtisten elementtilaatikoiden harmaankalseaan maisemaan. Kuoleman maisemaa, siinä kuin jokin Danten helvetti, tai enemmänkin.
Uskotko Jeesukseen Kristukseen? Youtubessa
Miten nämä kaksi teosta sitten eroavat toisistaan? Yhdessä aivan ratkaisevassa suhteessa. Runollinen realisti McCarthy on armollinen päähenkilölleen ja kirjoittaa hänet ymmärtämään omat moraaliset valintansa ja selviämään kamppailusta niiden kanssa voittajana. Hän on tehnyt sen, mikä hänen oli rationaalisesti ajateltuna pakko tehdä, ja sen täytyy riittää, paitsi maailman, myös omantunnon edessä.
Uskotko Jeesukseen Kristukseen? -biisin kertoja sen sijaan tulee tempaistuksi absurdiin painajaismaailmaan, jossa tällainen logiikka ei päde. Ilmeisesti hän ei ole syyllistynyt sen pahempaan kuin olemaan teini kaatokännissä ja päätymään arveluttavan tyypin luo yöksi. Sitten hän herää isäntänsä kuristaessa häntä veitsi toisessa kädessä. Sekava tilanne päättyy kertojan lyödessä hyökkääjää raskaalla esineellä, ilmeisen tappavasti, joskaan kertoja ei muista humalatilaltaan koko tapahtumaketjusta kuin irtonaisia välähdyksiä, eikä kuulijakaan saa tietää sen enempää. Kertoja pakenee paikalta, pää selviää vähitellen, eivätkä kuvat tapahtuneesta jätä häntä rauhaan. Koskaan, niin on kai lupa olettaa.
Uskotko Jeesukseen Kristukseen? ei ole osa mitään narratiivia kenenkään elämästä, vaan houreinen väliepisodi, eräänlainen käänteinen uskoontulo, saatanallinen ilmestys Damaskoksen tiellä. Tähän kai kappaleen uskonnollinen kuvastokin liittyy. Kertoja ei kohtaa mitä tahansa sairasta himomurhaajaa, vaan hahmon, joka on päättänyt ottaa elämän ja kuoleman vallan omiin käsiinsä - vantaalaisen lautturin, joka saattaa ihmiset vaikka omakätisesti pelastettujen joukkoon, elleivät nämä itse tajua siihen liittyä.
Uskotko Jeesukseen Kristukseen? on tietysti tulkittava myös Riston II-albumin kuolema- ja apokalypsi -konseptia vasten. Ihminen kuolee, ja kristinuskon eräs peruspointti on saattaa hänet kuolemaan, mitä tämän kappaleen psykopaattihahmo pyrkii ihan konkreettisesti harjoittamaan. Vastustamalla tätä pyrkimystä - kuoleman tappajan kuolema - kertoja putoaa eräänlaiseen välitilaan, johon hän jää ajelehtimaan ehkä lopputaipaleekseen täällä maan päällä. Kuolemasta ei voi saada kuin erävoittoja, niitäkin kalliilla hinnalla.
Nerokkaan kappaleen kruunaa sen sijoittaminen anonyymin kerrostalolähiön identtisten elementtilaatikoiden harmaankalseaan maisemaan. Kuoleman maisemaa, siinä kuin jokin Danten helvetti, tai enemmänkin.
Uskotko Jeesukseen Kristukseen? Youtubessa
lauantai 1. lokakuuta 2016
#26: Juice Leskinen: Klovni heittää veivin (1975)
Juice Leskinen teki ihan hirveän paljon kappaleita siitä, millaista on olla Juice Leskinen. Jos vähän liioittelee, voi todeta, että kaikki hänen biisinsä, jotka eivät ole kielellisiä vitsejä, käsittelevät tätä aihetta. No, se ei tietenkään pidä jäännöksettä paikkaansa minkään Juicen uravaiheen kohdalla, vähiten aivan alkuvaiheen, jolloin hän ei kai vielä ollut ihan sataprosenttisesti Juice Leskinen.
Toisaalta on varmaan ilmeistä, että Juice oli taiteilijana parhaimmillaan kuvatessaan Juicena olemista. Sehän häntä eniten kiinnosti, hän oli suomalaisen populaarimusiikin suurin omaan napaan tuijottelija. Ei niin, että kovinkaan suuri osa tästä napanöyhdän kaivelemisesta olisi mitenkään merkittävää taidetta, mutta siltä saralta Juicen mestariteokset kuitenkin löytyvät. Sellaisia ovat esimerkiksi Risainen elämä (1983) tai Lauri Viidan muistomerkki (1987). (Jälkimmäinen biisikin kertoo enemmän Juicesta kuin Lauri Viidasta.)
Nuo kappaleet lukeutuvat kirjoissani Juicen top kolmoseen, mutta niissä on jo melkoinen määrä vähän vanhemman ja alkoholisoituneemman Juicen raskauttavaa sentimentaalisuutta, mistä syystä niitä on vaikeaa kuunnella muutoin kuin arveluttavissa aamuöisissä tunnetiloissa. Sen sijaan Klovni heittää veivin - mahdollisesti Juicen ensimmäinen Juicesta kertova biisi - on näihin verrattuna kepeä ja ilahduttava kappale, niin elegia kuin onkin. Kuolemastahan se kertoo, mutta kuolemasta hyppynä vapauteen, roolihahmon tai identiteetin kuolemasta, ei kaiken lopusta vaan uudesta alusta.
Biisin ilmestyessä Juice oli vasta noussut kansan tietoisuuteen, suosituksi mutta myös kiistellyksi ja paheksutuksi tähdeksi. Kun viihdetaiteilija ahdistuu julkisesta roolistaan, ottaa hän yleensä metaforavalikoimastaan esiin "klovnin". Klovnilla on todelliset tunteet peittävä maalattu hymy ja velvollisuus hauskuuttaa yleisöä vaikka kuolemaan asti. Tuntuu, ettei klovniudesta voikaan paeta muualle kuin kuolemaan. Tässä biisissä sekin onnistuu vain tekemällä omasta kuolemasta se viimeinen, suurin ohjelmanumero. Sen palkintona on vapaus.
Luultavasti Juice on ajatellut aivan muita kuolemaan tanssivia klovneja kuin itseään. Harva 25-vuotias, vasta läpimurtonsa tehnyt taiteilija ajattelee kuolemaa aivan omakohtaisesti. Muutamaa vuotta aikaisemmin oli manan majoille mennyt vaikkapa sellaisia hahmoja kuin Olavi Virta tai Timo K. Mukka, joista kummastakin tiristettiin viimeiset mahdolliset otsikot vielä kuolinvuoteella ja tietysti sen jälkeenkin. Ainakin ulkopuolisen näkökulmasta kuolema on ollut heille yhtä kuin vapaus. Jotain tällaista kuulen Klovni heittää veivin -biisin ratkaisevassa ja koskettavassa säkeessä Minä menen / takaisin en ikävöi.
Silti Juice on kirjoittanut tässä aivan varmasti myös itsestään, tiedosti sitten asiaa tuolloin tai ei. "Juice" on jo syntynyt, vankila jossa oli elettävä seuraavat 31 vuotta. Suuren osan siitä ajasta Juice tuntui nauttivan hyvinkin paljon juiceudestaan, mutta tarkkaan hänen tuotantoaan perkaamalla löytää geneerisen itsesäälin seasta viitteitä todellisesta ihmisestä naamion takana. On ironista ja vähän traagista, että paras biisi tästä kaikesta syntyi ennen tätä kaikkea.
Youtubesta löytyy kappaleesta tulkinta vuodelta 2005, vain vähän ennen Leskisen kuolemaa. En ole uskaltanut katsoa sitä. Vapaus koitti Juicelle myöhään ja kalliilla hinnalla, mutta kaikille meistä se joskus koittaa.
Klovni heittää veivin on muuten avausbiisi Juicen ja Mikko Alatalon yhteislevyllä Juice & Mikko, ja Youtubessa on myös heidän yhdessä akustisilla kitaroilla vetämä aika kesy versio kappaleesta. Juicen biisiksi minä olen tämän aina mieltänyt, Alatalo taitaa laulaa stemmoja, mutta hänen artistipersoonansa ei tässä kuulu lainkaan. Hänen suhteensa viihdyttäjän dilemmaan on ollut paljon pragmaattisempi, niinkin pragmaattinen, että se vei hänet puolihuomaamatta eduskuntaan asti.
Klovni heittää veivin Spotifyssa
Juicen ja Mikon yhteisesitys
Vuoden 2005 versio
Toisaalta on varmaan ilmeistä, että Juice oli taiteilijana parhaimmillaan kuvatessaan Juicena olemista. Sehän häntä eniten kiinnosti, hän oli suomalaisen populaarimusiikin suurin omaan napaan tuijottelija. Ei niin, että kovinkaan suuri osa tästä napanöyhdän kaivelemisesta olisi mitenkään merkittävää taidetta, mutta siltä saralta Juicen mestariteokset kuitenkin löytyvät. Sellaisia ovat esimerkiksi Risainen elämä (1983) tai Lauri Viidan muistomerkki (1987). (Jälkimmäinen biisikin kertoo enemmän Juicesta kuin Lauri Viidasta.)
Nuo kappaleet lukeutuvat kirjoissani Juicen top kolmoseen, mutta niissä on jo melkoinen määrä vähän vanhemman ja alkoholisoituneemman Juicen raskauttavaa sentimentaalisuutta, mistä syystä niitä on vaikeaa kuunnella muutoin kuin arveluttavissa aamuöisissä tunnetiloissa. Sen sijaan Klovni heittää veivin - mahdollisesti Juicen ensimmäinen Juicesta kertova biisi - on näihin verrattuna kepeä ja ilahduttava kappale, niin elegia kuin onkin. Kuolemastahan se kertoo, mutta kuolemasta hyppynä vapauteen, roolihahmon tai identiteetin kuolemasta, ei kaiken lopusta vaan uudesta alusta.
Biisin ilmestyessä Juice oli vasta noussut kansan tietoisuuteen, suosituksi mutta myös kiistellyksi ja paheksutuksi tähdeksi. Kun viihdetaiteilija ahdistuu julkisesta roolistaan, ottaa hän yleensä metaforavalikoimastaan esiin "klovnin". Klovnilla on todelliset tunteet peittävä maalattu hymy ja velvollisuus hauskuuttaa yleisöä vaikka kuolemaan asti. Tuntuu, ettei klovniudesta voikaan paeta muualle kuin kuolemaan. Tässä biisissä sekin onnistuu vain tekemällä omasta kuolemasta se viimeinen, suurin ohjelmanumero. Sen palkintona on vapaus.
Luultavasti Juice on ajatellut aivan muita kuolemaan tanssivia klovneja kuin itseään. Harva 25-vuotias, vasta läpimurtonsa tehnyt taiteilija ajattelee kuolemaa aivan omakohtaisesti. Muutamaa vuotta aikaisemmin oli manan majoille mennyt vaikkapa sellaisia hahmoja kuin Olavi Virta tai Timo K. Mukka, joista kummastakin tiristettiin viimeiset mahdolliset otsikot vielä kuolinvuoteella ja tietysti sen jälkeenkin. Ainakin ulkopuolisen näkökulmasta kuolema on ollut heille yhtä kuin vapaus. Jotain tällaista kuulen Klovni heittää veivin -biisin ratkaisevassa ja koskettavassa säkeessä Minä menen / takaisin en ikävöi.
Silti Juice on kirjoittanut tässä aivan varmasti myös itsestään, tiedosti sitten asiaa tuolloin tai ei. "Juice" on jo syntynyt, vankila jossa oli elettävä seuraavat 31 vuotta. Suuren osan siitä ajasta Juice tuntui nauttivan hyvinkin paljon juiceudestaan, mutta tarkkaan hänen tuotantoaan perkaamalla löytää geneerisen itsesäälin seasta viitteitä todellisesta ihmisestä naamion takana. On ironista ja vähän traagista, että paras biisi tästä kaikesta syntyi ennen tätä kaikkea.
Youtubesta löytyy kappaleesta tulkinta vuodelta 2005, vain vähän ennen Leskisen kuolemaa. En ole uskaltanut katsoa sitä. Vapaus koitti Juicelle myöhään ja kalliilla hinnalla, mutta kaikille meistä se joskus koittaa.
Klovni heittää veivin on muuten avausbiisi Juicen ja Mikko Alatalon yhteislevyllä Juice & Mikko, ja Youtubessa on myös heidän yhdessä akustisilla kitaroilla vetämä aika kesy versio kappaleesta. Juicen biisiksi minä olen tämän aina mieltänyt, Alatalo taitaa laulaa stemmoja, mutta hänen artistipersoonansa ei tässä kuulu lainkaan. Hänen suhteensa viihdyttäjän dilemmaan on ollut paljon pragmaattisempi, niinkin pragmaattinen, että se vei hänet puolihuomaamatta eduskuntaan asti.
Klovni heittää veivin Spotifyssa
Juicen ja Mikon yhteisesitys
Vuoden 2005 versio
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)