Tämä kymmenminuuttinen teos merkitsee minulle henkilökohtaisesti käännekohtaa sekä Absoluuttisen Nollapisteen tuotannossa että omassa elämässäni. Kun olen pari vuotta bändin klassista kokoonpanoa nuorempi ja kasvanut Rovaniemellä, heidän tapaansa sen länsilaidalla ja varmaan musiikki kirjallisuudeksi vaihtaen hieman samankaltaisena ulkopuolisena, samastuin teini-iässä ja sen välittömissä jälkimainingeissa Tommi Liimatan tajunnanvirtaan ja Nollapisteen yleiseen eksentrisyyteen, pokerinaamalla heitettyjen sisäpiirivitsien ja absurdilla huumorilla silatun ilmeettömyyden konseptiin, melko jäännöksettä. Mutta suunnilleen niillä paikkeilla, kun Simpukka-amppeli ja sen päätösraita Viittä vaille sadetta ilmestyivät, aloin itsekin kaivata jotain syvemmälle menevää.
Itse asiassa Liimatta on kyllä mennyt rivien välissä syvälle Nollapisteen levytetyn tuotannon alusta alkaen. Mutta niin tehdessään hän jätti varsinkin alkuaikoina itselleen pakoteitä. Simpukka-amppeli on kokonaisuutenakin ehkä pyrkimystä pois tästä. Vaikka liimattamainen todellisuuden kärjistäminen naurettavaksi leimaa useimpia levyn kappaleita, yleistunnelma on huomattavasti varhaistuotantoa vakavampi.
Tämä kiteytyy Viittä vaille sadetta -biisiin, mutta sen sanoittajaksihan ei ilmoitetakaan Liimattaa, vaan mystinen Samu Lyhty, jolle myös levyn avauskappale Silti on kreditoitu. Aikanaan Nollapiste-fanit spekuloivat Samu Lyhdyn henkilöllisyydellä hitaat verkkoyhteydet sauhuten, mutta asiasta sen enempää tietämättä olen antanut itselleni kertoa hänen olevan ihan todellinen ja Liimatasta erillinen ihminen, ja kun varsinkin Viittä vailla sadetta -tekstiä tarkemmin miettii, tämä tuntuu oikeastaan ainoalta mahdollisuudeltakin.
Tai jos haudanvakavia, harmaanpurppuraisia, auringonlaskun kaikissa sävyissä hehkuvia kielikuvia viljelevä Viittä vaille sadetta olisi Liimatan teksti, olisi se harvinainen osoitus kirjoittajan kyvystä astua täysin vakiintuneista näkökulmista, teemoista ja sanavalinnoista muodostuvan maailmansa ulkopuolelle.
Kappale tuntuu seisovan jämeränä merimerkkinä Nollapisteen tuotannolle - ei sen keskellä, koska takana oli vasta muutamia vuosia, edessä vähintään nyt kuluneet kahdeksantoista, mutta tärkeässä kohdassa kuitenkin. Se on se sama kohta, jossa muutetaan pois kotikaupungista, rakastutaan ensimmäistä kertaa oikeasti, aletaan toden teolla rakentaa omaa maailmankatsomusta. Jos tunnetaan vetoa taiteen tekemiseen, mietitään siinä kohtaa, tehdäänkö sitä kuinka tosissaan, havitellaanko siitä elämänuraa tai edes tekosyytä opintojen keskeyttämiselle.
Viittä vaille sadetta sijoittuu millintarkkaan tähän risteyskohtaan. Siinä istutaan portailla, perustuksiltaan horjuvan maailman laidalla, katsomassa tulevaisuuteen - synkkien ja synkkenevien pilvien leimaamaan, mutta kuitenkin tulevaisuuteen, jossa kaikki on eri tavalla, kaikki on muuttunut, ja tämä on lähtökohtaisesti hyvä asia.
Kiireettömästä akustisesta mietelmästä sisältönsä kokoiseksi proge-euforiaksi kasvava kappale vie Nollapisteen lopullisesti myös musiikillisen aikuisuuden maailmaan, johon bändi on sittemmin tuntunut uppoutuneen vähän liiankin huolellisesti, toki tietyn perimmäisen kieroutensa ja selittämättömyytensä aina säilyttäen. Tai ehkä joidenkin myöhempien levyjen ongelma onkin ollut siinä, ettei olla osattu vakavoitua siihen tapaan kuin tässä. On aina katsottu kuulijasta ohi, kun tässä katsotaan silmiin.
Tästä eteenpäin kuljen paljain jaloin / hänen kanssaan.
Vaan mitähän mahtaa kuulua Samu Lyhdylle? Yksi myöhäsyntyisimpiä Viittä vaille sadetta -tekstiä koskevia oivalluksiani liittyy sen uskonnollisiin konnotaatioihin. Tekstihän on täynnä kristillisiä, jopa herätysliikeretoriikkaan assosioituvia kuvia. Parikymppisenä tulkitsin tekstin "hänen" ilman muuta tyttöystäväksi tai vastaavaksi, mutta Jeesushan se lienee.
Jos ja kun näin on, nousee Viittä vaille sadetta Joose Keskitalon tuotannon rinnalle siihen todella suppeaan kategoriaan, jonka voisi otsikoida "oikeasti hyviksi suomalaisiksi uskonnollisiksi populaarimusiikkiteoksiksi".
Viittä vaille sadetta Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti