Tavallaan taiteilijaihanteeni on sellainen tyyppi, joka tekee koko ajan ja paljon, eikä pidä rimaa liian liian korkealla, mutta tavoittelee kuitenkin kaikessa tekemisessään suuria asioita. Siis Mika Rättö. Tätä kirjoittaessani olen juuri toissapäivänä nähnyt Rätön esikoiselokuvan Samurai Rauni reposaarelainen ja niin vaikuttunut siitä, että kykyni suhtautua häneen taiteilijana kriittisesti voidaan ehkä kyseenalaistaa. Mutta Ei aurinko milloinkaan laske on ollut tämän listauksen tällä sijalla siitä asti, kun alkuperäisen listan viime joulun alla laadin - ja elokuvan jälkeenkin pidän tätä viisiminuuttista Rätön taiteilijuuden suureellisten pyrkimysten definitiivisenä kiteytymänä.
Aluksi Kuusumun Profeetta ei vaikuttanut loppulausuntoja tavoittelevalta yhtyeeltä.Tutustuin siihen ensimmäisen suomenkielisen levyn Kukin kaappiaan selässään kantaa myötä, ja sen hajanainen psykedeliafolk tuntui kaikessa upeudessaankin pyrkivän pikemmin maailman sirpaleiksi lyömiseen kuin eeppiseen kokonaiskuvaan siitä. Seuraavalla levyllä oli jo sitten Ei aurinko milloinkaan laske, joka ei tavoittele sen vähempää kuin kuolevaisen osan ja siitä aikakausien saatossa kummunneiden elämänfilosofioiden, hengellisten rakennelmien ja individuaalisen tuskan jäännöksetöntä selittämistä.
Oudointa toki on, että Rättö ja Kuusumun Profeetta onnistuvat tässä. Ja onnistumisen salaisuus piilee siinä, että kappale on sarja kysymyksiä ja toteamuksia, mutta karttaa vastauksia. Siinä vastauksien puutteessa se vastaus minun nähdäkseni on. Vastauksia ei vain ole, mutta juuri se ajaa asettamaan kysymykset ja keksimään vastaukset niihin.
Tämä on agnostikon hymni, jollaista on kaivattu. Se on sitä muotonsa puolesta: Rätön teatraalinen vokaali-ilmaisu ja "spirituaalisilta" kuulostavat stemmat kohtaavat staattisen ja ylevän folkrock-sovituksen tavalla, jota on vaikea olla luonnehtimatta uskonnollisen elämän alueelta poimituin kielikuvin. Upea ristiriita syntyy siitä, että kappale kuulostaa totuudesta varman saarnaajan hengentuotteelta, mutta ainoa totuus, jota saarnataan, onkin totuuden pysyvä poissaolo.
Rättö on ihan käsittämättömän kova vanhahtavan kielen käyttäjä, eikä tällaisten koukeroisten ja viimeisen päälle kirjakielisten lauseiden sovittaminen laululyriikaksi voi olla niin yksinkertainen tehtävä kuin miltä hän saa sen tässä kuulostamaan. Tämä on kuin jotain Kaarlo Sarkiaa, paitsi parempaa.
Kuuleeko jokin niin suuri muuta kuin ulvovaa galaksia sortuvaa / Kun niin valtava sormi viimein tuomiten osoittaa / tarkoittaako se keitä, vaiko kaikkea olevaa? Tai omat suosikkisäkeeni, jotka eräiden Joose Keskitalon rivien ohella tiivistävät suomalaisessa laululyriikassa parhaiten kuolevaisuuden peruskokemuksen ja ihmisen tuhoon tuomitun taistelun sitä vastaan:
On niin yksinkertaista uskotella olevansa päivä joka ei milloinkaan laske / olla kaukaisten hailakkain vuorten takaa nouseva säteinen paiste / On niin vaikeaa myöntää olevansa vain satunnainen kuiskaus / olla päivänkajo joka aina likempänä kuin aamua on hiipuvaa iltaa.
Ei aurinko milloinkaan laske Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti