Suuri kertomus Suomesta kansakuntana liittyy niin vahvasti käymiimme sotiin, ettei täällä ole koskaan ollut kovin helppoa olla pasifisti - ei niin, että se helppoa olisi ollut juuri missään muuallakaan. Kategorinen sodasta irtisanoutuminen tuntuu rohkealta ja monesti äärimmäiseltäkin teolta. Sitä se oli silloinkin, kun kansallinen ikoni Tauno Palo, muun ohessa sota-ajan viihdytyskiertueiden tähti, levytti standardiksi nousseen sodanvastaisen laulun Ruusu on punainen vuonna 1967. Pasifismi oli tuolloin toki likimain muotiaate nuorison keskuudessa - aivan toisella tavalla kuin vaikkapa nykyään - mutta 59-vuotias Palo ei ehkä tuntunut sen ilmeisimmältä puolestapuhujalta. Toisaalta juuri hänen kaltaisensa hahmo saattoi antaa äänen sellaiselle arkiselle suomalaiselle kokemukselle, jonka moni muukin rintamaveteraani on varmasti voinut allekirjoittaa. Se kokemus ei moiti sotilasta, vaan sotaa, ja näin ollen (joskin vain rivien välissä) myös sotien aloittajia.
Sauvo "Saukki" Puhtilan teksti tiivistää modernimman sotahistoriamme taitavasti kolmeen säkeistöön, joiden aiheina ovat Suomen sota, sisällissota ja toinen maailmansota. Ensin mainittu voidaan nähdä lähtölaukauksena suomalaisen kansakuntaidentiteetin synnylle autonomian myötä. Sisällissota liittyy itsenäisen Suomen valtion syntymätuskiin, ja toisessa maailmansodassa (muun ohessa ja yleisessä ajattelussa keskeisimmin) puolustettiin tätä itsenäisyyttä. Juhlapuheissa ja fanfaarien soidessa tälle pohjalle voidaan rakentaa kertomus, joka oikeuttaa sodan kansakunnan ja valtion rakentajana, mutta tarkemmin tutkittaessa se on täynnä ristiriitoja, joita Saukin teksti hyödyntää sodanvastaisuutensa perustelemiseen.
Ensinnäkin Suomen sota on suuri paradoksi, koska siinä taisteltiin venäläisiä vastaan, mutta juuri tappio tässä sodassa johti autonomiaan, kansakunnan syntyyn ja lopulta itsenäisyyteen. Autonomian aikana Runeberg kirjoitti Vänrikki Stoolin tarinat, joille koko yleinen kuva Suomen sodasta sankaritarinana pitkälti rakentuu. Runebergin mytologiaan Ruusu on punainenkin viittailee marssittaessaan ensimmäisen säkeistön sotilaan kuolemaan tuskin viisitoistavuotisna. Uhrin hyödyllisyys on historian kulun pohjalta helppo kyseenalaistaa.
Sisällissotaan suhtautunee ristiriitaisesti jokainen, joka ei omaa todella vahvoja emotionaalis-poliittisia, aiheeseen liittyviä motiiveja, mutta vuonna 1967 tällaisia tahoja oli tietysti paljon enemmän ja näkyvämpiä kuin nykyään, ja onhan niitä toki vieläkin. Joka tapauksessa aihe oli ns. kuuma peruna. Ruusu on punainen ottaa kunnioitettavan ja ainoan mahdollisen perspektiivin surressaan molempien osapuolten Tampereen hangille jääneitä sotureita. Spekulaatio sodan toteutuneella tai vaihtoehtoisella lopputuloksella ei kuulu tähän. Kaikesta muusta riippumatta tuhansittain elämiä päättyi raa'an mielivaltaisesti. Palo toteaa painokkaasti, että kummankin puolen sotilaat olivat ainutkertaisia ihmisiä, joita jäätiin suremaan, ja että molemmilla puolilla taisteltiin puolesta maan. Se on tietysti poliittinen lausunto ja jonkun mielestä ehkä punertavansävyinen, mutta itsestäni niin lähellä "runon totuutta" kuin tässä asiassa voidaan päästä.
Toisen maailmansodan osalta teksti tarkentaa talvisodan loppuvaiheeseen: Kun Summa petti, he juoksivat pois / Hän joukossa myös, kuka tuomita vois? Tässä poleemisuus syntyy perääntyjien ja pakenijoiden nousemisesta keskiöön sankarillisen korpisoturin sijaan. Ajatus on kirkas: myyteistä riippumatta sotilas ei ole sodassa toimija, vaan kohde ja uhri. Näissä taisteluissa hänestä ei jäänyt paljoa arkkuun pantavaksi.
Viimeinen säkeistö tekee komean yhteenvedon kerrontahetkestä käsin: hulluutta ei saa päästää toistumaan. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Isämme isät ja isämme nin / ovat kaatuneet taistoihin mielettömiin, Palo dramatisoi ja esittää kysymyksen, vastauksen ja maksiimin: Turhaanko? Ei! / mutta tunnustakaa: / nyt ei miekalla oikeutta saa.
Menneiden sukupolvien mieletön uhri ei sittenkään ole ollut aivan turha, jos tulevat sukupolvet oppivat siitä jotain.
Tämä pasifismin perussanoma kaikuu tietysti surullisen kuuroille korville vuosikymmenestä toiseen, jos maailman menoa tarkastelee laajemmin. Suomen maaperällä ei sentään olla sitten vuoden 1945sodittu, mutta tälläkin hetkellä liikkeellä tuntuu olevan turhan paljon ihmisiä, jotka melkeinpä soisivat tämän asiaintilan muuttuvan tai vähintäänkin suhtautuvat ihannoiden menneisiin sotiin. Mutta juuri tästä syystä Ruusu on punainen on pysyvästi ajankohtainen ja sen sanomaa sietää toistaa yhä uudestaan, jääräpäisesti. Sotien taustalla olevat motiivit ovat ristiriitaisia ja ajan saatossa haalistuvia, mutta tapettua yksilöä ei saa takaisin koskaan.
Palo on täydellinen tulkki tälle dramaattiselle laululle. Hän on tässä laulava näyttelijä sanan parhaassa merkityksessä: eläytyy tekstiin täydellisesti, vaihtaa sujuvasti kesken säkeistöä painokkaaseen puhenuottiin ja sitten taas kertosäkeessä sentimentaaliseen iskelmälauluun, välittää säkeestä riippuen surua, kiukkua ja päättäväisyyttä yhtä jäännöksettömästi. Elämää suurempi esitys.
Ja sitten pieni loppuapologia. Kuten blogia aloittaessani kirjoitin, linjanvetoni on ollut, että käännöskappaleita ei ole mukana. Minulla on tälle linjaukselle mielestäni hyvät perustelut, mutta siinä on toki ongelmansa, joista keskeisin paljastui tehdessäni taustatöitä tätä kirjoitusta varten. Koska Ruusu on punainen liittyy niin tiiviisti Suomen historiaan, en tullut ajatelleeksikaan sen olevan käännöskappale, mutta Äänitearkiston tietokanta paljastikin sen saksalaiseksi kappaleeksi, jonka on alun perin säveltänyt Gerdt Natschinski ja sanoittanut Jürgen Degenhardt. Heistä en tiedä mitään, enkä ole saksankielistä versiota koskaan kuullut.
Tässä vaiheessa blogia oli aika lailla mahdotonta yrittää korvata näin korkealle sijoittamaani laulua toisella, joka esittäjineen olisi alun alkaen jäänyt kokonaan listan ulkopuolelle. Ainoaksi vaihtoehdoksi mokan tajuttuani jäi kirjoittaa Palon esityksestä sittenkin, ja tasonsa ja merkityksellisyytensä puolestahan se todellakin ansaitsee sijoituksensa. Tosin erinäiset muutkin käännöskappaleet - mainitaan nyt vaikka räikeimpänä mieleen tulevana esimerkkinä Topi Sorsakosken & Agentsin Vihreät niityt - olisivat toisin linjatessani olleet hyvin korkealla. Nyt ne tulevat valitettavasti kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti Tauno Paloon nähden. Loput 22 ovat ainakin varmistetusti kotimaista alkuperää, ja Ruusu on punainen jää listan ainoaksi kauneusvirheeksi.
Ruusu on punainen Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti