Typeräähän se olisi teeskennellä, ettei Sir Elwoodin Hiljaiset Värit olisi minulle ennen kaikkea teinijuttu. Tarkemmin kyse on siitä myöhäisteini-iän vaiheesta, jossa yleinen hämmennys alkaa taittua ja syntyy vähän turhankin tarkkaan rajattu kuva siitä, millainen ihminen sitä oikeastaan onkaan. Lukiossa ollessani ja vähän sen jälkeenkin kuuntelin Elwoodeja paljon ja vakavissani. Vaikka Juha Lehti oli jo bändin levytysuran alkaessa yli kolmekymppinen, koin hänen kuvaavan usein ja hyvin tarkkaan omia tuntemuksiani ja näkemyksiäni.
Hämärän taa oli se kaikkein tärkein biisi, koska se kertoo kirjoittamisesta ja mytologisoi sitä. Tämä on tavallaan huvittavaa, koska noihin aikoihin konkreettinen suhteeni kirjoittamiseen oli kaikkea muuta kuin biisin kuvaamaa eeppistä taistelua itsessä ja maailmassa piileviä demoneita vastaan. Esimerkiksi sivarivuoteni aikana kirjoitin täyden työviikon ja baareissa käymisen opettelun ohessa neljä maltillisen mittaista romaania. Niiden tasosta nyt ei kannata sanoa mitään, mutta tekstin määrä kertoo kai ainakin siitä, ettei sitä tarvinnut itsestään väkisin puristaa synkkinä ja myrskyisinä öinä, sitä vain tuli. Itsekritiikki taas tuli vasta vähitellen, niinhän se aina menee.
Oikeastaan ei siis olekaan niin outoa, että Hämärän taa on keski-ikää lähestyvän kirjoittajan sanoittama biisi. Siinä vaiheessa rimat ovat ehtineet nousta korkealle ja aikaa on vähemmän, sekä käytettävissä olevaa että jäljellä olevaa. Ja mitä vaikeammaksi itseä tyydyttävien asioiden aikaan saaminen tulee, sitä pakottavammalta tuntuu saada sellaisia aikaan. Sitä on yhden yön taas lähempänä kuolemaa, eikä romanttisen kirjoittajan maailmassa ole kyse arvostuksesta tai tunnustuksista, vaan yksinkertaisesti siitä, että kuollessaan sitä kuolisi mieluiten sikäli rauhassa, että tietäisi toteuttaneensa ainakin joitakin suunnitelmiaan.
Hämärän taa on varmasti yksi henkilökohtaisimmista syistä tälle listalle päätyneitä kappaleita. Jos joku kutsuisi sitä ylimahtipontiseksi, en oikein voisi väittää vastaan. Enkä nyt näe omaa taisteluani kaunokirjallisten projektieni kanssa ihan suoranaisena elämän ja kuoleman kamppailuna tai koe säkeiden Oi jumalani, miksi niin levottoman teit / Miksi laitoit yksin myrskyyn kulkemaan / Annoit kynän, annoit käden / annoit tyhjän paperin / joka sokealta vaatii sanojaan kuvaavan kovin realistisesti sitä, mitä teen avatessani tekstitiedoston ja alkaessani kirjoittaa.
Mutta jotain resonoivaa tässä kappaleessa on, ja Elwoodien koko melodramaattisessa elämännäkemyksessä, jota voisi kutsua vaikka viehättävän vanhanaikaiseksi. Haluan kyllä puolustaa tällaista tosissaan olemista ja isojen asioiden isoiksi tunnustamista nykyisenä vähättelyn, ironian ja vastuusta luistamisen aikakautena. Sitä paitsi monen muun 90-luvun Elwood-biisin tapaan tämä on maaginen sävellys ja sovitus, tavallaan lähellä jonkinlaista runotyttöjen ja -poikien easy listeningiä, mutta kuitenkin sen hauraan yöllisen hetken ytimessä, kun itsekritiikki pettää ja peilistä katsoo siloittelematon todellisuus.
Ja sitten on tietysti kertosäe: Ehkä jonain yönä vielä kaiken selvemmin sä näät / kunhan silmäsi tottuu vaan tähän hämärään.
Sen paremmin ei moni ole taiteilijan saavuttamatonta ja aina läsnäolevaa perustavoitetta kiteyttänyt.
Hämärän taa Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti