Sanomattakin selvää, ettei myöskään Tuomari Nurmion parhaan kappaleen nimeäminen ole mikään helppo tehtävä. Vain joitakin mahdollisia vaihtoehtoja: Liputtomat laivat, Lasten mehuhetki, Ikuisesti minun, Paavi Roskapankissa. Päädyin tähän oikeastaan sen avaussäkeistön ansiosta. Se lyö nimittäin keskivertosanoittajan kanveesiin niin suvereenisti, että on melkeinpä yhdetekevää, mistä Siihen loppui satumaa edes kertoo.
Muistatko Virran Olan, joka kiipes Otavassa / roikkui humalassa joka tähden sakarassa / A:sta O:hon asti, uhkarohkeasti / kunnes putosi, ja loppui satumaa.
En ole törmännyt moneenkaan tekstinpätkään, jossa kaksi eri merkitystä pelaisivat näin saumattomasti yhteen. Yhtäältä on legendojen todeksi väittämä tapaus, jossa iskelmäkuningas kiipeili päissään Otava-hotellin valomainoksessa, toisaalta on suomalaisen iskelmäkuninkuuden (ja toki yleisemminkin tähteyden) kyyninen, metaforinen ja jäännöksetön kiteytys. Ja sitten vielä hyvin klassinen "kurkota kuuseen, kapsahdat katajaan" -moraliteetti. Niin täydelliseksi hiottu biisinavaus, ettei sitä meinaa olemassaolevaksi uskoa.
Oppikirjanmukaista suvereniteettia on sekin, miten Nurmio rakentaa biisin temaattisen pohjan siitä kenties kaikkein ikonisimmasta Suomi-iskelmästä tutulle satumaan käsitteelle ja käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Alkuperäisessä Satumaassa lauletaan ikuisen kaihon kohteena olevasta paikasta, jossa kaikki olisi viimeinkin hyvin, ja tähteys voi sitä tavoittelevan mielessä olla tällainen paikka. Se on tässä ihan konkreettinenkin satumaa, mikä sekin perustuu iskelmän omaan kieleen, puheeseen tangokuninkaista ja iskelmäprinsseistä. Mutta kuningaskunnissa tapahtuu vallankumouksia, vanha valta syrjäytetään ja päät putoilevat, ja sitä paitsi monesta pikku prinsessasta tuli ruma noita / prinssit olivatkin pelkkiä sammakoita.
Humalainen kuningas putoaa tähdistä, ja maa alla on kova.
Suositut muusikot kirjoittavat säännöllisesti lauluja tähteyden kiroista varmaan samoista ymmärrettävistä syistä kuin kirjailijat sijoittavat kirjailijoita teostensa päähenkilöiksi. Eli siis samoista syistä kuin aiheita yleensäkin valitaan: koska ne koskettavat itseä, koska niistä tiedetään jotain. Suomirockissa Siihen loppui satumaata edeltää tällä saralla mm. muutamakin Juice-klassikko. Tuomari Nurmio ei noin muuten ole osoittanut kummoista taipumusta aihepiirin käsittelemiseen, ainakaan kovin suoraan. Hän esitti siitä yhden definitiivisen lausunnon, ja se riittää. Tähän nähden on paljonpuhuvaa, ettei Siihen loppui satumaa - kaavasta vähän poiketen - maistu omakohtaiselta tilitykseltä. Se on toisessa persoonassa kerrottu opettavainen ja armoton tarina, ohjeistus eikä avautuminen. Se ei oikeastaan paljasta mitään Nurmion omista kokemuksista, eikä moinen olisikaan hänelle luonteenomaista. Sen varsinainen viitepiste suomalaisessa musiikkihistoriassa on aivan toinen artisti, juurikin tuo heti alussa mainittu Olavi Virta.
Virta kokikin tähteyteen nousun ja sieltä romahtamisen jyrkemmin kuin moni Suomessa koskaan. Hän oli ensimmäisiä kokoluokkansa tähtiä maassamme, ja ehkä siksi hänelle ei annettu armoa, kun vauhtikiito taittui alkoholismin avittamaksi kompuroinniksi. Ei ollut vielä totuttu tällaisiin tarinoihin. Hän sai kuolla pilkattuna ja lehtien palstoilla reposteltuna, toisin kuin vaikkapa muuten varsin samankaltaisen kohtalon kokenut Juice yli 30 vuotta myöhemmin.
Siksi Virta on ilmeinen arkkityyppi, ja tietysti siksi, että hänen iskelmäkuninkaan auransa on vailla vertaa, ja siksikin, että niin monet hänen keskeiset ikivihreänsä liikkuvat niissä haavemaailmoissa, joiden kuvastolla Nurmio tässä pelaa. Näistä kaikista syistä tuo tähtikuvion mukaan nimetyn hotellin katolla kiipeileminen on niin jumalattoman tehokas metaforinen rakennelma.
Nurmio antaa siis varoittavan esimerkin, mutta helposti jää huomaamatta, että hän antaa myös ratkaisun esittelemäänsä taiteilijan dilemmaan. Siihen vihjataan tekstissä aiemminkin, mutta viimeinen säkeistö sanoo sen samaan aikaan verhotusti ja suoraan.
Se, joka pelaa hyvin, pitää valtit kädessään / lyö loppuun aina ässän / "Aamen, se on tässä / Mä otin potin taas", se sanoo pelureille / "Kiitos teille, tähän loppui satumaa".
Ei pidä antaa itsestään kaikkea. Taiteilijan voimavara ovat ne asiat, jotka hän pitää aivan ominaan. Yleisölle ei tule kumartaa liian syvään. On pidettävä jotain itsensä ja yleisön välissä, oltava ovela ja varovainen. Poistuttava pelipöydästä, kun sen aika on.
Voi kai sanoa, että Nurmio on taiteilijana ja julkisuuden henkilönä onnistunut tässä aika hyvin, vaikka hänelläkin olisi ollut paljon tilaisuuksia kompastua.
Mitä musiikilliseen puoleen tulee, Siihen loppui satumaa on tietysti tango, mutta varmaankin kiehtovin sellainen, mitä olen suomalaiselta rockartistilta kuullut. En osaa epämusikaalisena ihmisenä oikein analysoida, miksi se toimii rytmisesti niin helvetin hyvin. Tangopastisseissa pyritään usein maksimaaliseen paatoksellisuuteen, mutta tässä on rujoa svengiä, joka tuntuu heijastelevan Nurmion näkemystä siitä, miten viihdyttäjän rooli kannattaisi hoitaa. Överiksi hehkutukseksi vedettynä tämä kuulostaisi typerältä tekstin upeudesta riippumatta. Sellaisesta saadaan pieni aavistus vain lyhyessä väliosassa, joka on biisin "tangomaisin" elementti. Sekin sopii kokonaisuuteen vaistonvaraisen täydellisesti.
Tuomarin laulusuoritus on mainittava erikseen. Tässä vaiheessa "käheä karismaattisuus" oli jo vakiintunut hänen perustyylikseen, ja Siihen loppui satumaa on huippuesimerkki siitä, miten hyvin tämä lähestymistapa sopii tällaiseen auktoriteettiaseman välittymistä ja aavistuksen parkettien partaveistä vaativaan biisiin. Parhaissa teoksissaan Nurmio on saavuttanut jotain sellaista uskottavuutta, jota vastaan ei voi sanoa yhtään mitään, ja Siihen loppui satumaa on varmasti yksi niistä.
Siihen loppui satumaa Spotifyssa
Kylmät todistajat -yhtyeen kanssa tuoreeltaan vedetty live Youtubessa
sunnuntai 27. marraskuuta 2016
keskiviikko 23. marraskuuta 2016
#10: Scandinavian Music Group: Nuorukainen (2014)
Hellekesänä 2014 matkustin erinäisten perheenjäsenten kanssa autolla Jyväskylästä Rovaniemelle. Oli tiistai tai keskiviikko. Kellon lähestyessä iltakahdeksaa saavuimme Oulun liepeillä sijaitsevaan valtavaan Zeppeliini-kauppakeskukseen toimittaaksemme erinäisiä asioita - joku halusi käydä vessassa, joku Alkossa, ruokamarkettiin oli asiaa kaikilla. Pakettipelloille rakennettu myöhäiskapitalismin banaali muistomerkki oli kokoonsa nähden käytännössä tyhjillään. Eksyin seuralaisistani, etsin heitä ensin kompleksin yläkerrasta, turhaan. Kun palasin liukuportaita alakertaan näkemättä edelleenkään ketään missään, alkoi kauppakeskuksen ämyreistä soida Scandinavian Music Groupin tuolloin puoli vuotta vanhalta ja heti kättelyssä klassikoksi nimeämältäni Terminal 2 -albumilta kappale Nuorukainen.
Se oli niitä hetkiä, joina taide ja todellisuus kohtaavat toisensa kultaisessa leikkauksessa. Ympärilläni oli valtavan paljon kuolevalle yhteiskuntajärjestelmälle optimistisesti omistettua tyhjää tilaa. Olin hieman eksyksissä, enkä tiennyt, mistä päin tätä shoppailun autiomaata löytäisin läheiseni, joista riippuvainen olin jo ihan tuosta paikasta pois pääsemisen suhteen. Taustamusiikkina elegia länsimaiden rappiolle ja tuholle, jollaiseksi olen koko Terminal 2:n alusta asti tulkinnut. Se ei ole väkivaltaista protestimusiikkia, se on haikea ja vain hieman kitkerä hyvästijättö ajalle, joka oli ihanaa niin kauan kuin sitä kesti, vääristynyt ja muovinen la belle epoque, mutta kaunis epookki sittenkin.
Ajankuvan ja ihmissuhteiden rinnastaminen toimii tällä levyllä poikkeuksellisen hyvin. Ei tarvitse laulaa suoraan kummastakaan, kun voi laulaa molemmista hienovaraisesti ja yhtä aikaa. Tämä ei ole palavien rakkauslaulujen tai vereslihaisten erolaulujen musiikkia. Enimmäkseen kerrotaan päättyneistä rakkauksista, mutta turtuneen nykyhetken ja intensiivisen menneisyyden väliin vedetään koko ajan kalseaa verhoa. Välinpitämättömyys kasvaa puolustusmekanismista elämänasenteeksi. Esitellään sarja kertojahahmoja, jotka katsovat tavallaan maailman leimahtamista liekkeihin metaforisesta korkeasta tornista ja hymähtävät päälle.
Näin meidän yhteiskuntammekin katsoo omaa tuhoaan: kylmä himo ja itsekkyys, joista tässä rakennelmassa oli alun alkaenkin liian pitkälti kyse, eivät oikein käy yhteen todellisen surun kanssa. Se ei ollut suuri rakkaus / se oli valinta / Suren osaani vain / koska tulen sen menettämään.
Nuorukainen-biisi liittyy mielessäni aina Rolling Stones -kitaristi Brian Jonesin vuonna 1969 epäselvissä olosuhteissa tapahtuneeseen kuolemaan. Uima-altaaseen hukkunut poikajumala, addikti ja kusipää kuoli vuonna, jolloin monen teoreetikon mukaan 60-luvun optimismi taittui lopullisesti siksi maailmanlopun synkkyydeksi, jonka tiellä otetut loogiset askeleet alkavat viimein heijastua kenen tahansa todellisuuteen. Noihin aikoihin kuoli paljon muitakin 27-vuotiaita sankareita, mutta mahdoton unelma, sen pintapuolinen kauneus ja sen perimmäinen mädännäisyys heijastuvat varmaankin parhaiten Jonesin hahmossa.
Juhlien jälkeen aamulla / nuorukainen sukelsi matalaan päätyyn / ja halkaisi kauniin kallonsa.
Tuossa virkkeessä on oikeastaan tiivistettynä kaikki se, mitä länsimaiselle yhteiskunnalle on toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut.
Kaikki se euforia, suru, kauheus ja kauneus.
Nuorukainen-video Youtubessa
Se oli niitä hetkiä, joina taide ja todellisuus kohtaavat toisensa kultaisessa leikkauksessa. Ympärilläni oli valtavan paljon kuolevalle yhteiskuntajärjestelmälle optimistisesti omistettua tyhjää tilaa. Olin hieman eksyksissä, enkä tiennyt, mistä päin tätä shoppailun autiomaata löytäisin läheiseni, joista riippuvainen olin jo ihan tuosta paikasta pois pääsemisen suhteen. Taustamusiikkina elegia länsimaiden rappiolle ja tuholle, jollaiseksi olen koko Terminal 2:n alusta asti tulkinnut. Se ei ole väkivaltaista protestimusiikkia, se on haikea ja vain hieman kitkerä hyvästijättö ajalle, joka oli ihanaa niin kauan kuin sitä kesti, vääristynyt ja muovinen la belle epoque, mutta kaunis epookki sittenkin.
Ajankuvan ja ihmissuhteiden rinnastaminen toimii tällä levyllä poikkeuksellisen hyvin. Ei tarvitse laulaa suoraan kummastakaan, kun voi laulaa molemmista hienovaraisesti ja yhtä aikaa. Tämä ei ole palavien rakkauslaulujen tai vereslihaisten erolaulujen musiikkia. Enimmäkseen kerrotaan päättyneistä rakkauksista, mutta turtuneen nykyhetken ja intensiivisen menneisyyden väliin vedetään koko ajan kalseaa verhoa. Välinpitämättömyys kasvaa puolustusmekanismista elämänasenteeksi. Esitellään sarja kertojahahmoja, jotka katsovat tavallaan maailman leimahtamista liekkeihin metaforisesta korkeasta tornista ja hymähtävät päälle.
Näin meidän yhteiskuntammekin katsoo omaa tuhoaan: kylmä himo ja itsekkyys, joista tässä rakennelmassa oli alun alkaenkin liian pitkälti kyse, eivät oikein käy yhteen todellisen surun kanssa. Se ei ollut suuri rakkaus / se oli valinta / Suren osaani vain / koska tulen sen menettämään.
Nuorukainen-biisi liittyy mielessäni aina Rolling Stones -kitaristi Brian Jonesin vuonna 1969 epäselvissä olosuhteissa tapahtuneeseen kuolemaan. Uima-altaaseen hukkunut poikajumala, addikti ja kusipää kuoli vuonna, jolloin monen teoreetikon mukaan 60-luvun optimismi taittui lopullisesti siksi maailmanlopun synkkyydeksi, jonka tiellä otetut loogiset askeleet alkavat viimein heijastua kenen tahansa todellisuuteen. Noihin aikoihin kuoli paljon muitakin 27-vuotiaita sankareita, mutta mahdoton unelma, sen pintapuolinen kauneus ja sen perimmäinen mädännäisyys heijastuvat varmaankin parhaiten Jonesin hahmossa.
Juhlien jälkeen aamulla / nuorukainen sukelsi matalaan päätyyn / ja halkaisi kauniin kallonsa.
Tuossa virkkeessä on oikeastaan tiivistettynä kaikki se, mitä länsimaiselle yhteiskunnalle on toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut.
Kaikki se euforia, suru, kauheus ja kauneus.
Nuorukainen-video Youtubessa
maanantai 21. marraskuuta 2016
#11: Eppu Normaali: Kaikki häipyy, on vain nyt (1986)
Jotkut tässä blogissa käsitellyistä artisteista ovat sellaisia, joita olen fanittanut intohimoisesti vuosia tai vuosikymmeniäkin. Joidenkin tapauksessa suurin osa tuotannosta ei vetoa juurikaan, mutta löytyy ainakin yksi sellainen kappale, josta voi lausua ylisanoja. Jotkut ovat olleet tasaisesti niin hyviä ja välillä suorastaan erinomaisia, että on tuntunut tarpeelliselta ottaa heidät mukaan, vaikkei suoranaista fanisuhdetta olisikaan.
Eppu Normaali ei kuulu mihinkään näistä kategorioista. Suomen kaikkien aikojen ikonisimpaan rockyhtyeeseen ei osaa suhtautua jonain juttuna, joka on välillä parempi, välillä huonompi, mutta josta ei tarvitse olla erityisempää mieltä. Teininä kyllä osasin: tunsin lähinnä 90-luvun lopulla kaikkialla olleen Repullinen hittejä -kokoelman laulut, pidin kovasti joistakin, suhtauduin välinpitämättömästi toisiin.
Nuorena aikuisena löysin sitten itsestäni Eppu-vihaajan, joka voikin hyvin ja äänekkäästi monta vuotta. Tämä vaihe oli kärjekkäimmillään Sadan vuoden päästäkin -paluulevyn aikaan, jolloin mm. poistuin kerran neljän baarista kesken hauskan illan vain siksi, että Suolaista sadetta lähti soimaan.
Nykyään pidän sitä aivan hyvänä biisinä, mutta ei se vieläkään suosikkejani ole, ja sen kautta voi ehkä lähestyä keskeistä kysymystä: miksi vihasin aikanaan Eppuja, mutta nykyään jopa rakastan suurta osaa tuotannosta? No, katsoin yhtyeen edustavan punk-alkuaikojaan lukuun ottamatta viheliäistä ja epätervettä suomalaisen miehen itsesääliä, jonka estetiikka kiteytyi minulle En saa mielestä sinua -biisin säkeissä Miksi lähdit? / Liikaa juon. En halunnut olla missään tekemisissä minkään niin velton, minkään niin luovuttaneen, minkään niin sateessa virttyneen kanssa. Suolaista sadetta asettui tietysti teemansa puolesta osaksi samaa viitekehystä.
Mitä sitten tapahtui? No ensinnäkin tietysti vanhenin, ja jos nyt en ihan hirveästi ole vielä väsynyt tai luovuttanut, olen toki oppinut ymmärtämään niitäkin tuntemuksia paremmin. Ihan musiikista puhuttaessa olen muuttanut käsitystäni monesta aikanaan likilaskuiselta aikuisrokilta tuntuneesta jutusta ja löytänyt metaforisen möhömahani, joka nauttii kiireettömästä keskitien soundista, johon voi kääriytyä kuin lämpimään peittoon. Ja ennen kaikkea olen kuunnellut Eppu Normaalin musiikkia ilmeisimpiä klassikoita syvemmältäkin ja löytänyt aivan tietyn aikakauden, jolloin yhtye oli paitsi suosituimmillaan, myös timanttisimmillaan. Oikein tarkkaan rajaten kyse on vain kahdesta albumista, Kahdeksannesta ihmeestä (1985) ja Valkoisesta kuplasta (1986), ja niistä jälkimmäinen on parempi.
Huvittavaa kyllä, se alkaa juurikin En saa mielestä sinua -kappaleella, joka nyt ei edelleenkään hirveästi tunnemittaria värisytä - nykyään ei kyllä punaista näkemäänkään. Mutta heti tuon perään kuullaan Eppujen luultavasti paras biisi Kaikki häipyy, on vain nyt. Se tarjoaa rakkauden ja eron suuriin kysymyksiin oikeastaan päinvastaisen näkökulman ja on siksikin ratkaiseva tekijä myöhäsyntyisessä tykästymisessäni. Martti Syrjällä olikin sanoittajana koko ajan kyky ottaa erilaisia näkökulmia lempiaiheisiinsa, ja se oli ehkä se tärkein asia, joka nuoruuden raivossa jäi näkemättä.
Kaikki häipyy -biisin kertoja tuntuisi valvovan yötä rakkaansa vierellä ja stressaavan siitä, että joskus, väistämättä, menettää tämän. Ajatuksenvirta lähtee lapsuuden kesistä ja siitä, miten vähän niistäkään enää muistaa. Looginen ja pelottava lopputulos: kaikki muukin unohtuu. Kertoja tuntuisi olevan rakkaussuhteessaan onnellinen, mutta peruspessimistinen ajattelutapa saa pelkäämään pahinta. Ehkä se on tässäkin laulussa ero - niin myös aikanaan / sinä lähdet - mutta ei välttämättä. Onnellisinkin rakkaus loppuu viimeistään toisen kuolemaan. Tekstin kosminen mittakaava kuineen, tähtineen ja ikuisuuksineen ohjaa ajatuksia juuri tämän tulkinnan suuntaan. Ja kuolleet unohtuvat, eivät heti, mutta vääjäämättä. Sitä virtaa ei voi kääntää, ja siitä näkökulmasta jokaisella rakkaudella on synkkä tulevaisuus.
Mutta Kaikki häipyy, on vain nyt ei oikeastaan ole synkkä laulu, ei suomalaisella mittapuulla eikä Eppujen mittapuulla. Sen ytimessä kun on vapauttava toteamus, että jos tulevaisuus ei tarjoa toivoa ja menneisyys unohtuu hiljalleen, on kuitenkin aina nykyisyys.
Siinä tekstin yksinkertainen perussanoma ja kertojan tyhjentävä johtopäätös: Siksi rakastan sua nyt. Nyt, koska menneisyydessä tai tulevaisuudessa ei voi rakastaa.
Jos asiaa ei pysähdy tarkemmin miettimään, ero johonkin muuhun Martti Syrjän rakkaus- tai erolauluun, vaikkapa siihen tämän levyn avaavaan, saattaa tuntua hiusten halkomiselta. Minusta tässä on kuitenkin kyse tärkeästä katsomuserosta, jonka merkityksen voi laajentaa parisuhdeasioiden ulkopuolellekin. Tuskin "hetkessä eläminen" on koskaan kenellekään ihan täysin mahdollista, eikä se ehkä olisi kovin käytännöllistäkään, mutta tuntuu, että sen pitäminen ihanteena tai ainakin jonkinlaisena mental notena auttaa jo monen kriisitilanteen ja ahdistuksen yli ja tekee maailmasta helpommin kestettävän paikan.
Tässä biisissä on yksi aivan erityisen kaunis säepari: Tiedänhän / että pieni oon / Kun siltä tuntuu / mahdun hyvin kainaloon. Pienuus viittaa tässä kontekstissa myös ihmisen pienuuteen suhteessa ajan ja universumin kaltaisiin asioihin, mutta kuva on konkreettinen ja rinnastus poikkeuksellisen toimiva.
Biisin lopussa aamu sarastaa, vie mukanaan turhat huolenaiheet ja tuudittaa kertojan ja hänen rakkaansa (joka ehkä on valvonut kuuntelemassa toisen maailmantuskaa koko yön) rauhalliseen uneen. Se on onnellinen loppu, vaikka tietysti väliaikainen sellainen.
Kaikki häipyy, on vain nyt Youtubessa
Eppu Normaali ei kuulu mihinkään näistä kategorioista. Suomen kaikkien aikojen ikonisimpaan rockyhtyeeseen ei osaa suhtautua jonain juttuna, joka on välillä parempi, välillä huonompi, mutta josta ei tarvitse olla erityisempää mieltä. Teininä kyllä osasin: tunsin lähinnä 90-luvun lopulla kaikkialla olleen Repullinen hittejä -kokoelman laulut, pidin kovasti joistakin, suhtauduin välinpitämättömästi toisiin.
Nuorena aikuisena löysin sitten itsestäni Eppu-vihaajan, joka voikin hyvin ja äänekkäästi monta vuotta. Tämä vaihe oli kärjekkäimmillään Sadan vuoden päästäkin -paluulevyn aikaan, jolloin mm. poistuin kerran neljän baarista kesken hauskan illan vain siksi, että Suolaista sadetta lähti soimaan.
Nykyään pidän sitä aivan hyvänä biisinä, mutta ei se vieläkään suosikkejani ole, ja sen kautta voi ehkä lähestyä keskeistä kysymystä: miksi vihasin aikanaan Eppuja, mutta nykyään jopa rakastan suurta osaa tuotannosta? No, katsoin yhtyeen edustavan punk-alkuaikojaan lukuun ottamatta viheliäistä ja epätervettä suomalaisen miehen itsesääliä, jonka estetiikka kiteytyi minulle En saa mielestä sinua -biisin säkeissä Miksi lähdit? / Liikaa juon. En halunnut olla missään tekemisissä minkään niin velton, minkään niin luovuttaneen, minkään niin sateessa virttyneen kanssa. Suolaista sadetta asettui tietysti teemansa puolesta osaksi samaa viitekehystä.
Mitä sitten tapahtui? No ensinnäkin tietysti vanhenin, ja jos nyt en ihan hirveästi ole vielä väsynyt tai luovuttanut, olen toki oppinut ymmärtämään niitäkin tuntemuksia paremmin. Ihan musiikista puhuttaessa olen muuttanut käsitystäni monesta aikanaan likilaskuiselta aikuisrokilta tuntuneesta jutusta ja löytänyt metaforisen möhömahani, joka nauttii kiireettömästä keskitien soundista, johon voi kääriytyä kuin lämpimään peittoon. Ja ennen kaikkea olen kuunnellut Eppu Normaalin musiikkia ilmeisimpiä klassikoita syvemmältäkin ja löytänyt aivan tietyn aikakauden, jolloin yhtye oli paitsi suosituimmillaan, myös timanttisimmillaan. Oikein tarkkaan rajaten kyse on vain kahdesta albumista, Kahdeksannesta ihmeestä (1985) ja Valkoisesta kuplasta (1986), ja niistä jälkimmäinen on parempi.
Huvittavaa kyllä, se alkaa juurikin En saa mielestä sinua -kappaleella, joka nyt ei edelleenkään hirveästi tunnemittaria värisytä - nykyään ei kyllä punaista näkemäänkään. Mutta heti tuon perään kuullaan Eppujen luultavasti paras biisi Kaikki häipyy, on vain nyt. Se tarjoaa rakkauden ja eron suuriin kysymyksiin oikeastaan päinvastaisen näkökulman ja on siksikin ratkaiseva tekijä myöhäsyntyisessä tykästymisessäni. Martti Syrjällä olikin sanoittajana koko ajan kyky ottaa erilaisia näkökulmia lempiaiheisiinsa, ja se oli ehkä se tärkein asia, joka nuoruuden raivossa jäi näkemättä.
Kaikki häipyy -biisin kertoja tuntuisi valvovan yötä rakkaansa vierellä ja stressaavan siitä, että joskus, väistämättä, menettää tämän. Ajatuksenvirta lähtee lapsuuden kesistä ja siitä, miten vähän niistäkään enää muistaa. Looginen ja pelottava lopputulos: kaikki muukin unohtuu. Kertoja tuntuisi olevan rakkaussuhteessaan onnellinen, mutta peruspessimistinen ajattelutapa saa pelkäämään pahinta. Ehkä se on tässäkin laulussa ero - niin myös aikanaan / sinä lähdet - mutta ei välttämättä. Onnellisinkin rakkaus loppuu viimeistään toisen kuolemaan. Tekstin kosminen mittakaava kuineen, tähtineen ja ikuisuuksineen ohjaa ajatuksia juuri tämän tulkinnan suuntaan. Ja kuolleet unohtuvat, eivät heti, mutta vääjäämättä. Sitä virtaa ei voi kääntää, ja siitä näkökulmasta jokaisella rakkaudella on synkkä tulevaisuus.
Mutta Kaikki häipyy, on vain nyt ei oikeastaan ole synkkä laulu, ei suomalaisella mittapuulla eikä Eppujen mittapuulla. Sen ytimessä kun on vapauttava toteamus, että jos tulevaisuus ei tarjoa toivoa ja menneisyys unohtuu hiljalleen, on kuitenkin aina nykyisyys.
Siinä tekstin yksinkertainen perussanoma ja kertojan tyhjentävä johtopäätös: Siksi rakastan sua nyt. Nyt, koska menneisyydessä tai tulevaisuudessa ei voi rakastaa.
Jos asiaa ei pysähdy tarkemmin miettimään, ero johonkin muuhun Martti Syrjän rakkaus- tai erolauluun, vaikkapa siihen tämän levyn avaavaan, saattaa tuntua hiusten halkomiselta. Minusta tässä on kuitenkin kyse tärkeästä katsomuserosta, jonka merkityksen voi laajentaa parisuhdeasioiden ulkopuolellekin. Tuskin "hetkessä eläminen" on koskaan kenellekään ihan täysin mahdollista, eikä se ehkä olisi kovin käytännöllistäkään, mutta tuntuu, että sen pitäminen ihanteena tai ainakin jonkinlaisena mental notena auttaa jo monen kriisitilanteen ja ahdistuksen yli ja tekee maailmasta helpommin kestettävän paikan.
Tässä biisissä on yksi aivan erityisen kaunis säepari: Tiedänhän / että pieni oon / Kun siltä tuntuu / mahdun hyvin kainaloon. Pienuus viittaa tässä kontekstissa myös ihmisen pienuuteen suhteessa ajan ja universumin kaltaisiin asioihin, mutta kuva on konkreettinen ja rinnastus poikkeuksellisen toimiva.
Biisin lopussa aamu sarastaa, vie mukanaan turhat huolenaiheet ja tuudittaa kertojan ja hänen rakkaansa (joka ehkä on valvonut kuuntelemassa toisen maailmantuskaa koko yön) rauhalliseen uneen. Se on onnellinen loppu, vaikka tietysti väliaikainen sellainen.
Kaikki häipyy, on vain nyt Youtubessa
perjantai 18. marraskuuta 2016
#12: Ismo Alanko: Aika kuolla (1996)
Sallittakoon toisen peräkkäisen kirjoituksen aloittaminen nostalgiseen keikkakokemukseen viittaamalla. Ensimmäinen koskaan näkemäni klubikeikka oli Ismo Alangon & Vapaiden soittajien esiintyminen Rovaniemen Café Tivolissa syksyllä 1996. Keikka alkoi Ismon säestyksettä laulamalla Hetki hautausmaalla -biisillä, minkä jälkeen upea all stars -henkinen bändi saapui lavalle ja teemaa jatkettiin tuolloin viimeisimmän Irti-levyn Aika kuolla -eepoksella.
Jollain tasolla olen tuosta hetkestä asti pitänyt tätä Alangon parhaana biisinä. Hänhän on muuten ainoa taiteilija, joka esiintyy tällä listalla kolmeen eri kertaan. Ismon uran vaiheita tarkasteltaessa soolokausi on sekä kvantitatiivisesti laajin että (varmasti ainakin osittain tästä syystä) kvalitatiivisesti epätasaisin, mutta taivun olemaan sitä mieltä, että parhaat yksittäiset biisinsä hän on tehnyt omalla nimellään. Hassisen Kone oli hienoudestaan huolimatta vähän harjoittelua ja 80-luvun alun ajankuvaa, Siekkarit taas ei ollut biisilähtöinen bändi.
Sitä paitsi sooloartistina Alanko on aika usein pyrkinyt suureellisiin teoksiin, jotka taas ovat itselleni rakas popmusiikin alalaji. Aika kuolla on ilman muuta sellainen. Aihekaan ei tietenkään ole sen pienempi kuin biisin nimestä voi päätellä. Muistelisin Alangon kertoneen tuoreeltaan haastatteluissa, että tämän kirvoitti Unicef-yhteyksistä ja yleisestä punk-hörhöilystä tunnetun Tino Räsäsen kuolema, mutta voisihan kappale olla elegia kenelle tahansa omannäköisensä elämän eläneelle. Se tarkoittaa, toivon mukaan ainakin, ketä tahansa meistä.
Tekstin peruskysymys on yksinkertainen: Oletko silloin valmis / kun on aika kuolla? Retorisenakin sitä voi pitää. Kukaan ei kai ole, ja silti jokainen on, pakon edessä. Valmis-sanalla on kaksi merkitystä. Valmis ihmisenä / valmistautunut kuolemaan. Mutta varmaankin samat retoriset kaksi vastausta pätevät tulkinnasta riippumatta.
Vaikka Aika kuolla kumpuaisikin ystävän tai tutun hahmon kuolemasta, se on universaali, sen ei voi sanoa kertovan tällaisesta yksittäisestä tragediasta. Se kuulostaa sisäiseltä monologilta, huonon uutisen herättämältä yölliseltä pohdinnalta. Sen sinä-muoto tarkoittaa viime kädessä kertojan puhetta itselleen. Itseltään hän kysyy, onko valmis, sitten joskus.
Samanlainen samanlainen, missä niitä luuraa / erilainen erilainen, missä niitä? / Saattaa olla että kaikki vielä tavataan samassa paikassa. Oli ihmisen elämänkohtalo millainen tahansa, oli hänen kuolemansa millainen tahansa, lopputulos on sama. Kuolema on suuri tasa-arvoistaja. Sen tiesivät nekin, jotka laativat kuolemantanssi-kuvasarjoja mustan surman aikaan kaupunginmuureihin.
Irti on biisimateriaaliltaan aika epätasainen levy, ja tuotannollisestikin melkoinen osa siitä kuulostaa nykyään vähän homeiselta puolivälin ysäriltä. Levyn toiseksi paras biisi on kasteenraikas ja samoja teemoja vähän toisesta vinkkelistä käsittelevä Elämä on hauras, mutta kyllähän Aika kuolla loistaa tämän ei-niin-klassisen albumin puolivälissä kirkkaana majakkana, joka on sijoitettu sattumanvaraiseen paikkaan merta. Tämä nimenomaan pätee biisin musiikilliseenkin antiin: sen kaikuisassa ja elektronisessa soundissa on toki vaikutteita "trip-hopista", mutta tilanhallinta on samalla tasolla tuon ohikiitäneen lajityypin kovimpien klassikoiden kanssa, sovituksen yksityiskohdat hivelevät kuulokäytäviä ja kerroksiksi kasatut Ismon omat ja bändikaverien lauluraidat nostavat sisäisen monologin moniääniseksi vuoropuheluksi, kuin kaikkien katoamaan tuomittujen sielujen yhteiseksi ja silti riitasointuiseksi lauluksi tyhjässä, pimeässä.
Juuri tämä efekti taisi aikanaan Tivolissakin tehdä sen suurimman vaikutuksen. Tajusin, miltä tuntuu olla musiikin ympäröimänä, ei vain sen kohteena. Miltä tuntuu hukkua siihen.
Aika kuolla Youtubessa
Jollain tasolla olen tuosta hetkestä asti pitänyt tätä Alangon parhaana biisinä. Hänhän on muuten ainoa taiteilija, joka esiintyy tällä listalla kolmeen eri kertaan. Ismon uran vaiheita tarkasteltaessa soolokausi on sekä kvantitatiivisesti laajin että (varmasti ainakin osittain tästä syystä) kvalitatiivisesti epätasaisin, mutta taivun olemaan sitä mieltä, että parhaat yksittäiset biisinsä hän on tehnyt omalla nimellään. Hassisen Kone oli hienoudestaan huolimatta vähän harjoittelua ja 80-luvun alun ajankuvaa, Siekkarit taas ei ollut biisilähtöinen bändi.
Sitä paitsi sooloartistina Alanko on aika usein pyrkinyt suureellisiin teoksiin, jotka taas ovat itselleni rakas popmusiikin alalaji. Aika kuolla on ilman muuta sellainen. Aihekaan ei tietenkään ole sen pienempi kuin biisin nimestä voi päätellä. Muistelisin Alangon kertoneen tuoreeltaan haastatteluissa, että tämän kirvoitti Unicef-yhteyksistä ja yleisestä punk-hörhöilystä tunnetun Tino Räsäsen kuolema, mutta voisihan kappale olla elegia kenelle tahansa omannäköisensä elämän eläneelle. Se tarkoittaa, toivon mukaan ainakin, ketä tahansa meistä.
Tekstin peruskysymys on yksinkertainen: Oletko silloin valmis / kun on aika kuolla? Retorisenakin sitä voi pitää. Kukaan ei kai ole, ja silti jokainen on, pakon edessä. Valmis-sanalla on kaksi merkitystä. Valmis ihmisenä / valmistautunut kuolemaan. Mutta varmaankin samat retoriset kaksi vastausta pätevät tulkinnasta riippumatta.
Vaikka Aika kuolla kumpuaisikin ystävän tai tutun hahmon kuolemasta, se on universaali, sen ei voi sanoa kertovan tällaisesta yksittäisestä tragediasta. Se kuulostaa sisäiseltä monologilta, huonon uutisen herättämältä yölliseltä pohdinnalta. Sen sinä-muoto tarkoittaa viime kädessä kertojan puhetta itselleen. Itseltään hän kysyy, onko valmis, sitten joskus.
Samanlainen samanlainen, missä niitä luuraa / erilainen erilainen, missä niitä? / Saattaa olla että kaikki vielä tavataan samassa paikassa. Oli ihmisen elämänkohtalo millainen tahansa, oli hänen kuolemansa millainen tahansa, lopputulos on sama. Kuolema on suuri tasa-arvoistaja. Sen tiesivät nekin, jotka laativat kuolemantanssi-kuvasarjoja mustan surman aikaan kaupunginmuureihin.
Irti on biisimateriaaliltaan aika epätasainen levy, ja tuotannollisestikin melkoinen osa siitä kuulostaa nykyään vähän homeiselta puolivälin ysäriltä. Levyn toiseksi paras biisi on kasteenraikas ja samoja teemoja vähän toisesta vinkkelistä käsittelevä Elämä on hauras, mutta kyllähän Aika kuolla loistaa tämän ei-niin-klassisen albumin puolivälissä kirkkaana majakkana, joka on sijoitettu sattumanvaraiseen paikkaan merta. Tämä nimenomaan pätee biisin musiikilliseenkin antiin: sen kaikuisassa ja elektronisessa soundissa on toki vaikutteita "trip-hopista", mutta tilanhallinta on samalla tasolla tuon ohikiitäneen lajityypin kovimpien klassikoiden kanssa, sovituksen yksityiskohdat hivelevät kuulokäytäviä ja kerroksiksi kasatut Ismon omat ja bändikaverien lauluraidat nostavat sisäisen monologin moniääniseksi vuoropuheluksi, kuin kaikkien katoamaan tuomittujen sielujen yhteiseksi ja silti riitasointuiseksi lauluksi tyhjässä, pimeässä.
Juuri tämä efekti taisi aikanaan Tivolissakin tehdä sen suurimman vaikutuksen. Tajusin, miltä tuntuu olla musiikin ympäröimänä, ei vain sen kohteena. Miltä tuntuu hukkua siihen.
Aika kuolla Youtubessa
maanantai 14. marraskuuta 2016
#13: Mikko Perkoila: Nimismiehen murhe (1980)
Rakkaussuhteeni Mikko Perkoilan Nimismiehen murheeseen on pidempi kuin yhteenkään toiseen tässä blogissa käsiteltyyn kappaleeseen. Noin kolmevuotiaana kuulun olleen vanhempieni kanssa Perkoilan keikalla, jorailleen ympäriinsä ja esittäneen myös biisitoiveen, että soitettaisiin "marjapensaikkolaulu". Ujouttani en kehdannut sitä itse artistille kertoa, vaan äidin piti toimia välittäjänä.
Meillä kuunneltiin Perkoilaa paljon, ja hänen alkupään tuotantonsa klassikot ovat ikuisesti jossain siellä muistin kaikkein syvimmissä kerrostumissa. Aika vaikea näihin lauluihin on suhtautua millään tapaa objektiivisesti. Huomionarvoista toki on, että vaikka Nimismiehen murhe on musiikillisesti simppeli, akustisella kitaralla kompattu biisi, joka on täysin tarinansa varassa, olen kuitenkin diggaillut sitä ennen kuin olen voinut ymmärtää tekstin merkityksistä mitään. Jotain se kertoo Perkoilan kyvyistä melodian luojana ja ilmaisuvoimana vokalistina, tietysti myös siitä, että tekstissä on ollut ihan kieli- ja mielikuvien tasolla hirveästi sellaista tarttumapintaa, joka toimii lapsellekin.
Nimismiehen murheen musiikillisesta annista voisin nykyperspektiivistä mainita että komppauksen ohella siinä on toimivia lead-juoksutuksia, jotka tuovat vähän mieleen jotkut brittifolk-jutut. Mutta se musiikista. Tämä on puhdas tarinabiisi, jossa ei ole edes kertosäettä.
Ystäväni Tuomas Saloranta, jonka kanssa meillä on vuosikaudet ollut eräänlainen Perkoila-fanikerho, on mieltynyt kuvailemaan tätä "parhaaksi inhimillisen katkeruuden kuvaukseksi koskaan" - tai jotain sinne päin, tarkka sanamuoto on voinut aikojen saatossa vaihdellakin. Näkemys on joka tapauksessa oikeansuuntainen. Mainittu katkeruus Nimismiehen murheen perustunnetilana ja Kekkosen-aikainen suomalainen maalaispitäjä "seurapiireineen" sen settinginä muodostavat yhdessä täydellisen kokonaisuuden, josta on mahdollista diggailla vuosikymmenestä toiseen, vaikka teksti saisikin perspektiivin muuttuessa aina uusia sävyjä. Omana aikanaan se on ollut terävää satiiria, mutta kuvannut ehkä jo silloin vähän väistymässä olevaa maailmaa. Minun aikuisiälläni se on tuntunut lähes hellyttävän nostalgiselta. Mutta toisaalta näin teräväkynäisellä aikalaiskuvauksella on aina kestävä vetovoimansa. Aika muuttaa sen vain pysäytyskuvaksi, jonka kautta on mahdollista saada tarkkaa ja todistusvoimaista tietoa menneisyydestä. Eikä menneisyys ole näin hyvin kuvattuna koskaan vain menneisyyttä, vaan aina yhteydessä johonkin ajattomaan tai aikakausia toisiinsa yhdistävään.
Satiiri kohdistuu tässä pikkuporvaristoon, ja juuri heidän elämäänsä Haapasalmi-nimisellä geneerisellä keskisuomalaisella paikkakunnalla Perkoila kuvaa - henkilögalleriassa on lääkäriä, opettajaa, autopiirimyyjiä armoitetuita ja rehellistä tyhjäntoimittajaa. Satiiriksi tämä määrittyy jo ensi säkeestään, jossa Perkoila hahmottelee kertojansa ulkopuoliseksi, joka saapuu paikkakunnalle sattumalta ja niin ikään sattumalta joutuu sen merkkihenkilöiden kahnauksien kuulijaksi, kun törmää varhaisena kesäaamuna marjapuskassa istuvaan hahmoon, joka osoittautuu Haapasalmen nimismieheksi.
Tätä jäytää katkeruus siitä, ettei ole päässyt paikkakunnan Rotaryyn jäseneksi. Toinenkin herrakerho olisi toki olemassa, mutta kun ei kunnanjohtajaa sietää se voinut / ei voinut edes ajatella Leijoniin. Vaan Rotaryn suhteen on ilmennyt muunlaisia, nimismiehen virantoimitukseen liittyviä henkilökemiallisia ongelmia. Eräässä mielessä nimismiestä on rankaistu siitä, että hän on tehnyt työnsä, ei ole suostunut ymmärtämään korruptoituneen kunnallispolitiikan peruspelisääntöjä. Tämä on aihe, josta Perkoila on kirjoittanut muutenkin, ainakin aivan yhtä upeassa Kajaanista pohjoiseen -laulussa.
Mutta ei nimismies silti ole mikään ylevä sankarihahmo, joka taistelisi mädännäisyyttä vastaan. Hän haluaisi mukaan piireihin, joissa muut syövät siikaa ja syövät peuraa / puolesta hyväntekeväisyyden. Hän on ehkä itsekin alkujaan ulkopuolelta Haapasalmelle tullut ja mokannut ihan siksi, ettei ole ymmärtänyt paikallista käytöskoodistoa. Nyt hänen ainoa aseensa ovat esivallan hänelle suomat oikeudet, eli hän on oikeastaan ajautunut sotatilaan vertaisryhmänsä kanssa.
Nimismiehen murheen loppu on tarinan yhteen punomisen mestariteos, jota ei ole syytä spoilata, kun eivät kaikki lukijani tätä kappaletta varmaankaan tunne. Sama laulumuotoisen tarinankerronnan suvereeni hallinta leimaa koko biisiä, muttei kyse ole vain kerronnasta, sillä Perkoila on ihan kielenn soinnin ja ilmaisuvoiman saralla parhaita tietämiäni suomenkielisiä sanoittajia. Kieli svengaa, hoitaa sekä alku- että loppusoinnut yhtä varmaotteisesti kotiin ja hauskuuttaa ihan yksittäisillä sanavalinnoilla. Nimismiehen murhe toimii oikeastaan oppituntina siitä, miten tällainen teksti kirjoitetaan.
Nimismiehen murhe Youtubessa
Meillä kuunneltiin Perkoilaa paljon, ja hänen alkupään tuotantonsa klassikot ovat ikuisesti jossain siellä muistin kaikkein syvimmissä kerrostumissa. Aika vaikea näihin lauluihin on suhtautua millään tapaa objektiivisesti. Huomionarvoista toki on, että vaikka Nimismiehen murhe on musiikillisesti simppeli, akustisella kitaralla kompattu biisi, joka on täysin tarinansa varassa, olen kuitenkin diggaillut sitä ennen kuin olen voinut ymmärtää tekstin merkityksistä mitään. Jotain se kertoo Perkoilan kyvyistä melodian luojana ja ilmaisuvoimana vokalistina, tietysti myös siitä, että tekstissä on ollut ihan kieli- ja mielikuvien tasolla hirveästi sellaista tarttumapintaa, joka toimii lapsellekin.
Nimismiehen murheen musiikillisesta annista voisin nykyperspektiivistä mainita että komppauksen ohella siinä on toimivia lead-juoksutuksia, jotka tuovat vähän mieleen jotkut brittifolk-jutut. Mutta se musiikista. Tämä on puhdas tarinabiisi, jossa ei ole edes kertosäettä.
Ystäväni Tuomas Saloranta, jonka kanssa meillä on vuosikaudet ollut eräänlainen Perkoila-fanikerho, on mieltynyt kuvailemaan tätä "parhaaksi inhimillisen katkeruuden kuvaukseksi koskaan" - tai jotain sinne päin, tarkka sanamuoto on voinut aikojen saatossa vaihdellakin. Näkemys on joka tapauksessa oikeansuuntainen. Mainittu katkeruus Nimismiehen murheen perustunnetilana ja Kekkosen-aikainen suomalainen maalaispitäjä "seurapiireineen" sen settinginä muodostavat yhdessä täydellisen kokonaisuuden, josta on mahdollista diggailla vuosikymmenestä toiseen, vaikka teksti saisikin perspektiivin muuttuessa aina uusia sävyjä. Omana aikanaan se on ollut terävää satiiria, mutta kuvannut ehkä jo silloin vähän väistymässä olevaa maailmaa. Minun aikuisiälläni se on tuntunut lähes hellyttävän nostalgiselta. Mutta toisaalta näin teräväkynäisellä aikalaiskuvauksella on aina kestävä vetovoimansa. Aika muuttaa sen vain pysäytyskuvaksi, jonka kautta on mahdollista saada tarkkaa ja todistusvoimaista tietoa menneisyydestä. Eikä menneisyys ole näin hyvin kuvattuna koskaan vain menneisyyttä, vaan aina yhteydessä johonkin ajattomaan tai aikakausia toisiinsa yhdistävään.
Satiiri kohdistuu tässä pikkuporvaristoon, ja juuri heidän elämäänsä Haapasalmi-nimisellä geneerisellä keskisuomalaisella paikkakunnalla Perkoila kuvaa - henkilögalleriassa on lääkäriä, opettajaa, autopiirimyyjiä armoitetuita ja rehellistä tyhjäntoimittajaa. Satiiriksi tämä määrittyy jo ensi säkeestään, jossa Perkoila hahmottelee kertojansa ulkopuoliseksi, joka saapuu paikkakunnalle sattumalta ja niin ikään sattumalta joutuu sen merkkihenkilöiden kahnauksien kuulijaksi, kun törmää varhaisena kesäaamuna marjapuskassa istuvaan hahmoon, joka osoittautuu Haapasalmen nimismieheksi.
Tätä jäytää katkeruus siitä, ettei ole päässyt paikkakunnan Rotaryyn jäseneksi. Toinenkin herrakerho olisi toki olemassa, mutta kun ei kunnanjohtajaa sietää se voinut / ei voinut edes ajatella Leijoniin. Vaan Rotaryn suhteen on ilmennyt muunlaisia, nimismiehen virantoimitukseen liittyviä henkilökemiallisia ongelmia. Eräässä mielessä nimismiestä on rankaistu siitä, että hän on tehnyt työnsä, ei ole suostunut ymmärtämään korruptoituneen kunnallispolitiikan peruspelisääntöjä. Tämä on aihe, josta Perkoila on kirjoittanut muutenkin, ainakin aivan yhtä upeassa Kajaanista pohjoiseen -laulussa.
Mutta ei nimismies silti ole mikään ylevä sankarihahmo, joka taistelisi mädännäisyyttä vastaan. Hän haluaisi mukaan piireihin, joissa muut syövät siikaa ja syövät peuraa / puolesta hyväntekeväisyyden. Hän on ehkä itsekin alkujaan ulkopuolelta Haapasalmelle tullut ja mokannut ihan siksi, ettei ole ymmärtänyt paikallista käytöskoodistoa. Nyt hänen ainoa aseensa ovat esivallan hänelle suomat oikeudet, eli hän on oikeastaan ajautunut sotatilaan vertaisryhmänsä kanssa.
Nimismiehen murheen loppu on tarinan yhteen punomisen mestariteos, jota ei ole syytä spoilata, kun eivät kaikki lukijani tätä kappaletta varmaankaan tunne. Sama laulumuotoisen tarinankerronnan suvereeni hallinta leimaa koko biisiä, muttei kyse ole vain kerronnasta, sillä Perkoila on ihan kielenn soinnin ja ilmaisuvoiman saralla parhaita tietämiäni suomenkielisiä sanoittajia. Kieli svengaa, hoitaa sekä alku- että loppusoinnut yhtä varmaotteisesti kotiin ja hauskuuttaa ihan yksittäisillä sanavalinnoilla. Nimismiehen murhe toimii oikeastaan oppituntina siitä, miten tällainen teksti kirjoitetaan.
Nimismiehen murhe Youtubessa
perjantai 11. marraskuuta 2016
#14: Asa: Monimuotosii (2006)
Asa on taas niitä artisteja, joilta oli kovin vaikea valita listalle tietty kappale. Pidän häntä itsestäänselvästi yhtenä 2000-luvun tärkeimmistä ja parhaista suomalaisista musiikintekijöistä, mutta hänen tuotantoaan tulee kuunneltua albumikokonaisuuksina, ja oikeastaan koko sen tuotannon läpi käyvä musiikillinen ja tekstuaalinen punainen lanka on se, minkä takia häntä arvostan.
Mutta ehkäpä sitten tuo punainen lanka tiivistyy jollain tapaa Monimuotosii-biisissä, jonka ekologisesta elämäntavasta ja kestävästä kehityksestä kertovan pinnan alla on syvempi filosofinen ulottuvuus: täällä on kaikenlaista nähtävää, koettavaa ja tajuttavaa, eikä itseään kannata kahlita, kun ei kerran ole pakko. Putkinäköisyyden impulssi on kukistettava ja katsottava koko universumia. Se pyrkimys tuntuu olevan Asan taiteellinen johtotähti, ja tässä biisissä asia tulee jotakuinkin tyhjentävästi selvitettyä.
Monimuotosii on tavallaan klassinen albuminpäätösraita (vaikka Terveisiä kaaoksesta -levyllä kuullaankin sen jälkeen vielä outro). Se houkuttelee pysähtymään, hiljentymään ja vetämään aiemmin kuultua yhteen. Hitaine tempoineen ja Piritta Pärelä -nimiseltä laulajalta sämplättyine romanikaihoisine kertosäkeineen se voisi helposti olla jotain, mitä sitten kutsuttaisiin seesteiseksi tai jopa hartaaksi. Mutta oikeastaan kappaleen täydellistää se, että Asa on lähtenyt vähän rikkomaan tätä perusideaa, koska muutenhan myös Monimuotosii pysyttelisi taideteoksena siististi omassa poterossaan eikä haastaisi kuulijaa.
Biitin ja laulusämplen kevyt pätkiminen ja leikkeleminen on aika hienovarainen, mutta erittäin onnistunut ratkaisu, joka ei hukkaa biisin vakavaa ydintä, mutta alleviivaa kyllä jonkinlaista universaalin moninaisuuden ideaa, tunnetta siitä, että täällä ollaan kaiken ympäröimänä eikä vain menossa jonnekin laput silmillä. Asan räppien painokkuus ja intensiivisyys taas tekevät selväksi, ettei kyse ole lohtumusiikista, vaan manifestista.
Biisissä mainitaan toki kompostoinnin, talousmetsänhoidon ja kestokyvyn kaltaisia käsitteitä, jotka ovat enemmänkin opastavien painotuotteiden kuin harhaan johtavan runouden kieltä, mutta runoutta tämä silti on, ja on sitä suurelta osin juuri uraauurtavan musiikillisen toteutuksen takia. Toisaalta sen toteutuksen käsitteleminen irrallaan Asan lyyrikko- ja räppäripersoonasta ei ole mahdollista. Vaikka tässä ollaan hyvin kaukana ns. tyypillisestä hiphopista, on genrepiirteistä jäänyt jäljelle ainakin se, että taustat seurailevat vokaaleja - mutta eivät pelkästään seuraile, vaan kaiuttavat niitä, kuvittavat niitä ja nostavat ne jonnekin puunlatvojen yläpuolelle, tuulen mukana kaikkialle kantautuvaksi universaaliksi kommunikaatioksi.
Olisi todella mielenkiintoista tietää, millaisen vaikutelman ei-suomenkielinen ihminen saisi biisistä. Miksihän en ole koskaan testannut? Tämä on ilman muuta paitsi sanojen, myös äänenpainojen kautta ymmärrettäväksi tuleva teos.
Monimuotoisuuden käsite liittyy ennen kaikkea ympäristön, luonnon, maailman moninaisuuteen ja niiden kaikkien aspektien itseisarvoon. Mä kävelen kotiin joka kerta eri polkuu. Tunnistan ajatuksen, pyrin itsekin liikkumaan ihan lähiympäristössäni silmät auki ja löytämään jotain mielenkiintoista ja ainutlaatuista jokaisesta tienpätkästä ja metsäkaistaleesta. Tuttuja paikkoja taas voi vuoden- ja vuorokaudenajasta, omasta mielentilasta tai mistä hyvänsä olosuhdetekijästä riippuen katsoa aina eri tavalla. Luonnon tuhoaminen on mielekäs konsepti vain, ellei katso tarkkaan, mitä on tuhoamassa ja ymmärrä sen itseisarvoa. Tämä pätee puiden ohella tietysti myös eläimiin ja, niin, ihmisiinkin.
Kertosäesämple Tummaksi synnyin / on tie vain koti ollut tuntuu mielenkiintoisella tavalla erilliseltä muusta tekstistä ja sitten kuitenkin liittyvän siihen. Lyhyt laulunpätkä on dramaattisen vaikuttava ja istuu biisin tunnelmaan täydellisesti, mutta miten romanikansan kulkurikaiho kytkeytyy juuri tämän kappaleen sanomaan? No, ainakin me kaikki olemme kulkureita elämässämme ja maailman armoilla, koska ilman maailmaa nyt ei ole meitäkään.
Siitä kai tässä muistutellaan.
Monimuotosii-video Youtubessa
Mutta ehkäpä sitten tuo punainen lanka tiivistyy jollain tapaa Monimuotosii-biisissä, jonka ekologisesta elämäntavasta ja kestävästä kehityksestä kertovan pinnan alla on syvempi filosofinen ulottuvuus: täällä on kaikenlaista nähtävää, koettavaa ja tajuttavaa, eikä itseään kannata kahlita, kun ei kerran ole pakko. Putkinäköisyyden impulssi on kukistettava ja katsottava koko universumia. Se pyrkimys tuntuu olevan Asan taiteellinen johtotähti, ja tässä biisissä asia tulee jotakuinkin tyhjentävästi selvitettyä.
Monimuotosii on tavallaan klassinen albuminpäätösraita (vaikka Terveisiä kaaoksesta -levyllä kuullaankin sen jälkeen vielä outro). Se houkuttelee pysähtymään, hiljentymään ja vetämään aiemmin kuultua yhteen. Hitaine tempoineen ja Piritta Pärelä -nimiseltä laulajalta sämplättyine romanikaihoisine kertosäkeineen se voisi helposti olla jotain, mitä sitten kutsuttaisiin seesteiseksi tai jopa hartaaksi. Mutta oikeastaan kappaleen täydellistää se, että Asa on lähtenyt vähän rikkomaan tätä perusideaa, koska muutenhan myös Monimuotosii pysyttelisi taideteoksena siististi omassa poterossaan eikä haastaisi kuulijaa.
Biitin ja laulusämplen kevyt pätkiminen ja leikkeleminen on aika hienovarainen, mutta erittäin onnistunut ratkaisu, joka ei hukkaa biisin vakavaa ydintä, mutta alleviivaa kyllä jonkinlaista universaalin moninaisuuden ideaa, tunnetta siitä, että täällä ollaan kaiken ympäröimänä eikä vain menossa jonnekin laput silmillä. Asan räppien painokkuus ja intensiivisyys taas tekevät selväksi, ettei kyse ole lohtumusiikista, vaan manifestista.
Biisissä mainitaan toki kompostoinnin, talousmetsänhoidon ja kestokyvyn kaltaisia käsitteitä, jotka ovat enemmänkin opastavien painotuotteiden kuin harhaan johtavan runouden kieltä, mutta runoutta tämä silti on, ja on sitä suurelta osin juuri uraauurtavan musiikillisen toteutuksen takia. Toisaalta sen toteutuksen käsitteleminen irrallaan Asan lyyrikko- ja räppäripersoonasta ei ole mahdollista. Vaikka tässä ollaan hyvin kaukana ns. tyypillisestä hiphopista, on genrepiirteistä jäänyt jäljelle ainakin se, että taustat seurailevat vokaaleja - mutta eivät pelkästään seuraile, vaan kaiuttavat niitä, kuvittavat niitä ja nostavat ne jonnekin puunlatvojen yläpuolelle, tuulen mukana kaikkialle kantautuvaksi universaaliksi kommunikaatioksi.
Olisi todella mielenkiintoista tietää, millaisen vaikutelman ei-suomenkielinen ihminen saisi biisistä. Miksihän en ole koskaan testannut? Tämä on ilman muuta paitsi sanojen, myös äänenpainojen kautta ymmärrettäväksi tuleva teos.
Monimuotoisuuden käsite liittyy ennen kaikkea ympäristön, luonnon, maailman moninaisuuteen ja niiden kaikkien aspektien itseisarvoon. Mä kävelen kotiin joka kerta eri polkuu. Tunnistan ajatuksen, pyrin itsekin liikkumaan ihan lähiympäristössäni silmät auki ja löytämään jotain mielenkiintoista ja ainutlaatuista jokaisesta tienpätkästä ja metsäkaistaleesta. Tuttuja paikkoja taas voi vuoden- ja vuorokaudenajasta, omasta mielentilasta tai mistä hyvänsä olosuhdetekijästä riippuen katsoa aina eri tavalla. Luonnon tuhoaminen on mielekäs konsepti vain, ellei katso tarkkaan, mitä on tuhoamassa ja ymmärrä sen itseisarvoa. Tämä pätee puiden ohella tietysti myös eläimiin ja, niin, ihmisiinkin.
Kertosäesämple Tummaksi synnyin / on tie vain koti ollut tuntuu mielenkiintoisella tavalla erilliseltä muusta tekstistä ja sitten kuitenkin liittyvän siihen. Lyhyt laulunpätkä on dramaattisen vaikuttava ja istuu biisin tunnelmaan täydellisesti, mutta miten romanikansan kulkurikaiho kytkeytyy juuri tämän kappaleen sanomaan? No, ainakin me kaikki olemme kulkureita elämässämme ja maailman armoilla, koska ilman maailmaa nyt ei ole meitäkään.
Siitä kai tässä muistutellaan.
Monimuotosii-video Youtubessa
tiistai 8. marraskuuta 2016
#15: J. Karjalainen: Mennyt mies (2012)
30.12.2012 olin aloittanut uudenvuoden juhlinnan vähän etuajassa. Uudenvuodenaaton puolella tulimme tyttöystäväni ja hänen ystävänsä kanssa baarista asuntooni. Sosiaalinen media avattiin erinäisten tuntien tauon jälkeen, ja sen havaittiin olevan täynnä J. Karjalaisen uutta biisiä. Tämä tuntui omituiselta vain siihen asti, kun kappale laitettiin soimaan.
Muistan hyvin harvan kappaleen musiikkidiggarin urani varrella herättäneen niin nopeaa maanjäristysefektiä kuin Menneen miehen. Kyse oli tietysti siitäkin, että se ilmestyi juuri oikeaan kohtaan: Karjalaista oli ehkä pidetty 2000-luvun alkuvuosiin asti vähän itsestäänselvänä suomipopparina, kunnes hän heittäytyi Lännen-Jukaksi (jonka ensimmäisen levyn ensikuuntelu oli aivan samanlainen aamuöinen maanjäristyskokemus kuusi vuotta aiemmin). Mutta Lännen-Jukkakin ehti kolmen levyn mittaan muuttua maneeriksi. Juuri, kun ihmiset odottivat jotain uutta, tuli Mennyt mies: paluu rockbändimusiikin pariin, mutta millainen paluu. Sitä tekisi mieli luonnehtia viimeiseksi suureksi suomirock-kokemukseksi, mutta paskaahan tuollainen luokittelu ja lähihistorian oman mielen mukaiseksi kirjoitteleminen toki on.
Kappaleen upeuden taustalla on nähdäkseni kaksi ristiriitaista, tärkeää ja täydellisesti toisensa kohtaavaa tekijää: välitön populistinen vetovoima ja äärimmäinen omassa kieli- ja mielikuvamaailmassa pysyttäytyminen. Nämä nimenomaan kohtaavat toisensa, eivät ole erillisiä elementtejä. Mennyt mies ei olisi niin mieleenpainuva ja hittipotentiaalinen, jos sen sanoitus olisi tavanomaisempi ja periaatteessa helpommin aukeava. Eikä sen obskuuri itsemytologisointi purisi niin lujaa, ellei se olisi sekä musiikillisesti että tekstinä niin jumalattoman iskunkestävä, täydellisesti aikuisrokattu teflonpintainen kappale täydellisyyttä.
Silloin, kun tavoitteena on kertoa mahdollisesti kaikonneelle yleisölle, että nyt olisi syytä kiinnostua uudestaan, on avauksella tavallistakin suurempi painoarvo. Enkä tiedä, onko koko suomalaisessa laululyriikassa montaakaan niin kovaa avausta kuin tässä biisissä, joka lähtee liikkeelle unelmien urkuriffillä, hurmiollisella kitarasooloilulla ja kertosäkeellä, joka todennäköisesti vangitsisi kivienkin mielenkiinnon:
"Mä olen mystinen hopeinen diskomies / Mä olen kieltään lipova liskomies /Mä olen Uuden Englannin nahkamies / aina ilosta syntyvä uudestaan."
Ja mistä tämä kappale sitten kertoo? Tietysti J. Karjalaisesta ja hänen paluustaan ns. suuren yleisön musiikin pariin. Tuolloin 55-vuotias veteraaniartisti ottaa Spotify-aikakauden suvereenisti haltuun ilmoittamalla tekevänsä niin. Mennyt mies on yksinkertaisesti se ilmoitus - itseironinen, kuten kappaleen nimikin kertoo, mutta yhtä itsevarma myös. Tässä laulaa ja soittaa arvonsa ja tasonsa tunteva, elämänsä kunnossa oleva tekijä. Oon historiaa, hän toteaa, mutta se kuulostaa enemmän rehvakkaalta ja realistiselta toteamukselta kuin surkuttelulta.
Suomi oli ehkä pärjännyt ilman Karjalaista, mutta vuoden 2012 päättyessä sen oli aika havahtua ihmettelemään, miten tämä oli ollut mahdollista. Mennyt mies soi radiossa loputtomiin, ja keväämmällä ilmestynyt Et ole yksin -albumi myi triplaplatinaa. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, ettei yksikään suomalainen rockalbumi tule enää koskaan yltämään samaan. Niinpä kappaleen viimeistä säkeistöä on pidettävä itsensä toteuttavana ennustuksena:
Sitten kerran kun avaat radion / kuulet kumman tuttua, kaunista / jonka, luulet, oot kerran tuntenut / jonka, luulet, oot voinut unohtaa.
Mutta tästä ilmeisestä pintatasosta huolimatta ratkaisevan suuri osa Menneen miehen upeudesta perustuu karjalaismaiselle tavalle pudotella obskuureja vinkkejä, joita kuulija houkuttuu seuraamaan. Nettiaikakautena meille kävi nopeasti selväksi, että Uuden Englannin nahkamies oli 1800-luvun loppupuolella samaa 600 kilometrin mittaista ympyräreittiä vuosikaudet tauotta kiertänyt kanadanranskalainen kulkuri, jonka taustoista ei tiedetty mitään.
Ehkä Karjalainen löysi sukulaissielun hahmosta, joka oli alueen asukkaille tuttu, ennustettava ja säännöllisesti läsnä, mutta silti läpipääsemätön mysteeri, jota ei ollut mahdollista ratkaista.
Mennyt mies -video Youtubessa
Muistan hyvin harvan kappaleen musiikkidiggarin urani varrella herättäneen niin nopeaa maanjäristysefektiä kuin Menneen miehen. Kyse oli tietysti siitäkin, että se ilmestyi juuri oikeaan kohtaan: Karjalaista oli ehkä pidetty 2000-luvun alkuvuosiin asti vähän itsestäänselvänä suomipopparina, kunnes hän heittäytyi Lännen-Jukaksi (jonka ensimmäisen levyn ensikuuntelu oli aivan samanlainen aamuöinen maanjäristyskokemus kuusi vuotta aiemmin). Mutta Lännen-Jukkakin ehti kolmen levyn mittaan muuttua maneeriksi. Juuri, kun ihmiset odottivat jotain uutta, tuli Mennyt mies: paluu rockbändimusiikin pariin, mutta millainen paluu. Sitä tekisi mieli luonnehtia viimeiseksi suureksi suomirock-kokemukseksi, mutta paskaahan tuollainen luokittelu ja lähihistorian oman mielen mukaiseksi kirjoitteleminen toki on.
Kappaleen upeuden taustalla on nähdäkseni kaksi ristiriitaista, tärkeää ja täydellisesti toisensa kohtaavaa tekijää: välitön populistinen vetovoima ja äärimmäinen omassa kieli- ja mielikuvamaailmassa pysyttäytyminen. Nämä nimenomaan kohtaavat toisensa, eivät ole erillisiä elementtejä. Mennyt mies ei olisi niin mieleenpainuva ja hittipotentiaalinen, jos sen sanoitus olisi tavanomaisempi ja periaatteessa helpommin aukeava. Eikä sen obskuuri itsemytologisointi purisi niin lujaa, ellei se olisi sekä musiikillisesti että tekstinä niin jumalattoman iskunkestävä, täydellisesti aikuisrokattu teflonpintainen kappale täydellisyyttä.
Silloin, kun tavoitteena on kertoa mahdollisesti kaikonneelle yleisölle, että nyt olisi syytä kiinnostua uudestaan, on avauksella tavallistakin suurempi painoarvo. Enkä tiedä, onko koko suomalaisessa laululyriikassa montaakaan niin kovaa avausta kuin tässä biisissä, joka lähtee liikkeelle unelmien urkuriffillä, hurmiollisella kitarasooloilulla ja kertosäkeellä, joka todennäköisesti vangitsisi kivienkin mielenkiinnon:
"Mä olen mystinen hopeinen diskomies / Mä olen kieltään lipova liskomies /Mä olen Uuden Englannin nahkamies / aina ilosta syntyvä uudestaan."
Ja mistä tämä kappale sitten kertoo? Tietysti J. Karjalaisesta ja hänen paluustaan ns. suuren yleisön musiikin pariin. Tuolloin 55-vuotias veteraaniartisti ottaa Spotify-aikakauden suvereenisti haltuun ilmoittamalla tekevänsä niin. Mennyt mies on yksinkertaisesti se ilmoitus - itseironinen, kuten kappaleen nimikin kertoo, mutta yhtä itsevarma myös. Tässä laulaa ja soittaa arvonsa ja tasonsa tunteva, elämänsä kunnossa oleva tekijä. Oon historiaa, hän toteaa, mutta se kuulostaa enemmän rehvakkaalta ja realistiselta toteamukselta kuin surkuttelulta.
Suomi oli ehkä pärjännyt ilman Karjalaista, mutta vuoden 2012 päättyessä sen oli aika havahtua ihmettelemään, miten tämä oli ollut mahdollista. Mennyt mies soi radiossa loputtomiin, ja keväämmällä ilmestynyt Et ole yksin -albumi myi triplaplatinaa. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, ettei yksikään suomalainen rockalbumi tule enää koskaan yltämään samaan. Niinpä kappaleen viimeistä säkeistöä on pidettävä itsensä toteuttavana ennustuksena:
Sitten kerran kun avaat radion / kuulet kumman tuttua, kaunista / jonka, luulet, oot kerran tuntenut / jonka, luulet, oot voinut unohtaa.
Mutta tästä ilmeisestä pintatasosta huolimatta ratkaisevan suuri osa Menneen miehen upeudesta perustuu karjalaismaiselle tavalle pudotella obskuureja vinkkejä, joita kuulija houkuttuu seuraamaan. Nettiaikakautena meille kävi nopeasti selväksi, että Uuden Englannin nahkamies oli 1800-luvun loppupuolella samaa 600 kilometrin mittaista ympyräreittiä vuosikaudet tauotta kiertänyt kanadanranskalainen kulkuri, jonka taustoista ei tiedetty mitään.
Ehkä Karjalainen löysi sukulaissielun hahmosta, joka oli alueen asukkaille tuttu, ennustettava ja säännöllisesti läsnä, mutta silti läpipääsemätön mysteeri, jota ei ollut mahdollista ratkaista.
Mennyt mies -video Youtubessa
sunnuntai 6. marraskuuta 2016
#16: Yona: Pilvet liikkuu, minä en (2010)
Tämän laulun ilmeinen lähdeteksti on Badding-klassikko Pilvet karkaa, niin minäkin, jonka voi kai katsoa kuvaavan rakkausasioiden ohella nuoren ihmisen elämän levottomuutta ja keveyttä, liikkumista pisteestä seuraavaan ennen kuin paikoilleen jumittuminen uhkaa. Yonan ensimmäisen albumin nimibiisi on nimestään lähtien suora antiteesi Baddingin teesille. Vaikka tämäkin on nuoren ihmisen kirjoittama laulu, on tässä lähtökohtana hetkeen, paikkaan ja mieleentilaan kiinnittyminen. Tarkemmin katsottuna liikkumisen ja paikoillaan pysymisen motiivit saattavat olla aika samankaltaiset, vain strategia on eri.
Ihan esteettisellä tasolla rakastan sitä vahvoin päävärein piirrettyä elämän pysäytyskuvaa, joka Pilvet liikkuu, minä en on. Kertoja istuu ikkunallaan ikään kuin kauneuden äärellä ja siten melkein sen keskellä. Kauneus on maisemassa, joka sattuu olemaan itsellenikin tuttu ja rakas. Se on niitä paikkoja, joita tarkastellessaan voi kokea olevansa samaan aikaan ajattoman liepeillä ja silti hyvin lähellä maailman hälinää - niitä pilvien tavoin liikkuvia ja kauas karkaavia eläviä olentoja, joiden kanssa kokee milloin läheisyyttä, milloin erillisyyttä. Kanssakäymisessä niiden kanssa on oltava jatkuvasti valppaana ja suojauduttava, joitakin harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Maiseman edessä voi laskea suojauksensa.
Yksi biisin avainsäkeistä itselleni on ihan alussa: Siirtolapuutarhan ylitse katselen himmeneviä valoja / mieleni pintaan asti täysiä maljoja / Jos liikun, ne läikkyvät. Raamatullinen kuva muuttuu upeasti konkreettiseksi ja selittää paikallaan pysymisen tarpeen. Ajatus katoaa, jos edes liikahtaa. Keskittyminen herpaantuu, ja maailma on taas tässä ja vaatii siirtymisiä paikasta ja ajatuksesta ja tunnetilasta ja motivaatiosta toiseen. Silloin katoaa se hatarakin ote, joka maailmasta on hetkellisesti mahdollista saada.
Pilvet liikkuu, minä en tuntuu sijoittuvan kesäiseen yöhön auringon juuri laskettua, auringon alkaessa juuri sarastaa, eikä se tietenkään ole sattumaa, Suomen ilmasto-oloissa ei ole toista hetkeä, joka olisi vastaavalla tavalla pysähtynyt ja merkityksillä ja odotuksilla ladattu samaan aikaan. Aurinko, joka juuri kerrontahetkellä on poissa, on tavallaan tekstin päähenkilö.
Katu täyttyy kuluvista koroista / postiluukku maksamattomista laskuista / Ikkunastain nousee portaat kohti taivasta / Aurinko tahtoo niitä pitkin nousta. Upea kuva, joka saa kesäaamuisen kasteen tuntumaan ihan konkreettisesti iholla tätä kuunnellessa näin varhaisena talvi-iltanakin. Mutta maksamattomista laskuista täyttyvä postiluukku on masentuneen ihmisen postiluukku. Tässä ei ole kyse downshiftaamisesta, vaan depressiosta. Ja aurinko nimenomaan tahtoo nousta portaat taivaaseen. Se ei tee sitä suvereenisti, kuten auringon kuuluisi.
Biisin lopukkeessa aurinko-teemaan palataan vielä: Tahdon vain tuntea auringon kasvoillain / ennen viimeistä laskua. Pysähtynyt hetki kesäyössä on samalla kappale kertojan henkilökohtaista yönseutua. Viimeinen auringonlasku koittaa joskus, mutta ennen sitä, toivon mukaan ja ainakin hetkeksi, rauha ja onni.
Aika on varma saattaja / sokean paras taluttaja / enkä toivo matkalleni muuta kuin onnea.
Pilvet liikkuu, minä en Youtubessa
Ihan esteettisellä tasolla rakastan sitä vahvoin päävärein piirrettyä elämän pysäytyskuvaa, joka Pilvet liikkuu, minä en on. Kertoja istuu ikkunallaan ikään kuin kauneuden äärellä ja siten melkein sen keskellä. Kauneus on maisemassa, joka sattuu olemaan itsellenikin tuttu ja rakas. Se on niitä paikkoja, joita tarkastellessaan voi kokea olevansa samaan aikaan ajattoman liepeillä ja silti hyvin lähellä maailman hälinää - niitä pilvien tavoin liikkuvia ja kauas karkaavia eläviä olentoja, joiden kanssa kokee milloin läheisyyttä, milloin erillisyyttä. Kanssakäymisessä niiden kanssa on oltava jatkuvasti valppaana ja suojauduttava, joitakin harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Maiseman edessä voi laskea suojauksensa.
Yksi biisin avainsäkeistä itselleni on ihan alussa: Siirtolapuutarhan ylitse katselen himmeneviä valoja / mieleni pintaan asti täysiä maljoja / Jos liikun, ne läikkyvät. Raamatullinen kuva muuttuu upeasti konkreettiseksi ja selittää paikallaan pysymisen tarpeen. Ajatus katoaa, jos edes liikahtaa. Keskittyminen herpaantuu, ja maailma on taas tässä ja vaatii siirtymisiä paikasta ja ajatuksesta ja tunnetilasta ja motivaatiosta toiseen. Silloin katoaa se hatarakin ote, joka maailmasta on hetkellisesti mahdollista saada.
Pilvet liikkuu, minä en tuntuu sijoittuvan kesäiseen yöhön auringon juuri laskettua, auringon alkaessa juuri sarastaa, eikä se tietenkään ole sattumaa, Suomen ilmasto-oloissa ei ole toista hetkeä, joka olisi vastaavalla tavalla pysähtynyt ja merkityksillä ja odotuksilla ladattu samaan aikaan. Aurinko, joka juuri kerrontahetkellä on poissa, on tavallaan tekstin päähenkilö.
Katu täyttyy kuluvista koroista / postiluukku maksamattomista laskuista / Ikkunastain nousee portaat kohti taivasta / Aurinko tahtoo niitä pitkin nousta. Upea kuva, joka saa kesäaamuisen kasteen tuntumaan ihan konkreettisesti iholla tätä kuunnellessa näin varhaisena talvi-iltanakin. Mutta maksamattomista laskuista täyttyvä postiluukku on masentuneen ihmisen postiluukku. Tässä ei ole kyse downshiftaamisesta, vaan depressiosta. Ja aurinko nimenomaan tahtoo nousta portaat taivaaseen. Se ei tee sitä suvereenisti, kuten auringon kuuluisi.
Biisin lopukkeessa aurinko-teemaan palataan vielä: Tahdon vain tuntea auringon kasvoillain / ennen viimeistä laskua. Pysähtynyt hetki kesäyössä on samalla kappale kertojan henkilökohtaista yönseutua. Viimeinen auringonlasku koittaa joskus, mutta ennen sitä, toivon mukaan ja ainakin hetkeksi, rauha ja onni.
Aika on varma saattaja / sokean paras taluttaja / enkä toivo matkalleni muuta kuin onnea.
Pilvet liikkuu, minä en Youtubessa
lauantai 5. marraskuuta 2016
#17: Hector: Jatkuvuus (1974)
Aika harvan taiteilijan kohdalla voi osoittaa vuosikymmenien uralta pariin vuoteen rajautuvan kauden, jonka aikana tekemisen keskimääräinen laatu on ollut kirkkaasti korkeammalla kuin koskaan muulloin. Hectorin tapauksessa tämä on lähes konsensus, vaikka hän itse ei näkemystä haastattelulausuntojen perusteella allekirjoitakaan. Muistelisin hänen vähätelleen jossain vuosien 1972-1974 tuotantoaan jotenkin epäammattimaisena, vasta puolikypsän lauluntekijän työnä. Hämmentävä ääriesimerkki taiteilijan sokeutumisesta omien teostensa äärellä.
On käytännössä objektiivinen tosiasia, että myöhempinä aikoina Hectorin tuotanto on vellonut banaaliuden ja/tai tavanomaisuuden suossa, josta on erottunut vain yksittäisiä helmiä, kun taas tällä lyhyellä kaudella hän teki paria löyhää 60-luvun alun parodiaa/pastissia lukuun ottamatta visionääristä, isoa musiikkia, ainutlaatuista aikansa Suomessa, musiikillisiltaan ansioiltaan niin vahvaa, että se riittää kevyesti kompensoimaan tekstien ajoittaiset lipeämiset huvittavuuksien puolelle.
Tästä materiaalista riittäisi valinnanvaraa listalle; oma valintani tapahtui lopulta kahden biisin väliltä. Hectorin koskettavin, jotenkin todella syvälle kuvaamiensa tunteiden ytimeen menevä rakkaus/erolaulu Olet lehdetön puu pärjäsi kalkkiviivoille asti siksikin, että sen vähäeleinen, melkeinpä armoton teksti on ilman muuta hänen parhaitaan ja aika epäluonteenomainen.
Mutta lopulta oli kuitenkin valittava luonteenomainen biisi. Hectorilla on aina ollut tarve esittää isoja lausuntoja ja summata maailman tilaa. Jatkuvuus edustaa tätä kategoriaa. Se on tietysti "yhteiskuntakriittinen" ja nimenomaan siinä merkityksessä, että kritisoidaan kapitalismia, poroporvareita, rahan, vallan ja väkivallan epäpyhiä kytköksiä, moraalikatoa, sotaa... Vallankumouksellinen minä saa tekstissä vastakappaleekseen toisessa persoonassa puhutellun hahmon, joka edustaa velttoa, nousukasmaista, itsekästä stasista; nojatuolissaan dokailevaa tyyppiä, jota kiinnostaa enemmän luokkanousu kuin vääryyksien oikaiseminen.
Teksti on toki ylitsevuotava ja hyvin 70-lukulainen ja hectormainen, mutta kuvat ovat yhtä vahvoja kuin tunteen palokin, ja tässä on joitakin suosikkilainejani artistilta:
Istut sherrylasin kanssa oottaen / että Kaivopuiston, Lehtisaaren, Munkkiniemen kundit sinut huomais viimeinkin.
Juoksin joulukadun poikki / Kädet nyrkkiin puristin / Etsin teurastajat kaikki / heidät yksitellen kuristin.
Ja ehkä parhaana: Marlon Brando nuorta likkaa köyrii keskiluokan hulluuteen / takaapäin.
Hemmetti, tämä tällainenhan on nerokasta tykittelyä, jota kirjoitettaessa ei olla myötähäpeää pelätty, kuten ei tulekaan. Ja kuka muu poplyyrikko Suomessa vuonna 1974 kirjoitti takaapäin panemisesta? Ja miten Hector onnistui piilottamaan tuon viittauksen tekstiinsä ilman, että siitä käsittääkseni sen kummempaa kohua olisi noussut, vaikka hän oli maan suosituin artisti sillä hetkellä ja Jatkuvuuden sisältävä Hectorock-levy taisi olla historian myydyin artistialbumi Suomessa siihen mennessä?
Jatkuvuus käsitteenä liittyy ihmiskunnan keskinäiseen kohtalonyhteyteen, meidän Irlannissa, Vietnamissa, Chilessä ja Afrikassa elävien kanssa jakamaamme ihmisyyteen, mutta ennen kaikkea ylisukupolvisuuteen, mihin taas väistämättä liittyy virheidenkin periytyminen jälkipolvien kannettavaksi, mutta tärkeämpänä positiivinen toivo tulevasta: ellemme me onnistu, ehkä jälkeemme tulevat sentään.
Tässä vaiheessa kirjoitusta on syytä lopulta mainita pariskunta Matti ja Pirjo Bergström, joilla on sovittajakrediitti kaikkiin Hectorin tämän aikakauden klassikoihin ja joita on jo pelkästään tästä syystä pidettävä tärkeänä avaimena tuolloin syntyneen musiikin upeuteen. Vaikka Hector on niinkin voimakas lauluntekijäpersoona kuin on, vaikea Jatkuvuuttakaan on kuunnella ajattelematta sitä myös, tavallaan jopa ennen kaikkea, sovittajan musiikkina.
Jatkuvuuden voisi kai esittää vain akustisen kitaran säestyksellä, ja se kuulostaisi Dylanilta. Sen sijaan tähän on lisätty toismaailmallisia, kirkkaita syntetisaattorisointuja ja laitettu taustalle ehkä suomalaisen rockmusiikin upein rytminen yksityiskohta: a-osan täsmällinen hi hat -isku tuplautuu b-osassa intensiteetin kasvaessa, kunnes sitten vasta kertosäkeessä ryöpsähdetään täysimittaiseen komppaukseen. Se hi hat herättää minussa tunteita, joita on vaikea olla rinnastamatta intohimoiseen rakkauteen.
Lopussa kappale hajoaa käsiin ja katoaa syntetisaattoriavaruuteen, mikä alleviivaa oikein punakynällä, mutta nerokkaasti, välttämättömällä tavalla, jatkuvuuden tematiikkaa.
Melko perinteinen sävellys on saavut sovituksessa vuoden 1974 Suomen mittapuulla hätkähdyttävät kerrokset avantgarden tähtipölyä, jota tekstin isot ideat nimenomaan kaipaavatkin. Bergströmit ja Hector ovat varmasti kuunnelleet aina mainitun Bowien ohella varhaista Roxy Musicia, ehkä Tangerine Dreamiakin, Pink Floydia aivan varmasti. Lopputuloksena on ihanaa musiikkia, joka laajentaa tajuntaa ja herättää silkkaa fyysistä euforiaa. Ja tämä seikka viimeistään saa ajattelemaan, että puoliapokalyptisistä kuvistaan huolimatta Jatkuvuuden täytyy olla positiivinen laulu, uskoa ihmiskunnan mahdollisuuksiin välittävä, laulu tuleville sukupolville, vaatimus ja luottamuksenosoitus.
Jatkuvuus Youtubessa (ja jostain syystä Lähi-Idän kartta still-kuvana)
On käytännössä objektiivinen tosiasia, että myöhempinä aikoina Hectorin tuotanto on vellonut banaaliuden ja/tai tavanomaisuuden suossa, josta on erottunut vain yksittäisiä helmiä, kun taas tällä lyhyellä kaudella hän teki paria löyhää 60-luvun alun parodiaa/pastissia lukuun ottamatta visionääristä, isoa musiikkia, ainutlaatuista aikansa Suomessa, musiikillisiltaan ansioiltaan niin vahvaa, että se riittää kevyesti kompensoimaan tekstien ajoittaiset lipeämiset huvittavuuksien puolelle.
Tästä materiaalista riittäisi valinnanvaraa listalle; oma valintani tapahtui lopulta kahden biisin väliltä. Hectorin koskettavin, jotenkin todella syvälle kuvaamiensa tunteiden ytimeen menevä rakkaus/erolaulu Olet lehdetön puu pärjäsi kalkkiviivoille asti siksikin, että sen vähäeleinen, melkeinpä armoton teksti on ilman muuta hänen parhaitaan ja aika epäluonteenomainen.
Mutta lopulta oli kuitenkin valittava luonteenomainen biisi. Hectorilla on aina ollut tarve esittää isoja lausuntoja ja summata maailman tilaa. Jatkuvuus edustaa tätä kategoriaa. Se on tietysti "yhteiskuntakriittinen" ja nimenomaan siinä merkityksessä, että kritisoidaan kapitalismia, poroporvareita, rahan, vallan ja väkivallan epäpyhiä kytköksiä, moraalikatoa, sotaa... Vallankumouksellinen minä saa tekstissä vastakappaleekseen toisessa persoonassa puhutellun hahmon, joka edustaa velttoa, nousukasmaista, itsekästä stasista; nojatuolissaan dokailevaa tyyppiä, jota kiinnostaa enemmän luokkanousu kuin vääryyksien oikaiseminen.
Teksti on toki ylitsevuotava ja hyvin 70-lukulainen ja hectormainen, mutta kuvat ovat yhtä vahvoja kuin tunteen palokin, ja tässä on joitakin suosikkilainejani artistilta:
Istut sherrylasin kanssa oottaen / että Kaivopuiston, Lehtisaaren, Munkkiniemen kundit sinut huomais viimeinkin.
Juoksin joulukadun poikki / Kädet nyrkkiin puristin / Etsin teurastajat kaikki / heidät yksitellen kuristin.
Ja ehkä parhaana: Marlon Brando nuorta likkaa köyrii keskiluokan hulluuteen / takaapäin.
Hemmetti, tämä tällainenhan on nerokasta tykittelyä, jota kirjoitettaessa ei olla myötähäpeää pelätty, kuten ei tulekaan. Ja kuka muu poplyyrikko Suomessa vuonna 1974 kirjoitti takaapäin panemisesta? Ja miten Hector onnistui piilottamaan tuon viittauksen tekstiinsä ilman, että siitä käsittääkseni sen kummempaa kohua olisi noussut, vaikka hän oli maan suosituin artisti sillä hetkellä ja Jatkuvuuden sisältävä Hectorock-levy taisi olla historian myydyin artistialbumi Suomessa siihen mennessä?
Jatkuvuus käsitteenä liittyy ihmiskunnan keskinäiseen kohtalonyhteyteen, meidän Irlannissa, Vietnamissa, Chilessä ja Afrikassa elävien kanssa jakamaamme ihmisyyteen, mutta ennen kaikkea ylisukupolvisuuteen, mihin taas väistämättä liittyy virheidenkin periytyminen jälkipolvien kannettavaksi, mutta tärkeämpänä positiivinen toivo tulevasta: ellemme me onnistu, ehkä jälkeemme tulevat sentään.
Tässä vaiheessa kirjoitusta on syytä lopulta mainita pariskunta Matti ja Pirjo Bergström, joilla on sovittajakrediitti kaikkiin Hectorin tämän aikakauden klassikoihin ja joita on jo pelkästään tästä syystä pidettävä tärkeänä avaimena tuolloin syntyneen musiikin upeuteen. Vaikka Hector on niinkin voimakas lauluntekijäpersoona kuin on, vaikea Jatkuvuuttakaan on kuunnella ajattelematta sitä myös, tavallaan jopa ennen kaikkea, sovittajan musiikkina.
Jatkuvuuden voisi kai esittää vain akustisen kitaran säestyksellä, ja se kuulostaisi Dylanilta. Sen sijaan tähän on lisätty toismaailmallisia, kirkkaita syntetisaattorisointuja ja laitettu taustalle ehkä suomalaisen rockmusiikin upein rytminen yksityiskohta: a-osan täsmällinen hi hat -isku tuplautuu b-osassa intensiteetin kasvaessa, kunnes sitten vasta kertosäkeessä ryöpsähdetään täysimittaiseen komppaukseen. Se hi hat herättää minussa tunteita, joita on vaikea olla rinnastamatta intohimoiseen rakkauteen.
Lopussa kappale hajoaa käsiin ja katoaa syntetisaattoriavaruuteen, mikä alleviivaa oikein punakynällä, mutta nerokkaasti, välttämättömällä tavalla, jatkuvuuden tematiikkaa.
Melko perinteinen sävellys on saavut sovituksessa vuoden 1974 Suomen mittapuulla hätkähdyttävät kerrokset avantgarden tähtipölyä, jota tekstin isot ideat nimenomaan kaipaavatkin. Bergströmit ja Hector ovat varmasti kuunnelleet aina mainitun Bowien ohella varhaista Roxy Musicia, ehkä Tangerine Dreamiakin, Pink Floydia aivan varmasti. Lopputuloksena on ihanaa musiikkia, joka laajentaa tajuntaa ja herättää silkkaa fyysistä euforiaa. Ja tämä seikka viimeistään saa ajattelemaan, että puoliapokalyptisistä kuvistaan huolimatta Jatkuvuuden täytyy olla positiivinen laulu, uskoa ihmiskunnan mahdollisuuksiin välittävä, laulu tuleville sukupolville, vaatimus ja luottamuksenosoitus.
Jatkuvuus Youtubessa (ja jostain syystä Lähi-Idän kartta still-kuvana)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)