Samuli Putro on niin Zen Cafén kanssa kuin sooloartistina liikkunut suurelta osin sellaisissa maisemissa, jotka ovat lopulta kaikkein tyypillisimpiä Suomelle ja varsinkin hänen kotiseudulleen Pohjois-Pohjanmaalle. Puhun nyt lokakuun alun lakastuneesta heinikosta, ojanvarsien pusikoista, hakkuuaukeista ja harmaan taivaan alla värjöttelevistä pelloista. Kaikesta siitä, mitä näkee junan ikkunasta matkustaessaan pääradalla - aktiviteetti, josta minullakin on Helsingissä asuvana rovaniemeläisenä runsaasti kokemusta.
Ankeutta kuvaava taide vaikuttaa helposti itsekin ankealta. "Samuli Putron tehtävä on kaiken latistaminen", totesi eräs tuttava Facebookissa vuosia sitten. Lausuma jäi mieleen. Putro ei ehkä ole auttanut asiaansa käyttämällä säännönmukaisesti niukkaa ja lakonista tyyliä, joka tuo mieleen Hotakaisen, Tuurin tai Seppälän kaltaiset jäyhät mieskirjailijat. Nämä ovat tosin nousseet varsin säännönmukaisesti banaliteettien yläpuolelle paitsi silkalla kielellisellä loistokkuudellaan, myös vähintään rivien välistä vahvana välittyvällä näkemyksellä kuvaamiensa yksilöiden ja yhteisöjen perusolemukseen. Putro taas on tyytynyt aika usein hahmottelemaan jonkin masentavan skenaarion ja jättämään kuulijan sitten yksin sen kanssa.
Mutta löytyy hänen tuotannostaan myös lauluja, jotka kohoavat aiheensa yläpuolelle parhaiden romaanikirjailijoiden tavoin. Paras niistä on varmasti Eipä tiennyt tyttö Zen Cafén suurimman suosion ajoilta. Se on platinaa myynyttä kaunokirjallisuutta, se muistuttaa enemmän paksua Finlandia-palkittua teosta kuin kilpailijoitaan hittilistoilla. Siinä on kaikki edellä kuvaamani sieluja syövä harmaus, mutta niin syvästi ja eheästi nähtynä ja intensiivisesti kuvattuna, että tapahtuu taiteen suuri paradoksi: mahdollisimman synkkä teos voi joskus olla kaikkein vapauttavin ihan vain siksi, että kun synkkä kuva on maalattu tarpeeksi tarkkaan valmiiksi asti, voi siitä astua ulos.
Tässä laulussa on kyse sukupolvien ketjusta ja viheliäisten, odotukset alittavien elämänkohtaloiden vääjäämättömästä toistuvuudesta jossain siellä, missä traktorit ruostuvat, eikä viikonloppureissuista Berliiniin osata edes haaveilla, koska ei tiedetä sellaisen olevan haaveilemisen arvoista. Putro lomittaa kaksi aikatasoa yhteen saumattomasti kuin yllämainittu Juha Seppälä joissakin uudemmissa romaaneissaan. Niiden välillä on kaksikymmentä vuotta, niiden keskiössä äiti ja tytär. Ennen muuta kuitenkin jälkimmäinen, joka on juuri tekemässä samat virheet, joihin äitikin sortui ja joiden seurauksena tytär on olemassa.
Ehkä tanssimusiikki on vaihtunut tangosta maakuntateknoon, ehkä ympäristö tanssilavasta aluekeskuksen lärvilaudankatkuiseen yökerhoon, mutta muu on pysynyt ennallaan. Ei vaihtoehtoja, ei valinnanvaraa, mutta samat nuorta ihmistä ajavat biologiset impulssit, joiden noudattaminen sulkee tien ulos lopullisesti. Ja sitten: raskaus, häät, perhe, tasakattoinen omakotitalo tasaisen, avaran ja joka suunnalta suljetun maan keskellä. Turhautuminen, tylsyys ja katkeruus, jotka voi siirtää eteenpäin heille, joiden vuoro on yrittää ja erehtyä seuraavaksi.
Sillä kun joku lippatukkainen jätkä pyytää puolitutun naapurikylän tytön kaverinsa synttäribileisiin, lähtee tyttö, koska kaipaa seikkailua, romanssia, vaihtelua, ruostuvien traktoreiden ja ojanvarsien pusikoiden unohtamista hetkeksi. Ja samasta syystähän jätkä hänet seurakseen pyytää. Nämä ihmiset nitistyvät samojen tarpeiden takia, jotka toisaalla johdattavat heidän ikätovereitaan suuriin tarinoihin, jotka jalostuvat maagisiksi muistoiksi. Toisilla vain käy parempi onni.
Eipä tiennyt tyttö, kuinka liikkuu aika pitkin Pohjanmaata, laahustaen pellon reunaa jokirantaan päin.
Upeimpia säkeitä suomenkielisessä laululyriikassa. Aika on tässä kuvatuilla Suomen seuduilla tosiaan elävä olento, vähän kuin liian varhainen loppukesän halla joissakin nälkävuosikuvauksissa. Ei ilmeisen saatanallinen, ei naurava piru, vaan harmaa, alistunut ja hitaasti liikkuva hahmo, joka tallaa kaiken kauniin jalkoihinsa.
Eipä tiennyt tyttö YouTubessa
sunnuntai 31. tammikuuta 2016
perjantai 29. tammikuuta 2016
#92: Chisu: Yksinäisen keijun tarina (2009)
Luulen, että Chisu on 2000-luvun tärkein suomalainen valtavirran popartisti. Valtavirta ja pop ovat toki täsmennystä kaipaavia määritelmiä, mutta jos myy kahta peräkkäistä levyä suunnilleen 100 000 kappaletta kumpaakin, täyttää varmaan kriteerit. Silloin tavoittaa todella ison joukon tämän kielialueen musiikinystäviä, ja silloin on erityisen kiinnostavaa, mitä heille haluaa sanoa.
Useimmat tällaiseen suosioon viime aikoina yltäneistä artisteista eivät halua sanoa mitään, tai sitten he haluavat naamioida tyhjän itsekorostuksensa jonkinlaiseksi tsemppimeiningiksi, jonka pitäisi rohkaista kuulijoita onnistumaan elämässään. Chisun musiikista taas tulee aina tunne, että siinä todella välittyy jotain tekijälleen tärkeää. Ei tällainen voi olla mitenkään selvästi määriteltävissä, mutta selvästi koettavissa se näin subjektiivisesti on.
Chisu tuntui varsinkin uransa alkuaikoina tekevän paljon sellaisia parisuhdelauluja, jotka ovat kyllä vilpittömiä, mutta toivat vähän liikaa mieleen Solar Films -tuotantojen ihmissuhdenäkemykset. Hänen romanttinen ja eskapistinen puolensa on kuitenkin tullut koko ajan selvemmin esiin. Viimesyksyisellä Polaris-levyllä se on jo täysin hallitseva. Albumi on Chisun paras, sen maksimalismi ja häpeilemätön satumaailmoihin uppoutuminen tuntuvat juuri siltä, mitä hänen pitääkin tehdä.
Polariksen paras biisi Tähdet olikin hyvin lähellä päätyä tälle listalle. Kirjoitushetkellä se on kuitenkin vain neljän kuukauden ikäinen ja siten ehkä hieman liian tuore. Sen sijaan mukaan nouskoon tämä Vapaa ja yksin -kakkoslevyltä löytyvä vähäeleinen mestariteos.
Itse albumi on paitsi Chisun läpimurto todella suureen suosioon, myös oman diggailuni alkupiste. Tämä liittyy pitkälti erääseen viikonloppuun isossa maalaistalossa Mikkelin lähellä, jonka kuluessa levyä soitettiin useaan otteeseen. Siihen asti olin ollut epäluuloinen, mutta palasin siltä reissulta fanina. Yksinäisen keijun tarina kaappasi kuitenkin otteeseensa vasta salavihkaa, levyä jo viikkokausia kuunneltuani.
Se on pieni biisi siinä, missä useimmat Chisun parhaat ovat isoja. Levyn toiseksi viimeisenä se tuntuu ensi alkuun välisoitolta ennen finaalia. Mutta oikeastaan Vapaa ja yksin -levyn päättävä nimibiisi on enemmänkin outro tai jälkikirjoitus, ja tämä on se todellinen loppulause.
Yksinäisen keijun tarina nivoo yhteen kaksi perustavanlaatuista teemaa: masennuksen, ahdistuksen ja itsetuhon ja ihmisten puutteellisen kyvyn elää toistensa kanssa, rakastaa toisiaan. Asetelma on tietysti tuttu vaikka jostain Yön Särkyneestä enkelistä, joka onkin hiuslakan- ja kasariasfaltin katkuinen edeltäjä Chisun laululle. Ennen muuta se on tuttu todellisuudesta: jokainen on ainakin teinivuosinaan tuntenut jonkun, joka koettaa peittää haavoittuvuuttaan, yksityisiä tragedioitaan tai puutteellisesti toimivia aivokemioitaan joko kovan pinnan alle tai iloisen ja kauniin julkisivun taakse.
Yksinäisen keijun tarina kertoo pienen, mutta kokoaan suuremman sadun tästä aiheesta. Sen päähenkilö on keiju, jonka kuolettavaa surua ei tässä faunien, peikkojen ja haltijoiden kansoittamassa satumaassa oteta todesta, koska ei tuommoinen kaunis olento nyt vain voi olla kuolettavan surullinen. Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin / että vastatuulessakin lentää jaksaisi on poikkeuksellisen hieno avaussäepari.
Keijuteema on kai biisin keskiössä juuri tuon siivekkyyden tarjoaman metaforisen pohjan takia. Satumaakuvasto tarjoaa muutenkin viitekehyksen, jossa ihmisyydestä ja ihmisten välisistä suhteista voidaan sanoa jotain äärimmäisen pateettista ja äärimmäisen tärkeää ilman, että se kuulostaisi Lennonin Imaginelta. Toisessa säkeistössä satumaan muut asukkaat liikuttuvat suruunsa kuolleen keijun tarinasta, josta tulee eräänlainen legenda tai meemi. Esimerkki siitä, miten jokainen näennäisen iloinen ja kaunis olentokin voi luhistua vaikeasti määriteltävän ahdistuksensa alle. Sitä ahdistusta ei voi aina välttää, mutta pahimmalta voi ehkä välttyä, jos siitä on lupa puhua, jos voi nojautua johonkuhun.
Mutta opitaanko satumaassa lopulta mitään? Yksinäisen keijun tarinan toinen kertosäe on konditionaalissa ja tuntuu puhuttelevan peikkojen ja faunien sijaan tämän musiikin todellisia kuuntelijoita. Ois paratiisi meillä täällä näin / jos elettäisiin aina lähekkäin / ja vaikka faunin, peikon, keijunkin / suru silloin kiinni saa / se ei vie mukanaan.
Se on kaunis ja mahdottomuudessaan sydäntäsärkevä ajatus. Vuonna 2016 se tuntuu vielä tärkeämmältä ja kaukaisemmalta kuin seitsemän vuotta sitten.
Yksinäisen keijun tarina Youtubessa
Useimmat tällaiseen suosioon viime aikoina yltäneistä artisteista eivät halua sanoa mitään, tai sitten he haluavat naamioida tyhjän itsekorostuksensa jonkinlaiseksi tsemppimeiningiksi, jonka pitäisi rohkaista kuulijoita onnistumaan elämässään. Chisun musiikista taas tulee aina tunne, että siinä todella välittyy jotain tekijälleen tärkeää. Ei tällainen voi olla mitenkään selvästi määriteltävissä, mutta selvästi koettavissa se näin subjektiivisesti on.
Chisu tuntui varsinkin uransa alkuaikoina tekevän paljon sellaisia parisuhdelauluja, jotka ovat kyllä vilpittömiä, mutta toivat vähän liikaa mieleen Solar Films -tuotantojen ihmissuhdenäkemykset. Hänen romanttinen ja eskapistinen puolensa on kuitenkin tullut koko ajan selvemmin esiin. Viimesyksyisellä Polaris-levyllä se on jo täysin hallitseva. Albumi on Chisun paras, sen maksimalismi ja häpeilemätön satumaailmoihin uppoutuminen tuntuvat juuri siltä, mitä hänen pitääkin tehdä.
Polariksen paras biisi Tähdet olikin hyvin lähellä päätyä tälle listalle. Kirjoitushetkellä se on kuitenkin vain neljän kuukauden ikäinen ja siten ehkä hieman liian tuore. Sen sijaan mukaan nouskoon tämä Vapaa ja yksin -kakkoslevyltä löytyvä vähäeleinen mestariteos.
Itse albumi on paitsi Chisun läpimurto todella suureen suosioon, myös oman diggailuni alkupiste. Tämä liittyy pitkälti erääseen viikonloppuun isossa maalaistalossa Mikkelin lähellä, jonka kuluessa levyä soitettiin useaan otteeseen. Siihen asti olin ollut epäluuloinen, mutta palasin siltä reissulta fanina. Yksinäisen keijun tarina kaappasi kuitenkin otteeseensa vasta salavihkaa, levyä jo viikkokausia kuunneltuani.
Se on pieni biisi siinä, missä useimmat Chisun parhaat ovat isoja. Levyn toiseksi viimeisenä se tuntuu ensi alkuun välisoitolta ennen finaalia. Mutta oikeastaan Vapaa ja yksin -levyn päättävä nimibiisi on enemmänkin outro tai jälkikirjoitus, ja tämä on se todellinen loppulause.
Yksinäisen keijun tarina nivoo yhteen kaksi perustavanlaatuista teemaa: masennuksen, ahdistuksen ja itsetuhon ja ihmisten puutteellisen kyvyn elää toistensa kanssa, rakastaa toisiaan. Asetelma on tietysti tuttu vaikka jostain Yön Särkyneestä enkelistä, joka onkin hiuslakan- ja kasariasfaltin katkuinen edeltäjä Chisun laululle. Ennen muuta se on tuttu todellisuudesta: jokainen on ainakin teinivuosinaan tuntenut jonkun, joka koettaa peittää haavoittuvuuttaan, yksityisiä tragedioitaan tai puutteellisesti toimivia aivokemioitaan joko kovan pinnan alle tai iloisen ja kauniin julkisivun taakse.
Yksinäisen keijun tarina kertoo pienen, mutta kokoaan suuremman sadun tästä aiheesta. Sen päähenkilö on keiju, jonka kuolettavaa surua ei tässä faunien, peikkojen ja haltijoiden kansoittamassa satumaassa oteta todesta, koska ei tuommoinen kaunis olento nyt vain voi olla kuolettavan surullinen. Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin / että vastatuulessakin lentää jaksaisi on poikkeuksellisen hieno avaussäepari.
Keijuteema on kai biisin keskiössä juuri tuon siivekkyyden tarjoaman metaforisen pohjan takia. Satumaakuvasto tarjoaa muutenkin viitekehyksen, jossa ihmisyydestä ja ihmisten välisistä suhteista voidaan sanoa jotain äärimmäisen pateettista ja äärimmäisen tärkeää ilman, että se kuulostaisi Lennonin Imaginelta. Toisessa säkeistössä satumaan muut asukkaat liikuttuvat suruunsa kuolleen keijun tarinasta, josta tulee eräänlainen legenda tai meemi. Esimerkki siitä, miten jokainen näennäisen iloinen ja kaunis olentokin voi luhistua vaikeasti määriteltävän ahdistuksensa alle. Sitä ahdistusta ei voi aina välttää, mutta pahimmalta voi ehkä välttyä, jos siitä on lupa puhua, jos voi nojautua johonkuhun.
Mutta opitaanko satumaassa lopulta mitään? Yksinäisen keijun tarinan toinen kertosäe on konditionaalissa ja tuntuu puhuttelevan peikkojen ja faunien sijaan tämän musiikin todellisia kuuntelijoita. Ois paratiisi meillä täällä näin / jos elettäisiin aina lähekkäin / ja vaikka faunin, peikon, keijunkin / suru silloin kiinni saa / se ei vie mukanaan.
Se on kaunis ja mahdottomuudessaan sydäntäsärkevä ajatus. Vuonna 2016 se tuntuu vielä tärkeämmältä ja kaukaisemmalta kuin seitsemän vuotta sitten.
Yksinäisen keijun tarina Youtubessa
tiistai 26. tammikuuta 2016
#93: Ritva Sorvali: Älä elämää pelkää (1997)
En oikeastaan tunne Ritva Sorvalin muita tekemisiä laulajana tai näyttelijänä kovin hyvin, mutta tämä tulkinta Kaj Chydeniuksen sävellyksestä Kaarlo Sarkian runoon on pysäyttävä, yksi elämäni tärkeistä biiseistä. Chydenius on aina uskonut siihen laulunteon tapaan, jossa säveltäjä ottaa valmiin tekstin ja antaa lopputuloksen oikean tulkitsijan käsiin; hän toimii ikään kuin välittäjänä pukiessaan musiikiksi sanoman, joka huutaa tulla juuri tietyn laulajan laulamaksi. Tässä kuviossa säveltäjän rooli on kolmesta tekijästä tavallaan näkymättömin, mutta tietysti vähintään yhtä tärkeä kuin muidenkin. Chydeniuksen osumaprosentti on niin korkea, että häntä voi pitää alansa ylittämättömänä mestarina Suomessa.
Kysehän on singer-songwriter -ajattelun vastakohdasta. Tuossa ajattelussa ilmaisuvoimainen ja tunteisiin vetoava musiikki syntyy nimenomaan omakohtaisuudesta, yhden auteur-tekijän visiosta. Siltä pohjalta onkin toki syntynyt paljon loistavia lauluja, mutta Älä elämää pelkää on täsmäesimerkki siitä, miten päinvastainenkin lähestyminen voi synnyttää niin lähelle tulevaa ja koetun oloista musiikkia, että aniharva laulaja-lauluntekijä osaa sellaisesta uneksiakaan.
Kaarlo Sarkia on suomalaisen runouden klassikko 1900-luvun alkupuolelta. 43-vuotiaana vuonna 1945 kuolleella Sarkialla oli ristinään sekä tuberkuloosi että ajan oloissa vielä stigmaattisempi homoseksuaalisuus, eikä hän ainakaan tuotantonsa perusteella ollut mikään hilpeä veikko. Hänellä oli paljon aikaa ajatella kuolemaa ja hioa ajatuksiaan taitaviksi riimitellyiksi säkeiksi, jotka tässäkään (vuoden 1936 Unen kaivo -kokoelmassa julkaistussa) tekstissä eivät noudata helpointa aabbcc-kaavaa, vaan heittävät lähes ylimielisen helposti peliin abccba-rakenteen. Sarkian runous on jäähän valettua, mahtipontista patetiaa: hän ei spekuloinut, hän esitti loppulausuntoja.
Älä elämää pelkää -tekstissä aiheena on luonnollisesti elämä ja kuolema, elämä kuoleman varjossa, kuolemaa uhmaten. Runo esittää varsin yksinkertaisen perusperiaatteen: on elettävä vapaana ja arkailematta, ei pidä takertua mihinkään, mutta on tartuttava kaikkeen onneen ja hyvään, minkä sattuma tielle tuo. Näin on tehtävä siksi, että "on kuoleman portti aina avoin", ja kulku käy sen läpi ennemmin tai myöhemmin, luultavasti ennemmin. Tämä vaikuttaa Sarkian muistilistalta itselleen. En ole tutustunut hänen vaiheisiinsa niin tarkkaan, että osaisin sanoa, onnistuiko hän pyrkimyksessään, saattoiko hän kuolinvuoteellaan sanoa eläneensä pelkäämättä elämää.
Jotain jähmeää ja arvokkaan traagista runossa joka tapauksessa on. Elämänhalun kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, se on elegia, viestikapulan siirto niille, joilla vielä on päiviä koettavana.
Kaj Chydeniuksen koruton sävellys tavoittaa tämän tunnetilan täydellisesti. Lieköhän kukaan muusikko koskaan ymmärtänyt runon kieltä yhtä hyvin, osannut kaivaa runosta siihen kätketyn laulun. Kaikki sävelmän vaatimat pienet poistot ja täydennykset sopivat alkuteoksen henkeen niin, että ne on erikseen etsittävä.
Lopulta tämän laulun taian viimeistelee Ritva Sorvali. Hänen äänensä äärimmäisen vähäeleisen pianosäestyksen yllä tuo mieleen loputonta jäälakeutta kiertelevän yksinäisen, majesteettisen albatrossin. Elä pelotta varassa yhden kortin / Näet aina avoinna kuoleman portin on hänen tulkitsemanaan niin definiitivinen säe, ettei elämästä oikeastaan tarvitsisi enempää sanoakaan.
Älä elämää pelkää YouTubessa
Kysehän on singer-songwriter -ajattelun vastakohdasta. Tuossa ajattelussa ilmaisuvoimainen ja tunteisiin vetoava musiikki syntyy nimenomaan omakohtaisuudesta, yhden auteur-tekijän visiosta. Siltä pohjalta onkin toki syntynyt paljon loistavia lauluja, mutta Älä elämää pelkää on täsmäesimerkki siitä, miten päinvastainenkin lähestyminen voi synnyttää niin lähelle tulevaa ja koetun oloista musiikkia, että aniharva laulaja-lauluntekijä osaa sellaisesta uneksiakaan.
Kaarlo Sarkia on suomalaisen runouden klassikko 1900-luvun alkupuolelta. 43-vuotiaana vuonna 1945 kuolleella Sarkialla oli ristinään sekä tuberkuloosi että ajan oloissa vielä stigmaattisempi homoseksuaalisuus, eikä hän ainakaan tuotantonsa perusteella ollut mikään hilpeä veikko. Hänellä oli paljon aikaa ajatella kuolemaa ja hioa ajatuksiaan taitaviksi riimitellyiksi säkeiksi, jotka tässäkään (vuoden 1936 Unen kaivo -kokoelmassa julkaistussa) tekstissä eivät noudata helpointa aabbcc-kaavaa, vaan heittävät lähes ylimielisen helposti peliin abccba-rakenteen. Sarkian runous on jäähän valettua, mahtipontista patetiaa: hän ei spekuloinut, hän esitti loppulausuntoja.
Älä elämää pelkää -tekstissä aiheena on luonnollisesti elämä ja kuolema, elämä kuoleman varjossa, kuolemaa uhmaten. Runo esittää varsin yksinkertaisen perusperiaatteen: on elettävä vapaana ja arkailematta, ei pidä takertua mihinkään, mutta on tartuttava kaikkeen onneen ja hyvään, minkä sattuma tielle tuo. Näin on tehtävä siksi, että "on kuoleman portti aina avoin", ja kulku käy sen läpi ennemmin tai myöhemmin, luultavasti ennemmin. Tämä vaikuttaa Sarkian muistilistalta itselleen. En ole tutustunut hänen vaiheisiinsa niin tarkkaan, että osaisin sanoa, onnistuiko hän pyrkimyksessään, saattoiko hän kuolinvuoteellaan sanoa eläneensä pelkäämättä elämää.
Jotain jähmeää ja arvokkaan traagista runossa joka tapauksessa on. Elämänhalun kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, se on elegia, viestikapulan siirto niille, joilla vielä on päiviä koettavana.
Kaj Chydeniuksen koruton sävellys tavoittaa tämän tunnetilan täydellisesti. Lieköhän kukaan muusikko koskaan ymmärtänyt runon kieltä yhtä hyvin, osannut kaivaa runosta siihen kätketyn laulun. Kaikki sävelmän vaatimat pienet poistot ja täydennykset sopivat alkuteoksen henkeen niin, että ne on erikseen etsittävä.
Lopulta tämän laulun taian viimeistelee Ritva Sorvali. Hänen äänensä äärimmäisen vähäeleisen pianosäestyksen yllä tuo mieleen loputonta jäälakeutta kiertelevän yksinäisen, majesteettisen albatrossin. Elä pelotta varassa yhden kortin / Näet aina avoinna kuoleman portin on hänen tulkitsemanaan niin definiitivinen säe, ettei elämästä oikeastaan tarvitsisi enempää sanoakaan.
Älä elämää pelkää YouTubessa
sunnuntai 24. tammikuuta 2016
#94: Riitaoja: Alitajuntaa ovelta ovelle (2013)
Ilmeisesti Riitaoja on joidenkin miehistönvaihdosten jälkeen julkaisemassa vielä lisääkin musiikkia. Mutta vaikka niin ei kävisikään, kokoonpanon Mantereella-debyyttialbumi jäisi loisteliaaksi esimerkiksi suomenkielisestä "populaarimusiikista", jonka suhde tuohon tyhjään käsitteeseen on viitteellinen tai olematon. Levy ei ollut suosittu, eikä sen sisältämä musiikki assosioidu oikein mihinkään, mikä olisi Suomessa koskaan ollutkaan suosittua - edes Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen, onhan Riitaoja romaanin hahmoista se vähiten kansallissankariksi haluttu, se jossa tiivistyvät pelon ja turhan kuoleman kaltaiset sodan ominaispiirteet.
Linna ei kyllä itsekään ole kovin myötätuntoinen Riitaojaa kohtaan. Hänen kaltaistensa tarina on kirjoitettu vasta myöhemmin, eikä se kirjoitustyö ole vieläkään valmis. Sitä kuitenkin aloittelivat jo 50-luvun lopulla Veijo Meren kaltaiset kirjailijat, seuraavalta vuosikymmeneltä voidaan mainita ainakin Paavo Rintala, Samuli Paronen, mitä näitä nyt on. Modernistit kiistivät suomalaisen yhtenäiskulttuurin kyvyn kertoa mitään suomalaisuudesta. Sankaritarinassa subjektiivinen todellisuus on aina alisteinen sille tarinalle. Leirinuotioviihteessä toimiva ratkaisu, teollistumisen jälkeisiä yhteiskuntia kuvattaessa anakronismi.
Riitaoja ei tietenkään ole mikään vaihtoehtoinen sotabändi, siitä aiheesta en ole kuullut heiltä ainoatakaan laulua. Uskoisin nimen taustalla kuitenkin olevan halun yhtenäiskulttuuri-illuusion haastamiseen. Riitaoja tekee sammakkoperspektiivin lauluja, jotka eivät selitä heti itseään. Mantereella on täynnä niitä. Alitajuntaa ovelta ovelle on oma valintani niistä parhaaksi, muttei mitenkään itsestäänselvästi. Kannattaa ehdottomasti kuunnella koko levy.
Mantereella on tunnelmaltaan aika klaustrofobinen, ja tässä biisissä kaikkein eniten. Tämä on suljettujen paikkojen ja ahtaiden mielentilojen musiikkia. Kyse ei kuitenkaan ole seinien kaatumisesta omakohtaisen kertojaminän päälle. Tässäkin suhteessa Riitaoja lähenee kaunokirjallisuutta, ei niinkään popmusiikkia.
Alitajuntaa ovelta ovelle -biisissä ei edes ole kertojaa, ei ensimmäisen eikä kolmannen persoonan sellaista. Kirjallisuudentutkimuksessa puhutaan kaikkitietävästä kertojasta. Semmoinenkin kuvaa kuitenkin yleensä nimettyjen hahmojen tekoja, tunteita ja ajatuksia. Tässä ei ole hahmoja eikä siten myöskään tunnesidettä niihin. Tällaista laululyriikkaa Samuli Paronen olisi kaiketi kirjoittanut.
Tämä ei siis ole tunteellinen laulu. Tämä on oikeastaan melko kylmä laulu, mutta myös äärimmäisen tarkkanäköinen. Jos tässä ei selkeitä hahmoja olekaan, niin selkeä sijainti kuitenkin. Se on kerrostaloasunto kaupungissa, luultavasti pieni, luultavasti yhden ihmisen asuma. Sijaintina siis mahdollisimman modernistinen, urbaanin elämän kirkas kuva. 25 neliötä, joita mittailla askelillaan. 25 neliötä, joihin vangita itsensä. 25 neliötä, joissa kukaan ei koskaan vieraile.
Ja sitten summeri soi.
Täysin arkipäiväinen tapaus, jonka kaikki ilmeisimmät selitykset tulevat mainituksi biisissä: voi olla jehova, voi olla taloyhtiön lähettämä putkimies, voi olla pizzamainosten jakaja...
Toisaalta kappaleen perimmäinen persoonattomuus saa myös miettimään, voisiko sen näkökulma sittenkin olla ovelta ovelle kiertävän ja arvatenkin talosta taloon penseän vastaanoton saavan jehovan, putkimiehen, pizzamainosten jakajan.
Oli ovesta tai postiluukusta tarkoitus pudottaa sitten mitä tahansa, tämä laulu kertoo minusta henkisestä lokeroitumisesta, jolle pikkuyksiön fyysinen todellisuus on vain metafora.
Sen musiikillinen toteutus - upean yksitoikkoinen ja jankkaava ja autiolta kuulostava tausta, jota vastaan hieman neuroottinen rumpukomppi sotii - vahvistaa näkemystäni. Niin myös Janne Westerlundin täydellinen lauluroolisuoritus naapurina, jonka kanssa ei todellakaan halua joutua samaan hissiin.
Tässä listauksessa käsitellään suomenkielistä musiikkia, mutta Riitaojan tekijöistä oikeastaan kaikki ovat tätä projektia lukuun ottamatta tehneet nerokasta musaa nimenomaan englanniksi. Kuunnelkaa ihmeessä Them Bird Thingsiä, Jolly Jumpersia, Plain Ridea ja Janne Westerlundin sooloja ja Vukia, vaikka ne eivät tällä listalla tulekaan esiintymään.
Alitajuntaa ovelta ovelle -video Youtubessa
Linna ei kyllä itsekään ole kovin myötätuntoinen Riitaojaa kohtaan. Hänen kaltaistensa tarina on kirjoitettu vasta myöhemmin, eikä se kirjoitustyö ole vieläkään valmis. Sitä kuitenkin aloittelivat jo 50-luvun lopulla Veijo Meren kaltaiset kirjailijat, seuraavalta vuosikymmeneltä voidaan mainita ainakin Paavo Rintala, Samuli Paronen, mitä näitä nyt on. Modernistit kiistivät suomalaisen yhtenäiskulttuurin kyvyn kertoa mitään suomalaisuudesta. Sankaritarinassa subjektiivinen todellisuus on aina alisteinen sille tarinalle. Leirinuotioviihteessä toimiva ratkaisu, teollistumisen jälkeisiä yhteiskuntia kuvattaessa anakronismi.
Riitaoja ei tietenkään ole mikään vaihtoehtoinen sotabändi, siitä aiheesta en ole kuullut heiltä ainoatakaan laulua. Uskoisin nimen taustalla kuitenkin olevan halun yhtenäiskulttuuri-illuusion haastamiseen. Riitaoja tekee sammakkoperspektiivin lauluja, jotka eivät selitä heti itseään. Mantereella on täynnä niitä. Alitajuntaa ovelta ovelle on oma valintani niistä parhaaksi, muttei mitenkään itsestäänselvästi. Kannattaa ehdottomasti kuunnella koko levy.
Mantereella on tunnelmaltaan aika klaustrofobinen, ja tässä biisissä kaikkein eniten. Tämä on suljettujen paikkojen ja ahtaiden mielentilojen musiikkia. Kyse ei kuitenkaan ole seinien kaatumisesta omakohtaisen kertojaminän päälle. Tässäkin suhteessa Riitaoja lähenee kaunokirjallisuutta, ei niinkään popmusiikkia.
Alitajuntaa ovelta ovelle -biisissä ei edes ole kertojaa, ei ensimmäisen eikä kolmannen persoonan sellaista. Kirjallisuudentutkimuksessa puhutaan kaikkitietävästä kertojasta. Semmoinenkin kuvaa kuitenkin yleensä nimettyjen hahmojen tekoja, tunteita ja ajatuksia. Tässä ei ole hahmoja eikä siten myöskään tunnesidettä niihin. Tällaista laululyriikkaa Samuli Paronen olisi kaiketi kirjoittanut.
Tämä ei siis ole tunteellinen laulu. Tämä on oikeastaan melko kylmä laulu, mutta myös äärimmäisen tarkkanäköinen. Jos tässä ei selkeitä hahmoja olekaan, niin selkeä sijainti kuitenkin. Se on kerrostaloasunto kaupungissa, luultavasti pieni, luultavasti yhden ihmisen asuma. Sijaintina siis mahdollisimman modernistinen, urbaanin elämän kirkas kuva. 25 neliötä, joita mittailla askelillaan. 25 neliötä, joihin vangita itsensä. 25 neliötä, joissa kukaan ei koskaan vieraile.
Ja sitten summeri soi.
Täysin arkipäiväinen tapaus, jonka kaikki ilmeisimmät selitykset tulevat mainituksi biisissä: voi olla jehova, voi olla taloyhtiön lähettämä putkimies, voi olla pizzamainosten jakaja...
Toisaalta kappaleen perimmäinen persoonattomuus saa myös miettimään, voisiko sen näkökulma sittenkin olla ovelta ovelle kiertävän ja arvatenkin talosta taloon penseän vastaanoton saavan jehovan, putkimiehen, pizzamainosten jakajan.
Oli ovesta tai postiluukusta tarkoitus pudottaa sitten mitä tahansa, tämä laulu kertoo minusta henkisestä lokeroitumisesta, jolle pikkuyksiön fyysinen todellisuus on vain metafora.
Sen musiikillinen toteutus - upean yksitoikkoinen ja jankkaava ja autiolta kuulostava tausta, jota vastaan hieman neuroottinen rumpukomppi sotii - vahvistaa näkemystäni. Niin myös Janne Westerlundin täydellinen lauluroolisuoritus naapurina, jonka kanssa ei todellakaan halua joutua samaan hissiin.
Tässä listauksessa käsitellään suomenkielistä musiikkia, mutta Riitaojan tekijöistä oikeastaan kaikki ovat tätä projektia lukuun ottamatta tehneet nerokasta musaa nimenomaan englanniksi. Kuunnelkaa ihmeessä Them Bird Thingsiä, Jolly Jumpersia, Plain Ridea ja Janne Westerlundin sooloja ja Vukia, vaikka ne eivät tällä listalla tulekaan esiintymään.
Alitajuntaa ovelta ovelle -video Youtubessa
tiistai 19. tammikuuta 2016
#95: Viikate: Kuu kaakon yllä (2009)
Viikatteen tuotanto rinnastuu enemmän sitcomiin kuin tyypillisen rockyhtyeen diskografiaan. Musiikilliset esikuvat löytyvät toki Motörheadin ja Agentsin kaltaisista yhden ilmaisumuodon täydellistäjistä, mutta näitä kokonaistaideteoksia jäljittelemällä ei voisi koskaan saada aikaiseksi omaa kokonaistaideteosta. Kaarle Viikate on kuitenkin onnistunut juuri tässä ja lopulta aika ilmeisistä syistä. Ensinnäkin hänen musiikilliset vaikuttajansa ovat sekä keskenään erilaisia että vaikeasti määriteltävällä tavalla täysin yhteensopivia. Toiseksikin hänen vaikutteensa eivät suinkaan rajoitu musiikkiin. Ne koostuvat myös keskeisistä irtokappaleista suomalaista tragediaa ja komediaa Rautavaarasta Spedeen, Komisario Palmusta Kahdeksaan surmanluotiin.
Viikatteen musiikkivideot, levynkansitekstit ja haastattelut hahmottelevat yhtenäisen maailman, jossa se sitcom näytellään. Se on tietysti synkkäsävyinen, mustavalkoinen ja vain salaa hauska. Se sijoittuu epäilemättä Kouvolaan, "Kouvostoliittoon". Ja jos minulta kysytään, sen tunnussävel on Kuu kaakon yllä -levyn nimibiisi.
Itse levykin taitaa olla toinen Viikatteen kahdesta parhaasta. Tässä vaiheessa uraansa yhtye tuntuu ajautuneen pisteeseen, jossa se itsekin viimeistään tajusi olevansa sitcom. Tähän viittaavat lauluotsikot kuten Viina, terva ja hauta tai Aaveissa vainko olet mun. Myös Viikatteen suosio taisi olla näihin aikoihin huipussaan, joten maneerinen itsetoisto olisi ollut rokin ikuisen käsikirjoituksen mukainen toimintatapa.
Toinen vaihtoehto on sitten innoittua omasta nosteestaan, kivuta sen aallonharjalle ja kirjoittaa lauluja, joiden kanssa voi joskus mennä tyytyväisenä hautaan. Kuu kaakon yllä on sellainen: sävellyksellisesti ja sovituksellisesti se tuo mieleen keikkajuopon, joka on päässyt yhdeksi yöksi hotellin parhaaseen sviittiin. Sanoituksellisesti se tiivistää parhaiten kaiken, mitä Kaarle Viikate on kai aina koettanut sanoa.
Se alkaa upealla riffillä, joka vajavaisen metalliymmärrykseni mukaan jäljentää Sentencedin kaltaisten melodisen death metalin suuruuksien parhaita hetkiä paremmin kuin mihin monikaan esikuva on kyennyt. Se päättyy yhtä upeaan kosketin-outroon, jonka innoitus taitaa tulla samankaltaisista lähteistä. Mutta kuuteen minuuttiin siinä välissä on ladattu koko suomalainen melankolia, joka on pohjimmiltaan metatason melankoliaa, ja jonka tulkiksi aina metatasoilla operoiva Viikate on siksi paras mahdollinen.
Me emme ole epätoivoisia siksi, että meillä olisi jokin syy siihen (vaikka meillä usein onkin). Meidät on ehdollistettu lannistuneisuuteen, pettymiseen ja kaukana loistavien tähtien kaipaamiseen.
Kaarle Viikate tuntuu olevan samaan aikaan osa tätä elämänpettymystä että sen siitä kertovan sitcomin käsikirjoittaja. Hän luonnostelee kappaleitaan maisemaan samaan tapaan kuin Lars von Trier elokuvaa studion lattialle piirrettyyn kaksiulotteiseen kaupunkiin. Kuu kaakon yllä ei loista todellisessa Kymenlaaksossa vaan sen simulaatiossa, tai oikeastaan Suomen simulaatiossa, sillä kaikesta Kouvola-läpästä huolimatta tässä ei ole mitään maakuntaorientoitunutta.
Ei kai biisin c-osassa muuten viitattaisi maahanmuuttaja Neil Hardwickin käsikirjoittamaan Tankki täyteen -sarjaan.
Jos meillä olisi oikeat airot, voisimme soutaa / Jos vain olisi hankaimet aamun vastarannalta noutaa / Jos meillä vain olisi airot, voisimme soutaa / Jos vain olisi hankaimet, jos edes hankaimet / ja joku joka tahtoisi aamun sarastavan noutaa.
Kuu kaakon yllä sanoituksineen YouTubessa
Viikatteen musiikkivideot, levynkansitekstit ja haastattelut hahmottelevat yhtenäisen maailman, jossa se sitcom näytellään. Se on tietysti synkkäsävyinen, mustavalkoinen ja vain salaa hauska. Se sijoittuu epäilemättä Kouvolaan, "Kouvostoliittoon". Ja jos minulta kysytään, sen tunnussävel on Kuu kaakon yllä -levyn nimibiisi.
Itse levykin taitaa olla toinen Viikatteen kahdesta parhaasta. Tässä vaiheessa uraansa yhtye tuntuu ajautuneen pisteeseen, jossa se itsekin viimeistään tajusi olevansa sitcom. Tähän viittaavat lauluotsikot kuten Viina, terva ja hauta tai Aaveissa vainko olet mun. Myös Viikatteen suosio taisi olla näihin aikoihin huipussaan, joten maneerinen itsetoisto olisi ollut rokin ikuisen käsikirjoituksen mukainen toimintatapa.
Toinen vaihtoehto on sitten innoittua omasta nosteestaan, kivuta sen aallonharjalle ja kirjoittaa lauluja, joiden kanssa voi joskus mennä tyytyväisenä hautaan. Kuu kaakon yllä on sellainen: sävellyksellisesti ja sovituksellisesti se tuo mieleen keikkajuopon, joka on päässyt yhdeksi yöksi hotellin parhaaseen sviittiin. Sanoituksellisesti se tiivistää parhaiten kaiken, mitä Kaarle Viikate on kai aina koettanut sanoa.
Se alkaa upealla riffillä, joka vajavaisen metalliymmärrykseni mukaan jäljentää Sentencedin kaltaisten melodisen death metalin suuruuksien parhaita hetkiä paremmin kuin mihin monikaan esikuva on kyennyt. Se päättyy yhtä upeaan kosketin-outroon, jonka innoitus taitaa tulla samankaltaisista lähteistä. Mutta kuuteen minuuttiin siinä välissä on ladattu koko suomalainen melankolia, joka on pohjimmiltaan metatason melankoliaa, ja jonka tulkiksi aina metatasoilla operoiva Viikate on siksi paras mahdollinen.
Me emme ole epätoivoisia siksi, että meillä olisi jokin syy siihen (vaikka meillä usein onkin). Meidät on ehdollistettu lannistuneisuuteen, pettymiseen ja kaukana loistavien tähtien kaipaamiseen.
Kaarle Viikate tuntuu olevan samaan aikaan osa tätä elämänpettymystä että sen siitä kertovan sitcomin käsikirjoittaja. Hän luonnostelee kappaleitaan maisemaan samaan tapaan kuin Lars von Trier elokuvaa studion lattialle piirrettyyn kaksiulotteiseen kaupunkiin. Kuu kaakon yllä ei loista todellisessa Kymenlaaksossa vaan sen simulaatiossa, tai oikeastaan Suomen simulaatiossa, sillä kaikesta Kouvola-läpästä huolimatta tässä ei ole mitään maakuntaorientoitunutta.
Ei kai biisin c-osassa muuten viitattaisi maahanmuuttaja Neil Hardwickin käsikirjoittamaan Tankki täyteen -sarjaan.
Jos meillä olisi oikeat airot, voisimme soutaa / Jos vain olisi hankaimet aamun vastarannalta noutaa / Jos meillä vain olisi airot, voisimme soutaa / Jos vain olisi hankaimet, jos edes hankaimet / ja joku joka tahtoisi aamun sarastavan noutaa.
Kuu kaakon yllä sanoituksineen YouTubessa
torstai 14. tammikuuta 2016
#96: Muuan mies: Hummaus (2009)
Joskus artisti onnistuu kiteyttämään olennaisimman sanomansa heti ensimmäisen albuminsa avausbiisiin, vaikka tekisi kuinka hienoa musiikkia sittemmin. Muitakin esimerkkejä voi löytyä, mutta ainakin Muuan mies -yhtyettä luotsaavalle jyväskyläläiselle Ismo Puhakalle kävi näin. Tyhjyydestä tullaan -debyytin avaava Hummaus tuntuu definitiiviseltä Muuan mies -biisiltä, vaikka kokoonpano on sittemmin muuttunut moninkin eri tavoin ja säilyttänyt uusiutumalla myös kiinnostavuutensa.
Puhakan lauluntekijähahmon ytimestä löytyy kulkuriromantiikkaa, itseironiseen vivahtavaa hippeyttä ja ennen kaikkea uhmakasta alisuoriutujan asennetta. Kyse on ikään kuin lähtökohtaisesti siitä, että ei yritetä tehdä mitenkään erityisen hyvää musiikkia, vaan itsensä kokoista ja näköistä musiikkia. Tämä on vastakohta sellaiselle musiikille, jonka sisällön tyhjyyttä kompensoidaan ammattitaidolla ja isolla esillepanolla.
Muuan miehen levyjä julkaisee kulttiyhtiö Helmi-levyt, jonka linjanvedoksi tuo edellinen virke sopisi yleisemminkin. Toisaalta, niin maanläheistä kuin Helmi-levyjen musiikillinen estetiikka onkin, monissa sen artisteissa on tiettyä salaseuramaista mystiikkaa. Näitä samoja esoteerisia hahmoja Joose Keskitalosta Jaakko Eino Kaleviin vaikuttaa myös Muuan miehen musiikin taustalla. Mutta Puhakan arkiromanttinen persoona tätä musiikkia hallitsee, eikä Puhakka ole vähimmässäkään määrin mystinen, hän on pikemminkin yksi vahvimmin läsnä olevista, välittömimmistä suomalaisista lauluntekijöistä.
Hummaus kertoo nimensä mukaisesti dokailusta, taiteilijaelämästä, maailman markkinateistä, mitä näitä nyt onkaan - mutta myös jääräpäisestä etsijäntyöstä, joka kohdistuu pieneen, vaatimattomaan, nuhruiseen. Tärkeiden totuuksien vihjataan löytyvän katuojista ja väljähtäneistä pullonpohjista, ei taivaalle lentävistä koneista ja niissä nautituista maljoista. Rikkaus ja köyhyys, onni ja murheet, yltäkylläisyys ja viimeisiin muruihin takertuminen - sellaisilla vastakohdilla tässä pelataan. Luonnollisesti vastinparien jälkimmäiset elementit edustavat kaikkea hyvää ja olennaista. Huru-hummastaankin luopuva ja vaikka hampaat irvessä eteenpäin raahautuva, juhlansa pian juhlinut jalkamies on paljon pidemmällä etsinnässään kuin rikkaat, jotka nousevat taivaaseen kiertomatkalla onnelaan.
Kappale on syvästi moralistinen ja häpeämättömän romanttinen, ja joku voi tulkita sen juopporomantiikaksikin, mutta minun nähdäkseni kyse ei ole sellaisesta. "Hummaus" - sananahan se on sukua tuolle hevosta tarkoittavalle "hummalle" - on kokonaisvaltainen elämän elämisen tapa. Ehkä se tarkoittaa ainakin omissa ajatuksissani jotain tällaista: on mentävä sinne, minne tie kuljettaa, ja pidettävä silmät auki.
Ilojen ohella on hyväksyttävä ja otettava vastaan myös murheet, kärsimys, nolot tilanteet. Tätä samaa Muuan mies käsittelee tuotannossaan yleisemminkin. Esimerkiksi Mä olen iloinen -kakkoslevyn Prinssi Rohkea avautuu on loistava ja poikkeuksellisen suoraselkäinen kuvaus siitä banaalin ja ylevän sekasotkusta, jota ihmissuhteet usein ovat. Puhakka ei ole lauluntekijänä pelännyt mennä tällaisiin paikkoihin.
Hummaus, kuten esikoislevy muutenkin, on äärimmäisen vähäeleistä ja varsinkin Puhakan laulun osalta hiomatonta iskelmäfolkia, jossa ei ole mitään turhaa ja juuri siksi kaikki. Biisi etenee kuin laskuhumalainen kulkija hiekkatiellä: jalkaa toisen eteen asetellen, kunnes syntyy outo svengi. Sen tunnelmaa voisi luonnehtia kotivideolle kuvatuksi suomifilmiksi. Tarttumapintaa on riittävästi, jotta tämä olisi ollut hitti leirinuotioilla ennen levyteollisuuden aikoja. Vuonna 2009 Hummaus ei sitä tietenkään ollut.
Hummaus YouTubessa
Puhakan lauluntekijähahmon ytimestä löytyy kulkuriromantiikkaa, itseironiseen vivahtavaa hippeyttä ja ennen kaikkea uhmakasta alisuoriutujan asennetta. Kyse on ikään kuin lähtökohtaisesti siitä, että ei yritetä tehdä mitenkään erityisen hyvää musiikkia, vaan itsensä kokoista ja näköistä musiikkia. Tämä on vastakohta sellaiselle musiikille, jonka sisällön tyhjyyttä kompensoidaan ammattitaidolla ja isolla esillepanolla.
Muuan miehen levyjä julkaisee kulttiyhtiö Helmi-levyt, jonka linjanvedoksi tuo edellinen virke sopisi yleisemminkin. Toisaalta, niin maanläheistä kuin Helmi-levyjen musiikillinen estetiikka onkin, monissa sen artisteissa on tiettyä salaseuramaista mystiikkaa. Näitä samoja esoteerisia hahmoja Joose Keskitalosta Jaakko Eino Kaleviin vaikuttaa myös Muuan miehen musiikin taustalla. Mutta Puhakan arkiromanttinen persoona tätä musiikkia hallitsee, eikä Puhakka ole vähimmässäkään määrin mystinen, hän on pikemminkin yksi vahvimmin läsnä olevista, välittömimmistä suomalaisista lauluntekijöistä.
Hummaus kertoo nimensä mukaisesti dokailusta, taiteilijaelämästä, maailman markkinateistä, mitä näitä nyt onkaan - mutta myös jääräpäisestä etsijäntyöstä, joka kohdistuu pieneen, vaatimattomaan, nuhruiseen. Tärkeiden totuuksien vihjataan löytyvän katuojista ja väljähtäneistä pullonpohjista, ei taivaalle lentävistä koneista ja niissä nautituista maljoista. Rikkaus ja köyhyys, onni ja murheet, yltäkylläisyys ja viimeisiin muruihin takertuminen - sellaisilla vastakohdilla tässä pelataan. Luonnollisesti vastinparien jälkimmäiset elementit edustavat kaikkea hyvää ja olennaista. Huru-hummastaankin luopuva ja vaikka hampaat irvessä eteenpäin raahautuva, juhlansa pian juhlinut jalkamies on paljon pidemmällä etsinnässään kuin rikkaat, jotka nousevat taivaaseen kiertomatkalla onnelaan.
Kappale on syvästi moralistinen ja häpeämättömän romanttinen, ja joku voi tulkita sen juopporomantiikaksikin, mutta minun nähdäkseni kyse ei ole sellaisesta. "Hummaus" - sananahan se on sukua tuolle hevosta tarkoittavalle "hummalle" - on kokonaisvaltainen elämän elämisen tapa. Ehkä se tarkoittaa ainakin omissa ajatuksissani jotain tällaista: on mentävä sinne, minne tie kuljettaa, ja pidettävä silmät auki.
Ilojen ohella on hyväksyttävä ja otettava vastaan myös murheet, kärsimys, nolot tilanteet. Tätä samaa Muuan mies käsittelee tuotannossaan yleisemminkin. Esimerkiksi Mä olen iloinen -kakkoslevyn Prinssi Rohkea avautuu on loistava ja poikkeuksellisen suoraselkäinen kuvaus siitä banaalin ja ylevän sekasotkusta, jota ihmissuhteet usein ovat. Puhakka ei ole lauluntekijänä pelännyt mennä tällaisiin paikkoihin.
Hummaus, kuten esikoislevy muutenkin, on äärimmäisen vähäeleistä ja varsinkin Puhakan laulun osalta hiomatonta iskelmäfolkia, jossa ei ole mitään turhaa ja juuri siksi kaikki. Biisi etenee kuin laskuhumalainen kulkija hiekkatiellä: jalkaa toisen eteen asetellen, kunnes syntyy outo svengi. Sen tunnelmaa voisi luonnehtia kotivideolle kuvatuksi suomifilmiksi. Tarttumapintaa on riittävästi, jotta tämä olisi ollut hitti leirinuotioilla ennen levyteollisuuden aikoja. Vuonna 2009 Hummaus ei sitä tietenkään ollut.
Hummaus YouTubessa
maanantai 11. tammikuuta 2016
#97: Dingo: Juhannustanssit (1986)
Kesäkuussa 1986 julkaistu Juhannustanssit-single jäi Dingon alkuperäisen toimintakauden viimeiseksi levytykseksi. Pian sen jälkeen ennennäkemättömän suosittu yhtye hajosi ennennäkemättömän mediakohun saattelemana.
Onkin ehkä hieman ironista, että Juhannustanssit edusti Dingon uralla jotain melko uudenlaista: yhtye ottaa tässä ison 80-lukulaisen hard rock -soundin suvereenisti haltuun, ja teksti on sekä maanläheisempi että kitkerämmin sarkastinen kuin mikään muu Neumannin tekele ennen tai jälkeen. Toisaalta turha spekuloida sillä, mitä ryhmä olisi tällä linjalla jatkamalla saanut aikaan. Juhannustanssit kertoo aika suoraan myös hajoamisen syistä. Jos Dingo olisi väen väkisin jatkanut uraansa, tuloksena olisi mitä luultavimmin ollut tympeää ja innotonta musiikkia.
Sen sijaan meillä on tässä poikkeuksellisen väkevä tilinpäätös, jonka vakuuttavuutta ei heikennä mikään myöhemmin seurannut: loputtomat comebackit vaihtelevin kokoonpanoin, heikkenevä levymyynti, vähemmän mairittelevat keikkakokemukset, Neumann juorulehtien otsikoissa, Neumann Vain elämää -sarjassa, Neumann Facebookissa.
Kulttuurihistoriamme tuntee yhden Dingon kappalettakin maineikkaamman samannimisen teoksen, ja epäilemättä Hannu Salaman romaani Juhannustanssit (1964) onkin tässä ainakin jonkinlainen referenssipiste. Ilman nimilainaa tätä olisi tosin vaikea päätellä, sillä kirjoitti suomalaisesta juhannuksesta sitten kuka tahansa, ovat tolkuton viinanjuonti, puukotukset, kännissä hukkumiset ja neitsyyden menettämiset vakiokamaa. Tämä taas johtuu varmaan siitä, että ne ovat todellisuudessakin suomalaisen juhannuksen vakiokamaa.
Salaman illuusioton kuvaus on silti varmasti tarjonnut jonkinlaisen selkänojan, johon Neumann on voinut tukeutua lähtiessään purkamaan omia kokemuksiaan. Lienee nimittäin kaikkea muuta kuin sattumaa, että Dingo julkaisi hätähuudolta kuulostavan juhannussinglen juuri vuoden 1986 keskikesäksi. Supersuosionsa huipulla tasapainoillutta yhtyettä lennätettiin tunnetusti edellisenä juhannuksena keikalta toiselle Posiota myöten. Siinä pyörityksessä voi kuvitella ilmansuuntien katoavan ja isänmaan kartan muuttuvan yhdeksi koskispulloa heiluttavien urpojen leikkikentäksi.
Ja lennon kohti pilviä taittuvan syöksykierteeksi, ei vielä levylistoilla, mutta yksityiskoneen takaistuimella istuvan todellisuudesta vieraantuneen hahmon mielessä kylläkin.
Juhannustanssit alkaa dramaattisella syntikkaintrolla ja pullojen kilinällä, jotka massiivinen kitarariffi ja tanakka komppi jyräävät pian alleen. Vaikutteita on otettu ehkä kaikkein eniten The Cult -yhtyeeltä, jonka edellisvuotinen Love-albumi ujutti samaan tapaan hippiromantiikkaa ajanmukaiseen rocksoundiin.
Neumann on tietysti Neumann. Hänenkin värisevä laulutulkintansa kuvastaa tässä silti turhautumista ja vihaakin; ero aiempiin Dingo-klassikoihin on siinä, että vaikka Neumann tuntuu aina pyrkivän lähelle kuulijaa, tässä hän ei silittele, vaan haastaa ja hyökkää. Juhannustanssit kuvastaa yhtä hyvin inhoa ja itseinhoa. Sen kertoja haluaa sanoutua kokonaan irti sirkuksesta, jossa humalapäissään menetetty neitsyys tai ihmiselämä ovat kumpikin yhtä arvottomia, kunhan viinaa riittää.
Saunat palavat, joku tapetaan telttaan, tango merellä soi, on siinä taikaa. Kertoja puhuttelee Mirja-nimistä naista, jota houkuttelee kanssaan pois "koskisjuhlien" kurimuksesta. Tämän veli on hukkunut juhannuksena lähdettyään uimaan saareen lisää bisseä hakemaan.
Juhannustanssien kaikkein mielenkiintoisin subteksti on maalaisidyllin kiistäminen. Siitä asti, kun on ollut olemassa moderneja suomalaisia kaupunkeja, taitelijamme ovat dissanneet niitä, halunneet niistä pois, paheksuneet niiden pilattavaksi antautuvia kunnon kansanihmisiä. Jopa Hannu Salamakin kertoo teoksessaan kaupunkilaisista, jotka lähtevät sekoilemaan luonnon helmaan, ikään kuin vastavuoroisesti pilaamaan omalla dekadenssillaan sen puhtaan ympäristön, josta ovat lähtöisin.
Neumann ironisoi kuitenkin avaussäkeistä alkaen suomalaista juhannusromantiikkaa ja sanoo viimeisessä säkeistössä lopulta suoraan: Ei me mennä enää luontoon asumaan juhannuksena / Me viedään kukat veljesi haudalle mereen tummuvaan.
Se on rohkea ja suora hyökkäys sitä kulttuuria vastaan, joka nosti Dingon pilviin ja tuhosi sen. Jos Juhannustanssit olisi todella jäänyt Dingon viimeiseksi lauseeksi, se saattaisi olla suomirockin paras sellainen koskaan.
Vuosilta 1984-1986 löytyy toki viljalti muitakin loistavia Dingo-biisejä, vaikka tämä olikin helppo valinta listalle. Mainittakoon nyt vaikka Valkoiset tiikerit, Hämähäkkimies, Nimeni on Dingo ja Kerjäläisten valtakunta.
Juhannustanssit Youtubessa
Onkin ehkä hieman ironista, että Juhannustanssit edusti Dingon uralla jotain melko uudenlaista: yhtye ottaa tässä ison 80-lukulaisen hard rock -soundin suvereenisti haltuun, ja teksti on sekä maanläheisempi että kitkerämmin sarkastinen kuin mikään muu Neumannin tekele ennen tai jälkeen. Toisaalta turha spekuloida sillä, mitä ryhmä olisi tällä linjalla jatkamalla saanut aikaan. Juhannustanssit kertoo aika suoraan myös hajoamisen syistä. Jos Dingo olisi väen väkisin jatkanut uraansa, tuloksena olisi mitä luultavimmin ollut tympeää ja innotonta musiikkia.
Sen sijaan meillä on tässä poikkeuksellisen väkevä tilinpäätös, jonka vakuuttavuutta ei heikennä mikään myöhemmin seurannut: loputtomat comebackit vaihtelevin kokoonpanoin, heikkenevä levymyynti, vähemmän mairittelevat keikkakokemukset, Neumann juorulehtien otsikoissa, Neumann Vain elämää -sarjassa, Neumann Facebookissa.
Kulttuurihistoriamme tuntee yhden Dingon kappalettakin maineikkaamman samannimisen teoksen, ja epäilemättä Hannu Salaman romaani Juhannustanssit (1964) onkin tässä ainakin jonkinlainen referenssipiste. Ilman nimilainaa tätä olisi tosin vaikea päätellä, sillä kirjoitti suomalaisesta juhannuksesta sitten kuka tahansa, ovat tolkuton viinanjuonti, puukotukset, kännissä hukkumiset ja neitsyyden menettämiset vakiokamaa. Tämä taas johtuu varmaan siitä, että ne ovat todellisuudessakin suomalaisen juhannuksen vakiokamaa.
Salaman illuusioton kuvaus on silti varmasti tarjonnut jonkinlaisen selkänojan, johon Neumann on voinut tukeutua lähtiessään purkamaan omia kokemuksiaan. Lienee nimittäin kaikkea muuta kuin sattumaa, että Dingo julkaisi hätähuudolta kuulostavan juhannussinglen juuri vuoden 1986 keskikesäksi. Supersuosionsa huipulla tasapainoillutta yhtyettä lennätettiin tunnetusti edellisenä juhannuksena keikalta toiselle Posiota myöten. Siinä pyörityksessä voi kuvitella ilmansuuntien katoavan ja isänmaan kartan muuttuvan yhdeksi koskispulloa heiluttavien urpojen leikkikentäksi.
Ja lennon kohti pilviä taittuvan syöksykierteeksi, ei vielä levylistoilla, mutta yksityiskoneen takaistuimella istuvan todellisuudesta vieraantuneen hahmon mielessä kylläkin.
Juhannustanssit alkaa dramaattisella syntikkaintrolla ja pullojen kilinällä, jotka massiivinen kitarariffi ja tanakka komppi jyräävät pian alleen. Vaikutteita on otettu ehkä kaikkein eniten The Cult -yhtyeeltä, jonka edellisvuotinen Love-albumi ujutti samaan tapaan hippiromantiikkaa ajanmukaiseen rocksoundiin.
Neumann on tietysti Neumann. Hänenkin värisevä laulutulkintansa kuvastaa tässä silti turhautumista ja vihaakin; ero aiempiin Dingo-klassikoihin on siinä, että vaikka Neumann tuntuu aina pyrkivän lähelle kuulijaa, tässä hän ei silittele, vaan haastaa ja hyökkää. Juhannustanssit kuvastaa yhtä hyvin inhoa ja itseinhoa. Sen kertoja haluaa sanoutua kokonaan irti sirkuksesta, jossa humalapäissään menetetty neitsyys tai ihmiselämä ovat kumpikin yhtä arvottomia, kunhan viinaa riittää.
Saunat palavat, joku tapetaan telttaan, tango merellä soi, on siinä taikaa. Kertoja puhuttelee Mirja-nimistä naista, jota houkuttelee kanssaan pois "koskisjuhlien" kurimuksesta. Tämän veli on hukkunut juhannuksena lähdettyään uimaan saareen lisää bisseä hakemaan.
Juhannustanssien kaikkein mielenkiintoisin subteksti on maalaisidyllin kiistäminen. Siitä asti, kun on ollut olemassa moderneja suomalaisia kaupunkeja, taitelijamme ovat dissanneet niitä, halunneet niistä pois, paheksuneet niiden pilattavaksi antautuvia kunnon kansanihmisiä. Jopa Hannu Salamakin kertoo teoksessaan kaupunkilaisista, jotka lähtevät sekoilemaan luonnon helmaan, ikään kuin vastavuoroisesti pilaamaan omalla dekadenssillaan sen puhtaan ympäristön, josta ovat lähtöisin.
Neumann ironisoi kuitenkin avaussäkeistä alkaen suomalaista juhannusromantiikkaa ja sanoo viimeisessä säkeistössä lopulta suoraan: Ei me mennä enää luontoon asumaan juhannuksena / Me viedään kukat veljesi haudalle mereen tummuvaan.
Se on rohkea ja suora hyökkäys sitä kulttuuria vastaan, joka nosti Dingon pilviin ja tuhosi sen. Jos Juhannustanssit olisi todella jäänyt Dingon viimeiseksi lauseeksi, se saattaisi olla suomirockin paras sellainen koskaan.
Vuosilta 1984-1986 löytyy toki viljalti muitakin loistavia Dingo-biisejä, vaikka tämä olikin helppo valinta listalle. Mainittakoon nyt vaikka Valkoiset tiikerit, Hämähäkkimies, Nimeni on Dingo ja Kerjäläisten valtakunta.
Juhannustanssit Youtubessa
torstai 7. tammikuuta 2016
#98: Musta Paraati: Romanssi (1982)
Romanssi on suomalaisen post punkin ja goottirockin pioneeriyhtye Mustan Paraatin ensimmäinen single ja luultavasti tunnetuin kappale. Jotkut bändit ovat aika lailla valmiita jo ensiesiintymisensä aikaan; Mustan Paraatin tapauksessa seikka on erityisen huomionarvoinen siksikin, ettei sillä ollut kummoisia kotimaisia edeltäjiä. Silti Romanssi ei kuulosta suoraan miltään ulkomaan esikuvaltakaan, vaikka vaikutteita tietysti onkin löydettävissä.
Periaatteessa synkistelyrockin pitäisi kai olla suomalaiseen kulttuuri-ilmastoon hyvinkin sopivaa musiikkia, mutta matkassa on joitakin ilmeisiä mutkia. Genressä suositaan sellaista ulkoista habitusta, joka on varsinkin 80-luvun alun Suomessa herättänyt kaikenlaisia vastareaktioita; lisäksi brittiläinen goottirock perustuu musiikin ja tekstienkin puolesta sellaiselle teatraalisuudelle ja itsetietoisuudelle, joka meillä on tavattu korvata masentuneella tuoppiin tuijottelulla. Hienovaraisia ironian sävyjä sisältävä melodraama ei ole leimallisesti suomalainen tyylilaji.
Juuri sitä Musta Paraati lähti kuitenkin tekemään. Romanssi on perusajatukseltaan moniselitteinen kappale, vaikka sen teksti koostuukin vain kolmesta lyhyestä säkeistöstä ja yhden lauseen mittaisesta kertosäkeestä. Onko se rakkauslaulu vai parodia rakkauslaulusta?
Avaussäkeistö vetää hienosti maton kuulijan alta: Tuntuu niin hienolta / sekaisin kaikesta / taas uusi päivä / Päästän kaasua keittiöön. Viimeisen lauseen valossa sitä edeltävät kliseet alkavat maistua irvailulta. Jore Vastelinin synkändramaattinen laulutapa - hänet kuvittelee aina huutamassa piiskaavaan lokakuun sateeseen kaulukset pystyssä - ei tietysti viittaa hempeilyyn sen enempää kuin bändin hellittämättömästi potkiva syntikkapunk-soundikaan. Ensi sekunneista asti on selvää, ettei tässä olla päivänpaisteen asialla.
Romanssi on eittämättä myös laulu riippuvuudesta. Mä en päästä sua koskaan / sillä tää on romanssi, Vastelin toteaa yksiselitteisesti. Asia ei kaipaa enempiä selittelyjä. Tuota säettä tosin seuraa toinen makaaberi heitto: Katso ylös kulta / kenen käsi roikkuu ikkunasta? Tuntuu kuin kertoja olisi hyppäämässä tyhjyyteen koska tahansa, mutta rakastetun on tultava mukana, muuten mikään ei edelleenkään tunnu miltään.
Näistä kelailuista päästään tietysti siihenkin, että voihan Romanssi käsitellä esimerkiksi päihdekoukkuakin, mutta toisaalta tuollainen spekulaatio on joutavanpäiväistä, vaikka voikin tarjota aineksia baarikeskusteluille. Lopulta Romanssi on sitä, mitä nimi sanoo: laulu romanssista käsitteenä. Se näyttäytyy kliseiden areenana, pakko-oireina ja ahdistuksena, tuskan kautta saavutettuna hurmiona. Viimeinen säkeistö määrittelee sen vielä uneksikin. Todellisuus, johon heräämistä kertoja odottaa, on jotain muuta.
Eniten kappaleen hienous perustuu musiikkiin. Jankkaava syntikkariffi on 80-suomalaisen rockin kovimpia, ja sen nostaminen keskiöön kitaran sijaan on ajan oloissa rohkea ja uraauurtava ratkaisu. Panda Nikanderin jämerä post punk -basso ankkuroi biisin maahan juuri niin kuin tällaisessa musiikissa kuuluukin. Vastelin on tilan suvereenisti haltuun ottava synkkäkatseisten teinien rockjumala. Ainoatakaan musiikillista virheratkaisua Romanssista ei löydy.
Ihan itsestäänselvästi Mustan Paraatin paras biisi se ei ole. Peilitalossa-debyytti on kokonaisuutena erittäin vahva, ja esimerkiksi nimibiisi tai Hyvää yötä olisivat voineet esiintyä myös tällä listalla. Laulajanvaihdos General Njassaan ja Käärmeet-kakkoslevyn vaisumpi vastaanotto taisivat vaikuttaa siihen, että Paraatin alkuperäinen kulku päättyi nopeasti. Sen maine kulttibändinä säilyi, ja vaikka Jore Vastelin kuoli vuonna 1993, teki Musta Paraati yli 20 vuotta myöhemmin yllättävän onnistuneelta vaikuttavan paluun myöhempien aikojen rocktähden ja Paraati-fanin Herra Ylpön kera. Viimevuotinen Uusi musta -single nousee itse asiassa bändin parhaiden biisien joukkoon.
Romanssi Youtubessa
Periaatteessa synkistelyrockin pitäisi kai olla suomalaiseen kulttuuri-ilmastoon hyvinkin sopivaa musiikkia, mutta matkassa on joitakin ilmeisiä mutkia. Genressä suositaan sellaista ulkoista habitusta, joka on varsinkin 80-luvun alun Suomessa herättänyt kaikenlaisia vastareaktioita; lisäksi brittiläinen goottirock perustuu musiikin ja tekstienkin puolesta sellaiselle teatraalisuudelle ja itsetietoisuudelle, joka meillä on tavattu korvata masentuneella tuoppiin tuijottelulla. Hienovaraisia ironian sävyjä sisältävä melodraama ei ole leimallisesti suomalainen tyylilaji.
Juuri sitä Musta Paraati lähti kuitenkin tekemään. Romanssi on perusajatukseltaan moniselitteinen kappale, vaikka sen teksti koostuukin vain kolmesta lyhyestä säkeistöstä ja yhden lauseen mittaisesta kertosäkeestä. Onko se rakkauslaulu vai parodia rakkauslaulusta?
Avaussäkeistö vetää hienosti maton kuulijan alta: Tuntuu niin hienolta / sekaisin kaikesta / taas uusi päivä / Päästän kaasua keittiöön. Viimeisen lauseen valossa sitä edeltävät kliseet alkavat maistua irvailulta. Jore Vastelinin synkändramaattinen laulutapa - hänet kuvittelee aina huutamassa piiskaavaan lokakuun sateeseen kaulukset pystyssä - ei tietysti viittaa hempeilyyn sen enempää kuin bändin hellittämättömästi potkiva syntikkapunk-soundikaan. Ensi sekunneista asti on selvää, ettei tässä olla päivänpaisteen asialla.
Romanssi on eittämättä myös laulu riippuvuudesta. Mä en päästä sua koskaan / sillä tää on romanssi, Vastelin toteaa yksiselitteisesti. Asia ei kaipaa enempiä selittelyjä. Tuota säettä tosin seuraa toinen makaaberi heitto: Katso ylös kulta / kenen käsi roikkuu ikkunasta? Tuntuu kuin kertoja olisi hyppäämässä tyhjyyteen koska tahansa, mutta rakastetun on tultava mukana, muuten mikään ei edelleenkään tunnu miltään.
Näistä kelailuista päästään tietysti siihenkin, että voihan Romanssi käsitellä esimerkiksi päihdekoukkuakin, mutta toisaalta tuollainen spekulaatio on joutavanpäiväistä, vaikka voikin tarjota aineksia baarikeskusteluille. Lopulta Romanssi on sitä, mitä nimi sanoo: laulu romanssista käsitteenä. Se näyttäytyy kliseiden areenana, pakko-oireina ja ahdistuksena, tuskan kautta saavutettuna hurmiona. Viimeinen säkeistö määrittelee sen vielä uneksikin. Todellisuus, johon heräämistä kertoja odottaa, on jotain muuta.
Eniten kappaleen hienous perustuu musiikkiin. Jankkaava syntikkariffi on 80-suomalaisen rockin kovimpia, ja sen nostaminen keskiöön kitaran sijaan on ajan oloissa rohkea ja uraauurtava ratkaisu. Panda Nikanderin jämerä post punk -basso ankkuroi biisin maahan juuri niin kuin tällaisessa musiikissa kuuluukin. Vastelin on tilan suvereenisti haltuun ottava synkkäkatseisten teinien rockjumala. Ainoatakaan musiikillista virheratkaisua Romanssista ei löydy.
Ihan itsestäänselvästi Mustan Paraatin paras biisi se ei ole. Peilitalossa-debyytti on kokonaisuutena erittäin vahva, ja esimerkiksi nimibiisi tai Hyvää yötä olisivat voineet esiintyä myös tällä listalla. Laulajanvaihdos General Njassaan ja Käärmeet-kakkoslevyn vaisumpi vastaanotto taisivat vaikuttaa siihen, että Paraatin alkuperäinen kulku päättyi nopeasti. Sen maine kulttibändinä säilyi, ja vaikka Jore Vastelin kuoli vuonna 1993, teki Musta Paraati yli 20 vuotta myöhemmin yllättävän onnistuneelta vaikuttavan paluun myöhempien aikojen rocktähden ja Paraati-fanin Herra Ylpön kera. Viimevuotinen Uusi musta -single nousee itse asiassa bändin parhaiden biisien joukkoon.
Romanssi Youtubessa
tiistai 5. tammikuuta 2016
#99: Viitasen Piia: Tuntemattomalle Ainolle (2014)
Vuosien 1939-45 sodat ovat niin hegemonisessa asemassa suomalaisessa kulttuurissa, että tuntuu yllättävältäkin, kuinka vähän niiden innoittamia, aidosti merkittäviä poplauluja on olemassa. Popmusiikki tapaa tietysti olla nykyisen ja tulevan musiikkia, ei mitään historiaan vilkuilua. Mutta tämäkään ei ole mikään kiveen hakattu totuus, ja hyvin monet keskeiset suomalaiset lauluntekijät ovat kartoittaneet maamme menneitä vaiheitakin. Ehkä sota-aika on sitten tullut niin kattavasti käsiteltyä muissa yhteyksissä - ja toisaalta lukkiutunut sellaiseksi ahdistavaksi kulttuuriseksi pakkopaidaksi - ettei sen oivaltavalle käsittelylle ole popmusiikin puolella oikein jäänyt tilaa.
Vaikka toisaalta kiitospaitojen ja loputtomien talvisotaliitteiden 2000-luku on tehnyt ajattelevan ihmisen suhteesta sota-aikaan vain ongelmallisemman, on vakavamman historiantutkimuksen puolella julkaistu koko ajan enemmän kriittisistä ja aiemmin pimentoon jääneistä lähtökohdista kumpuavaa kirjallisuutta noista vuosista. 2000-luku on ollut myös sotahistorian uudelleen kirjoittamisen aikaa, huomio on kiinnittynyt sankariteoista ja "aika velikultia" -retoriikasta siihen, mitä sota tosiasiassa on yksilölle lähes aina tarkoittanut: pelkoa, ahdistusta ja kuolemaa.
Huomion kiinnittyminen subjektiiviseen kokemukseen voi luoda tilaa myös vaikuttavalle ja vastavirtaan kulkevalle poplaululle sota-ajasta. Luultavasti paras sellainen on Viitasen Piian (yhtye, jota johtaa laulaja-kitaristi-lauluntekijä Piia Viitanen) Uni onnesta -albumilta löytyvä Tuntemattomalle Ainolle. Suomessa sotamuistot kulkevat suvussa, ja Viitanenkin löysi aiheen laululleen sukunsa piiristä. Tuntemattomalle Ainolle perustuu todelliseen rintamamiehen kirjeeseen, jonka vastaanottaja on ollut tuntematon nuori nainen kotirintamalla. Tällaista kirjekaveritoimintaa järjestettiin ymmärtääkseni aika aktiivisesti, ja ellei syitä moiseen osaa muuten hahmottaa, kuvaa kappale ne pysäyttävästi.
Voi vain kuvitella erilaisia puolustusmekanismeja, joita niin jatkuvassa kuolemanvaarassa eläminen kuin toisten ihmisten enemmän tai vähemmän säännöllinen tappaminen edellyttävät. Veljellinen yhteenkuuluvuus on yksi sellainen, ja jokin Tuntematon sotilas on tietysti nimenomaan tuon tunnetilan eepos. Mutta en usko sen riittäneen monellekaan. On ollut asioita, joita ei ole voinut sanoa korsun seinien sisällä. On katsottu, että niiden asioiden kuulijaksi on tarvittu naista.
Tiedetään, että sota-aika oli naista ihannoivaa aikaa, usein melko irvokkaassakin mielessä. Ne naiset, jotka eivät sopineet ihanteeseen, saivat kokea oman osansa nöyryytyksiä ja väkivaltaakin, ja loppujen harteille asetettiin sitten kohtuuton paine sankaripoikien vaimoina, äiteinä, huoltojoukkoina ja kirjekavereina toimimiseen. Toisaalta rintamamiehen näkökulmasta vain jokin tuttu tai tuntematon nainen on voinut toimia kanavana useille tunteille: surulle, ahdistukselle, kuolemanpelolle, hellämielisyydelle vihollista kohtaan, rakkauden kaipuulle. Tuntematon nainen on ehkä ollut helpompikin kuulija kuin äiti tai rakastettu: tuntematon on abstrakti, tuntematon on idea, ei lihaa ja verta.
Kaikki tämä on läsnä Viitasen Piian upeassa laulussa, jonka kertojan muodollinen kohteliaisuus ja hieman kliseenomaiset sanankäänteet omaa ahdistustaan kuvatessa eivät pysty läheskään peittämään sitä valtavaa tunteen määrää, joka silosäkeiden alla kuohuu. Sodan koko kuva on oikeastaan tässä. Muutamassa yksinkertaisessa rivissä, joiden ainoa sanoma taitaa lopulta olla: tämä ei ole kenenkään paikka, haluan pois täältä, minne tahansa, missä rakkaudella on mahdollisuus.
Uni onnesta on kokonaisuudessaan erinomainen levy, mutta Tuntemattomalle Ainolle on kyllä sen huippukohta. Se antaa viitteitä siitä, että jatkossa Viitasen Piialta tullaan kuulemaan lisää todella tärkeää musiikkia. Toistaiseksi hän lienee yksi suurelle yleisölle vieraimmista tähän sarjaan sisältyvistä artisteista. Sen seikan soisi muuttuvan.
Tuntemattomalle Ainolle -video YouTubessa
Vaikka toisaalta kiitospaitojen ja loputtomien talvisotaliitteiden 2000-luku on tehnyt ajattelevan ihmisen suhteesta sota-aikaan vain ongelmallisemman, on vakavamman historiantutkimuksen puolella julkaistu koko ajan enemmän kriittisistä ja aiemmin pimentoon jääneistä lähtökohdista kumpuavaa kirjallisuutta noista vuosista. 2000-luku on ollut myös sotahistorian uudelleen kirjoittamisen aikaa, huomio on kiinnittynyt sankariteoista ja "aika velikultia" -retoriikasta siihen, mitä sota tosiasiassa on yksilölle lähes aina tarkoittanut: pelkoa, ahdistusta ja kuolemaa.
Huomion kiinnittyminen subjektiiviseen kokemukseen voi luoda tilaa myös vaikuttavalle ja vastavirtaan kulkevalle poplaululle sota-ajasta. Luultavasti paras sellainen on Viitasen Piian (yhtye, jota johtaa laulaja-kitaristi-lauluntekijä Piia Viitanen) Uni onnesta -albumilta löytyvä Tuntemattomalle Ainolle. Suomessa sotamuistot kulkevat suvussa, ja Viitanenkin löysi aiheen laululleen sukunsa piiristä. Tuntemattomalle Ainolle perustuu todelliseen rintamamiehen kirjeeseen, jonka vastaanottaja on ollut tuntematon nuori nainen kotirintamalla. Tällaista kirjekaveritoimintaa järjestettiin ymmärtääkseni aika aktiivisesti, ja ellei syitä moiseen osaa muuten hahmottaa, kuvaa kappale ne pysäyttävästi.
Voi vain kuvitella erilaisia puolustusmekanismeja, joita niin jatkuvassa kuolemanvaarassa eläminen kuin toisten ihmisten enemmän tai vähemmän säännöllinen tappaminen edellyttävät. Veljellinen yhteenkuuluvuus on yksi sellainen, ja jokin Tuntematon sotilas on tietysti nimenomaan tuon tunnetilan eepos. Mutta en usko sen riittäneen monellekaan. On ollut asioita, joita ei ole voinut sanoa korsun seinien sisällä. On katsottu, että niiden asioiden kuulijaksi on tarvittu naista.
Tiedetään, että sota-aika oli naista ihannoivaa aikaa, usein melko irvokkaassakin mielessä. Ne naiset, jotka eivät sopineet ihanteeseen, saivat kokea oman osansa nöyryytyksiä ja väkivaltaakin, ja loppujen harteille asetettiin sitten kohtuuton paine sankaripoikien vaimoina, äiteinä, huoltojoukkoina ja kirjekavereina toimimiseen. Toisaalta rintamamiehen näkökulmasta vain jokin tuttu tai tuntematon nainen on voinut toimia kanavana useille tunteille: surulle, ahdistukselle, kuolemanpelolle, hellämielisyydelle vihollista kohtaan, rakkauden kaipuulle. Tuntematon nainen on ehkä ollut helpompikin kuulija kuin äiti tai rakastettu: tuntematon on abstrakti, tuntematon on idea, ei lihaa ja verta.
Kaikki tämä on läsnä Viitasen Piian upeassa laulussa, jonka kertojan muodollinen kohteliaisuus ja hieman kliseenomaiset sanankäänteet omaa ahdistustaan kuvatessa eivät pysty läheskään peittämään sitä valtavaa tunteen määrää, joka silosäkeiden alla kuohuu. Sodan koko kuva on oikeastaan tässä. Muutamassa yksinkertaisessa rivissä, joiden ainoa sanoma taitaa lopulta olla: tämä ei ole kenenkään paikka, haluan pois täältä, minne tahansa, missä rakkaudella on mahdollisuus.
Uni onnesta on kokonaisuudessaan erinomainen levy, mutta Tuntemattomalle Ainolle on kyllä sen huippukohta. Se antaa viitteitä siitä, että jatkossa Viitasen Piialta tullaan kuulemaan lisää todella tärkeää musiikkia. Toistaiseksi hän lienee yksi suurelle yleisölle vieraimmista tähän sarjaan sisältyvistä artisteista. Sen seikan soisi muuttuvan.
Tuntemattomalle Ainolle -video YouTubessa
perjantai 1. tammikuuta 2016
#100: Teflon Brothers: Muistojen Malminkartano (2009)
Listan aloittava kappale on oikeastaan Teflon Brothersin T-debyytin nimetön piiloraita, mutta Muistojen Malminkartano -nimellä se kulkee Youtubessa ja ihmisten suissa, sillä nimellä esiintyköön siis tässäkin.
Joku hyvä syyhän siihen täytyy olla, että yhtye jättää parhaan kappaleensa näin epäviralliseen asemaan, ja tässä tapauksessa se lienee tekijänoikeudellinen. Muistojen Malminkartano pöllii taustansa valtaosan Jan Hammerin Miami Vice -sarjaan säveltämästä kasariklassikosta Crockett's Theme. Sen melankolinen kosketinteema on yksi varmimmista nostalgiatriggereistä tietyn ikäisille ihmisille, mutta kiehtova ristiriita syntyy siitä, että Teflon Brothersin jätkät – faneistaan puhumattakaan – ovat oikeastaan hieman liian nuoria kuuluakseen tuohon demografiaan. Muistojen Malminkartano hahmotteleekin ysäri- eikä kasarinuoruutta. Siinä eletään laman jälkeistä nuhruista lähiömaailmaa ja kopsitaan kasetille Coolion Gangsta's Paradise, joka ilmestyi 1995.
Ehkä tässä tarjotaan eräänlaista avainta siihen, että Teflon Brothersin alkuvaiheille ominaiseen tyyliin Muistojen Malminkartano ei ole ihan tosissaan tehty nostalgianyyhkyily, vaan enemmänkin biisi nostalgiasta kulttuurisena meeminä. Nimenomaan räpissä tällaisia ”back in the days” -muisteloja on tehty niin kauan kuin genrellä on suinkin ollut riittävästi historiaa moiseen. Sävy on aika usein sama kuin se, jota Teflon Brothers tässä jäljittelee: kovaa oli, vaikeaa oli, kavereita kuoli, rötöksiä tehtiin, mutta jotenkin oli kuitenkin myös mahtavaa ja unohtumatonta.
Ajan ja paikan puolesta on yhdentekevää, mihin tällainen nostalgia sijoittuu. Sen peruselementit ovat muokattavissa mihin tahansa, kenen tahansa käytettäviksi. Tässä tapauksessa pohjoishelsinkiläiseen lähiöön, mutta kysehän ei ole konkreettisesta lähiöstä, kuten kertosäkeessä suoraan sanotaankin: Sitä fyysisesti ei enää oo.
Eli jos kappaleesta innostunut kuulija nyt lähtisi paikallisjunalla Malminkartanoon, kiertelisi tuon luonnonkauniin, mutta kieltämättä sosiaalisesti haasteellisen lähiön kujia ja katuja, pysähtyisi tuopille Kievariin tai pussikaljalle Piianpuistoon (kuten itse olen tehnyt), ei hän tietenkään löytäisi sellaisenaan mitään Muistojen Malminkartanossa kerrottua, koska se kaikki on fantasiaa, legendaa, lainaa ja kulttuurista meemiä, levyiltä ja leffoista opittua.
Mutta hän voisi Piianpuistossa istuessaan vaikkapa soittaa Teflon Brothersin kappaleen puhelimella Spotifyn tai Youtuben kautta (kuten myös olen tehnyt) ja näin projisoida biisiin ikuistetun fantasiamaailman ympäristöönsä ja sitä kautta havaita sen tulevan hänelle itselleen todemmaksi kuin todellinen Malminkartano, josta hän ei ehkä paljoa tiedä.
Ja vaikkei hän itse ole viettänyt teinivuosiaan Pohjois-Helsingissä sen enempää kuin Teflon Brothersin jätkät esimerkiksi Comptonissa, hän voi löytää parodisen pinnan takaa jotain universaalia, joka on yleistettävissä myös mihin tahansa paikkaan, jolla voisi olla hänelle itselleen vastaavia merkityksiä.
Ei ole sattumaa, että Muistojen Malminkartano on musiikillisesti lainabiisi ja harakkamaisen pop-käsityksen mallikelpoinen edustaja. Kysehän on kaikilla tasoilla jo olemassaolevan kulttuurin varastamisesta omaan käyttöön. Räpissä jos missä genressä on toki perinteisesti tajuttu tämän strategian valtava potentiaali, mahdollisuudet luoda vanhojen teosten päälle uusia merkityksiä.
Teflon Brothers ei valitettavasti ole kyennyt suurimmassa osassa muuta tuotantoaan kummoisten merkitysten luomiseen. Kolmikon kaksi ensimmäistä levyä ovat ajoittain hauskaa, ajoittain vaivaannuttavaa räppikliseiden parodiointia. Valkoisten dyynien ratsastajat -albumilla (2013) se uhkasi hetkellisesti tavoittaa jotain kiinnostavampaa leikkiessään neuroosipopin ihmemaassa, mutta sen jälkeen on sukellettu syvälle listamusiikin kaikkein niljakkaimpiin pohjamutiin ja tehty Spotifyssa suosittuja singlejä milloin jalkapallosta, milloin pämppäämisestä.
Ongelma on siinä, ettei Teflon Brothersin omalle taiteelliselle visiolle ole jäänyt tilaa, kun sen jäsenistä Pyhimys harjoittaa kunnianhimoisempaa aiheenkäsittelyä sekä sooloartistina että Ruger Hauerin riveissä, ja Heikki Kuula taas tuntuu kaapanneen rasittavuudessaankin edes jossain määrin palkitsevan parodiahorisontin koluamisen soolouransa käyttöön. Tefloneiden missioksi on sitten jäänyt trollaaminen ja irtoeurojen kerääminen, joka on suoraan sanottuna Suomen musabisneksen mittakaavassa tapahtuessaan aika helvetin nihkeä agenda.
Muistojen Malminkartano todistaa kuitenkin, että kyse on erittäin lahjakkaista hahmoista, jotka olisivat voineet valita toisinkin.
Muistojen Malminkartano YouTubessa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)