Listan aloittava kappale on oikeastaan Teflon Brothersin T-debyytin nimetön piiloraita, mutta Muistojen Malminkartano -nimellä se kulkee Youtubessa ja ihmisten suissa, sillä nimellä esiintyköön siis tässäkin.
Joku hyvä syyhän siihen täytyy olla, että yhtye jättää parhaan kappaleensa näin epäviralliseen asemaan, ja tässä tapauksessa se lienee tekijänoikeudellinen. Muistojen Malminkartano pöllii taustansa valtaosan Jan Hammerin Miami Vice -sarjaan säveltämästä kasariklassikosta Crockett's Theme. Sen melankolinen kosketinteema on yksi varmimmista nostalgiatriggereistä tietyn ikäisille ihmisille, mutta kiehtova ristiriita syntyy siitä, että Teflon Brothersin jätkät – faneistaan puhumattakaan – ovat oikeastaan hieman liian nuoria kuuluakseen tuohon demografiaan. Muistojen Malminkartano hahmotteleekin ysäri- eikä kasarinuoruutta. Siinä eletään laman jälkeistä nuhruista lähiömaailmaa ja kopsitaan kasetille Coolion Gangsta's Paradise, joka ilmestyi 1995.
Ehkä tässä tarjotaan eräänlaista avainta siihen, että Teflon Brothersin alkuvaiheille ominaiseen tyyliin Muistojen Malminkartano ei ole ihan tosissaan tehty nostalgianyyhkyily, vaan enemmänkin biisi nostalgiasta kulttuurisena meeminä. Nimenomaan räpissä tällaisia ”back in the days” -muisteloja on tehty niin kauan kuin genrellä on suinkin ollut riittävästi historiaa moiseen. Sävy on aika usein sama kuin se, jota Teflon Brothers tässä jäljittelee: kovaa oli, vaikeaa oli, kavereita kuoli, rötöksiä tehtiin, mutta jotenkin oli kuitenkin myös mahtavaa ja unohtumatonta.
Ajan ja paikan puolesta on yhdentekevää, mihin tällainen nostalgia sijoittuu. Sen peruselementit ovat muokattavissa mihin tahansa, kenen tahansa käytettäviksi. Tässä tapauksessa pohjoishelsinkiläiseen lähiöön, mutta kysehän ei ole konkreettisesta lähiöstä, kuten kertosäkeessä suoraan sanotaankin: Sitä fyysisesti ei enää oo.
Eli jos kappaleesta innostunut kuulija nyt lähtisi paikallisjunalla Malminkartanoon, kiertelisi tuon luonnonkauniin, mutta kieltämättä sosiaalisesti haasteellisen lähiön kujia ja katuja, pysähtyisi tuopille Kievariin tai pussikaljalle Piianpuistoon (kuten itse olen tehnyt), ei hän tietenkään löytäisi sellaisenaan mitään Muistojen Malminkartanossa kerrottua, koska se kaikki on fantasiaa, legendaa, lainaa ja kulttuurista meemiä, levyiltä ja leffoista opittua.
Mutta hän voisi Piianpuistossa istuessaan vaikkapa soittaa Teflon Brothersin kappaleen puhelimella Spotifyn tai Youtuben kautta (kuten myös olen tehnyt) ja näin projisoida biisiin ikuistetun fantasiamaailman ympäristöönsä ja sitä kautta havaita sen tulevan hänelle itselleen todemmaksi kuin todellinen Malminkartano, josta hän ei ehkä paljoa tiedä.
Ja vaikkei hän itse ole viettänyt teinivuosiaan Pohjois-Helsingissä sen enempää kuin Teflon Brothersin jätkät esimerkiksi Comptonissa, hän voi löytää parodisen pinnan takaa jotain universaalia, joka on yleistettävissä myös mihin tahansa paikkaan, jolla voisi olla hänelle itselleen vastaavia merkityksiä.
Ei ole sattumaa, että Muistojen Malminkartano on musiikillisesti lainabiisi ja harakkamaisen pop-käsityksen mallikelpoinen edustaja. Kysehän on kaikilla tasoilla jo olemassaolevan kulttuurin varastamisesta omaan käyttöön. Räpissä jos missä genressä on toki perinteisesti tajuttu tämän strategian valtava potentiaali, mahdollisuudet luoda vanhojen teosten päälle uusia merkityksiä.
Teflon Brothers ei valitettavasti ole kyennyt suurimmassa osassa muuta tuotantoaan kummoisten merkitysten luomiseen. Kolmikon kaksi ensimmäistä levyä ovat ajoittain hauskaa, ajoittain vaivaannuttavaa räppikliseiden parodiointia. Valkoisten dyynien ratsastajat -albumilla (2013) se uhkasi hetkellisesti tavoittaa jotain kiinnostavampaa leikkiessään neuroosipopin ihmemaassa, mutta sen jälkeen on sukellettu syvälle listamusiikin kaikkein niljakkaimpiin pohjamutiin ja tehty Spotifyssa suosittuja singlejä milloin jalkapallosta, milloin pämppäämisestä.
Ongelma on siinä, ettei Teflon Brothersin omalle taiteelliselle visiolle ole jäänyt tilaa, kun sen jäsenistä Pyhimys harjoittaa kunnianhimoisempaa aiheenkäsittelyä sekä sooloartistina että Ruger Hauerin riveissä, ja Heikki Kuula taas tuntuu kaapanneen rasittavuudessaankin edes jossain määrin palkitsevan parodiahorisontin koluamisen soolouransa käyttöön. Tefloneiden missioksi on sitten jäänyt trollaaminen ja irtoeurojen kerääminen, joka on suoraan sanottuna Suomen musabisneksen mittakaavassa tapahtuessaan aika helvetin nihkeä agenda.
Muistojen Malminkartano todistaa kuitenkin, että kyse on erittäin lahjakkaista hahmoista, jotka olisivat voineet valita toisinkin.
Muistojen Malminkartano YouTubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti