Vuosien 1939-45 sodat ovat niin hegemonisessa asemassa suomalaisessa kulttuurissa, että tuntuu yllättävältäkin, kuinka vähän niiden innoittamia, aidosti merkittäviä poplauluja on olemassa. Popmusiikki tapaa tietysti olla nykyisen ja tulevan musiikkia, ei mitään historiaan vilkuilua. Mutta tämäkään ei ole mikään kiveen hakattu totuus, ja hyvin monet keskeiset suomalaiset lauluntekijät ovat kartoittaneet maamme menneitä vaiheitakin. Ehkä sota-aika on sitten tullut niin kattavasti käsiteltyä muissa yhteyksissä - ja toisaalta lukkiutunut sellaiseksi ahdistavaksi kulttuuriseksi pakkopaidaksi - ettei sen oivaltavalle käsittelylle ole popmusiikin puolella oikein jäänyt tilaa.
Vaikka toisaalta kiitospaitojen ja loputtomien talvisotaliitteiden 2000-luku on tehnyt ajattelevan ihmisen suhteesta sota-aikaan vain ongelmallisemman, on vakavamman historiantutkimuksen puolella julkaistu koko ajan enemmän kriittisistä ja aiemmin pimentoon jääneistä lähtökohdista kumpuavaa kirjallisuutta noista vuosista. 2000-luku on ollut myös sotahistorian uudelleen kirjoittamisen aikaa, huomio on kiinnittynyt sankariteoista ja "aika velikultia" -retoriikasta siihen, mitä sota tosiasiassa on yksilölle lähes aina tarkoittanut: pelkoa, ahdistusta ja kuolemaa.
Huomion kiinnittyminen subjektiiviseen kokemukseen voi luoda tilaa myös vaikuttavalle ja vastavirtaan kulkevalle poplaululle sota-ajasta. Luultavasti paras sellainen on Viitasen Piian (yhtye, jota johtaa laulaja-kitaristi-lauluntekijä Piia Viitanen) Uni onnesta -albumilta löytyvä Tuntemattomalle Ainolle. Suomessa sotamuistot kulkevat suvussa, ja Viitanenkin löysi aiheen laululleen sukunsa piiristä. Tuntemattomalle Ainolle perustuu todelliseen rintamamiehen kirjeeseen, jonka vastaanottaja on ollut tuntematon nuori nainen kotirintamalla. Tällaista kirjekaveritoimintaa järjestettiin ymmärtääkseni aika aktiivisesti, ja ellei syitä moiseen osaa muuten hahmottaa, kuvaa kappale ne pysäyttävästi.
Voi vain kuvitella erilaisia puolustusmekanismeja, joita niin jatkuvassa kuolemanvaarassa eläminen kuin toisten ihmisten enemmän tai vähemmän säännöllinen tappaminen edellyttävät. Veljellinen yhteenkuuluvuus on yksi sellainen, ja jokin Tuntematon sotilas on tietysti nimenomaan tuon tunnetilan eepos. Mutta en usko sen riittäneen monellekaan. On ollut asioita, joita ei ole voinut sanoa korsun seinien sisällä. On katsottu, että niiden asioiden kuulijaksi on tarvittu naista.
Tiedetään, että sota-aika oli naista ihannoivaa aikaa, usein melko irvokkaassakin mielessä. Ne naiset, jotka eivät sopineet ihanteeseen, saivat kokea oman osansa nöyryytyksiä ja väkivaltaakin, ja loppujen harteille asetettiin sitten kohtuuton paine sankaripoikien vaimoina, äiteinä, huoltojoukkoina ja kirjekavereina toimimiseen. Toisaalta rintamamiehen näkökulmasta vain jokin tuttu tai tuntematon nainen on voinut toimia kanavana useille tunteille: surulle, ahdistukselle, kuolemanpelolle, hellämielisyydelle vihollista kohtaan, rakkauden kaipuulle. Tuntematon nainen on ehkä ollut helpompikin kuulija kuin äiti tai rakastettu: tuntematon on abstrakti, tuntematon on idea, ei lihaa ja verta.
Kaikki tämä on läsnä Viitasen Piian upeassa laulussa, jonka kertojan muodollinen kohteliaisuus ja hieman kliseenomaiset sanankäänteet omaa ahdistustaan kuvatessa eivät pysty läheskään peittämään sitä valtavaa tunteen määrää, joka silosäkeiden alla kuohuu. Sodan koko kuva on oikeastaan tässä. Muutamassa yksinkertaisessa rivissä, joiden ainoa sanoma taitaa lopulta olla: tämä ei ole kenenkään paikka, haluan pois täältä, minne tahansa, missä rakkaudella on mahdollisuus.
Uni onnesta on kokonaisuudessaan erinomainen levy, mutta Tuntemattomalle Ainolle on kyllä sen huippukohta. Se antaa viitteitä siitä, että jatkossa Viitasen Piialta tullaan kuulemaan lisää todella tärkeää musiikkia. Toistaiseksi hän lienee yksi suurelle yleisölle vieraimmista tähän sarjaan sisältyvistä artisteista. Sen seikan soisi muuttuvan.
Tuntemattomalle Ainolle -video YouTubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti