Samuli Putro on niin Zen Cafén kanssa kuin sooloartistina liikkunut suurelta osin sellaisissa maisemissa, jotka ovat lopulta kaikkein tyypillisimpiä Suomelle ja varsinkin hänen kotiseudulleen Pohjois-Pohjanmaalle. Puhun nyt lokakuun alun lakastuneesta heinikosta, ojanvarsien pusikoista, hakkuuaukeista ja harmaan taivaan alla värjöttelevistä pelloista. Kaikesta siitä, mitä näkee junan ikkunasta matkustaessaan pääradalla - aktiviteetti, josta minullakin on Helsingissä asuvana rovaniemeläisenä runsaasti kokemusta.
Ankeutta kuvaava taide vaikuttaa helposti itsekin ankealta. "Samuli Putron tehtävä on kaiken latistaminen", totesi eräs tuttava Facebookissa vuosia sitten. Lausuma jäi mieleen. Putro ei ehkä ole auttanut asiaansa käyttämällä säännönmukaisesti niukkaa ja lakonista tyyliä, joka tuo mieleen Hotakaisen, Tuurin tai Seppälän kaltaiset jäyhät mieskirjailijat. Nämä ovat tosin nousseet varsin säännönmukaisesti banaliteettien yläpuolelle paitsi silkalla kielellisellä loistokkuudellaan, myös vähintään rivien välistä vahvana välittyvällä näkemyksellä kuvaamiensa yksilöiden ja yhteisöjen perusolemukseen. Putro taas on tyytynyt aika usein hahmottelemaan jonkin masentavan skenaarion ja jättämään kuulijan sitten yksin sen kanssa.
Mutta löytyy hänen tuotannostaan myös lauluja, jotka kohoavat aiheensa yläpuolelle parhaiden romaanikirjailijoiden tavoin. Paras niistä on varmasti Eipä tiennyt tyttö Zen Cafén suurimman suosion ajoilta. Se on platinaa myynyttä kaunokirjallisuutta, se muistuttaa enemmän paksua Finlandia-palkittua teosta kuin kilpailijoitaan hittilistoilla. Siinä on kaikki edellä kuvaamani sieluja syövä harmaus, mutta niin syvästi ja eheästi nähtynä ja intensiivisesti kuvattuna, että tapahtuu taiteen suuri paradoksi: mahdollisimman synkkä teos voi joskus olla kaikkein vapauttavin ihan vain siksi, että kun synkkä kuva on maalattu tarpeeksi tarkkaan valmiiksi asti, voi siitä astua ulos.
Tässä laulussa on kyse sukupolvien ketjusta ja viheliäisten, odotukset alittavien elämänkohtaloiden vääjäämättömästä toistuvuudesta jossain siellä, missä traktorit ruostuvat, eikä viikonloppureissuista Berliiniin osata edes haaveilla, koska ei tiedetä sellaisen olevan haaveilemisen arvoista. Putro lomittaa kaksi aikatasoa yhteen saumattomasti kuin yllämainittu Juha Seppälä joissakin uudemmissa romaaneissaan. Niiden välillä on kaksikymmentä vuotta, niiden keskiössä äiti ja tytär. Ennen muuta kuitenkin jälkimmäinen, joka on juuri tekemässä samat virheet, joihin äitikin sortui ja joiden seurauksena tytär on olemassa.
Ehkä tanssimusiikki on vaihtunut tangosta maakuntateknoon, ehkä ympäristö tanssilavasta aluekeskuksen lärvilaudankatkuiseen yökerhoon, mutta muu on pysynyt ennallaan. Ei vaihtoehtoja, ei valinnanvaraa, mutta samat nuorta ihmistä ajavat biologiset impulssit, joiden noudattaminen sulkee tien ulos lopullisesti. Ja sitten: raskaus, häät, perhe, tasakattoinen omakotitalo tasaisen, avaran ja joka suunnalta suljetun maan keskellä. Turhautuminen, tylsyys ja katkeruus, jotka voi siirtää eteenpäin heille, joiden vuoro on yrittää ja erehtyä seuraavaksi.
Sillä kun joku lippatukkainen jätkä pyytää puolitutun naapurikylän tytön kaverinsa synttäribileisiin, lähtee tyttö, koska kaipaa seikkailua, romanssia, vaihtelua, ruostuvien traktoreiden ja ojanvarsien pusikoiden unohtamista hetkeksi. Ja samasta syystähän jätkä hänet seurakseen pyytää. Nämä ihmiset nitistyvät samojen tarpeiden takia, jotka toisaalla johdattavat heidän ikätovereitaan suuriin tarinoihin, jotka jalostuvat maagisiksi muistoiksi. Toisilla vain käy parempi onni.
Eipä tiennyt tyttö, kuinka liikkuu aika pitkin Pohjanmaata, laahustaen pellon reunaa jokirantaan päin.
Upeimpia säkeitä suomenkielisessä laululyriikassa. Aika on tässä kuvatuilla Suomen seuduilla tosiaan elävä olento, vähän kuin liian varhainen loppukesän halla joissakin nälkävuosikuvauksissa. Ei ilmeisen saatanallinen, ei naurava piru, vaan harmaa, alistunut ja hitaasti liikkuva hahmo, joka tallaa kaiken kauniin jalkoihinsa.
Eipä tiennyt tyttö YouTubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti