Kesäkuussa 1986 julkaistu Juhannustanssit-single jäi Dingon alkuperäisen toimintakauden viimeiseksi levytykseksi. Pian sen jälkeen ennennäkemättömän suosittu yhtye hajosi ennennäkemättömän mediakohun saattelemana.
Onkin ehkä hieman ironista, että Juhannustanssit edusti Dingon uralla jotain melko uudenlaista: yhtye ottaa tässä ison 80-lukulaisen hard rock -soundin suvereenisti haltuun, ja teksti on sekä maanläheisempi että kitkerämmin sarkastinen kuin mikään muu Neumannin tekele ennen tai jälkeen. Toisaalta turha spekuloida sillä, mitä ryhmä olisi tällä linjalla jatkamalla saanut aikaan. Juhannustanssit kertoo aika suoraan myös hajoamisen syistä. Jos Dingo olisi väen väkisin jatkanut uraansa, tuloksena olisi mitä luultavimmin ollut tympeää ja innotonta musiikkia.
Sen sijaan meillä on tässä poikkeuksellisen väkevä tilinpäätös, jonka vakuuttavuutta ei heikennä mikään myöhemmin seurannut: loputtomat comebackit vaihtelevin kokoonpanoin, heikkenevä levymyynti, vähemmän mairittelevat keikkakokemukset, Neumann juorulehtien otsikoissa, Neumann Vain elämää -sarjassa, Neumann Facebookissa.
Kulttuurihistoriamme tuntee yhden Dingon kappalettakin maineikkaamman samannimisen teoksen, ja epäilemättä Hannu Salaman romaani Juhannustanssit (1964) onkin tässä ainakin jonkinlainen referenssipiste. Ilman nimilainaa tätä olisi tosin vaikea päätellä, sillä kirjoitti suomalaisesta juhannuksesta sitten kuka tahansa, ovat tolkuton viinanjuonti, puukotukset, kännissä hukkumiset ja neitsyyden menettämiset vakiokamaa. Tämä taas johtuu varmaan siitä, että ne ovat todellisuudessakin suomalaisen juhannuksen vakiokamaa.
Salaman illuusioton kuvaus on silti varmasti tarjonnut jonkinlaisen selkänojan, johon Neumann on voinut tukeutua lähtiessään purkamaan omia kokemuksiaan. Lienee nimittäin kaikkea muuta kuin sattumaa, että Dingo julkaisi hätähuudolta kuulostavan juhannussinglen juuri vuoden 1986 keskikesäksi. Supersuosionsa huipulla tasapainoillutta yhtyettä lennätettiin tunnetusti edellisenä juhannuksena keikalta toiselle Posiota myöten. Siinä pyörityksessä voi kuvitella ilmansuuntien katoavan ja isänmaan kartan muuttuvan yhdeksi koskispulloa heiluttavien urpojen leikkikentäksi.
Ja lennon kohti pilviä taittuvan syöksykierteeksi, ei vielä levylistoilla, mutta yksityiskoneen takaistuimella istuvan todellisuudesta vieraantuneen hahmon mielessä kylläkin.
Juhannustanssit alkaa dramaattisella syntikkaintrolla ja pullojen kilinällä, jotka massiivinen kitarariffi ja tanakka komppi jyräävät pian alleen. Vaikutteita on otettu ehkä kaikkein eniten The Cult -yhtyeeltä, jonka edellisvuotinen Love-albumi ujutti samaan tapaan hippiromantiikkaa ajanmukaiseen rocksoundiin.
Neumann on tietysti Neumann. Hänenkin värisevä laulutulkintansa kuvastaa tässä silti turhautumista ja vihaakin; ero aiempiin Dingo-klassikoihin on siinä, että vaikka Neumann tuntuu aina pyrkivän lähelle kuulijaa, tässä hän ei silittele, vaan haastaa ja hyökkää. Juhannustanssit kuvastaa yhtä hyvin inhoa ja itseinhoa. Sen kertoja haluaa sanoutua kokonaan irti sirkuksesta, jossa humalapäissään menetetty neitsyys tai ihmiselämä ovat kumpikin yhtä arvottomia, kunhan viinaa riittää.
Saunat palavat, joku tapetaan telttaan, tango merellä soi, on siinä taikaa. Kertoja puhuttelee Mirja-nimistä naista, jota houkuttelee kanssaan pois "koskisjuhlien" kurimuksesta. Tämän veli on hukkunut juhannuksena lähdettyään uimaan saareen lisää bisseä hakemaan.
Juhannustanssien kaikkein mielenkiintoisin subteksti on maalaisidyllin kiistäminen. Siitä asti, kun on ollut olemassa moderneja suomalaisia kaupunkeja, taitelijamme ovat dissanneet niitä, halunneet niistä pois, paheksuneet niiden pilattavaksi antautuvia kunnon kansanihmisiä. Jopa Hannu Salamakin kertoo teoksessaan kaupunkilaisista, jotka lähtevät sekoilemaan luonnon helmaan, ikään kuin vastavuoroisesti pilaamaan omalla dekadenssillaan sen puhtaan ympäristön, josta ovat lähtöisin.
Neumann ironisoi kuitenkin avaussäkeistä alkaen suomalaista juhannusromantiikkaa ja sanoo viimeisessä säkeistössä lopulta suoraan: Ei me mennä enää luontoon asumaan juhannuksena / Me viedään kukat veljesi haudalle mereen tummuvaan.
Se on rohkea ja suora hyökkäys sitä kulttuuria vastaan, joka nosti Dingon pilviin ja tuhosi sen. Jos Juhannustanssit olisi todella jäänyt Dingon viimeiseksi lauseeksi, se saattaisi olla suomirockin paras sellainen koskaan.
Vuosilta 1984-1986 löytyy toki viljalti muitakin loistavia Dingo-biisejä, vaikka tämä olikin helppo valinta listalle. Mainittakoon nyt vaikka Valkoiset tiikerit, Hämähäkkimies, Nimeni on Dingo ja Kerjäläisten valtakunta.
Juhannustanssit Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti