Luulen, että Chisu on 2000-luvun tärkein suomalainen valtavirran popartisti. Valtavirta ja pop ovat toki täsmennystä kaipaavia määritelmiä, mutta jos myy kahta peräkkäistä levyä suunnilleen 100 000 kappaletta kumpaakin, täyttää varmaan kriteerit. Silloin tavoittaa todella ison joukon tämän kielialueen musiikinystäviä, ja silloin on erityisen kiinnostavaa, mitä heille haluaa sanoa.
Useimmat tällaiseen suosioon viime aikoina yltäneistä artisteista eivät halua sanoa mitään, tai sitten he haluavat naamioida tyhjän itsekorostuksensa jonkinlaiseksi tsemppimeiningiksi, jonka pitäisi rohkaista kuulijoita onnistumaan elämässään. Chisun musiikista taas tulee aina tunne, että siinä todella välittyy jotain tekijälleen tärkeää. Ei tällainen voi olla mitenkään selvästi määriteltävissä, mutta selvästi koettavissa se näin subjektiivisesti on.
Chisu tuntui varsinkin uransa alkuaikoina tekevän paljon sellaisia parisuhdelauluja, jotka ovat kyllä vilpittömiä, mutta toivat vähän liikaa mieleen Solar Films -tuotantojen ihmissuhdenäkemykset. Hänen romanttinen ja eskapistinen puolensa on kuitenkin tullut koko ajan selvemmin esiin. Viimesyksyisellä Polaris-levyllä se on jo täysin hallitseva. Albumi on Chisun paras, sen maksimalismi ja häpeilemätön satumaailmoihin uppoutuminen tuntuvat juuri siltä, mitä hänen pitääkin tehdä.
Polariksen paras biisi Tähdet olikin hyvin lähellä päätyä tälle listalle. Kirjoitushetkellä se on kuitenkin vain neljän kuukauden ikäinen ja siten ehkä hieman liian tuore. Sen sijaan mukaan nouskoon tämä Vapaa ja yksin -kakkoslevyltä löytyvä vähäeleinen mestariteos.
Itse albumi on paitsi Chisun läpimurto todella suureen suosioon, myös oman diggailuni alkupiste. Tämä liittyy pitkälti erääseen viikonloppuun isossa maalaistalossa Mikkelin lähellä, jonka kuluessa levyä soitettiin useaan otteeseen. Siihen asti olin ollut epäluuloinen, mutta palasin siltä reissulta fanina. Yksinäisen keijun tarina kaappasi kuitenkin otteeseensa vasta salavihkaa, levyä jo viikkokausia kuunneltuani.
Se on pieni biisi siinä, missä useimmat Chisun parhaat ovat isoja. Levyn toiseksi viimeisenä se tuntuu ensi alkuun välisoitolta ennen finaalia. Mutta oikeastaan Vapaa ja yksin -levyn päättävä nimibiisi on enemmänkin outro tai jälkikirjoitus, ja tämä on se todellinen loppulause.
Yksinäisen keijun tarina nivoo yhteen kaksi perustavanlaatuista teemaa: masennuksen, ahdistuksen ja itsetuhon ja ihmisten puutteellisen kyvyn elää toistensa kanssa, rakastaa toisiaan. Asetelma on tietysti tuttu vaikka jostain Yön Särkyneestä enkelistä, joka onkin hiuslakan- ja kasariasfaltin katkuinen edeltäjä Chisun laululle. Ennen muuta se on tuttu todellisuudesta: jokainen on ainakin teinivuosinaan tuntenut jonkun, joka koettaa peittää haavoittuvuuttaan, yksityisiä tragedioitaan tai puutteellisesti toimivia aivokemioitaan joko kovan pinnan alle tai iloisen ja kauniin julkisivun taakse.
Yksinäisen keijun tarina kertoo pienen, mutta kokoaan suuremman sadun tästä aiheesta. Sen päähenkilö on keiju, jonka kuolettavaa surua ei tässä faunien, peikkojen ja haltijoiden kansoittamassa satumaassa oteta todesta, koska ei tuommoinen kaunis olento nyt vain voi olla kuolettavan surullinen. Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin / että vastatuulessakin lentää jaksaisi on poikkeuksellisen hieno avaussäepari.
Keijuteema on kai biisin keskiössä juuri tuon siivekkyyden tarjoaman metaforisen pohjan takia. Satumaakuvasto tarjoaa muutenkin viitekehyksen, jossa ihmisyydestä ja ihmisten välisistä suhteista voidaan sanoa jotain äärimmäisen pateettista ja äärimmäisen tärkeää ilman, että se kuulostaisi Lennonin Imaginelta. Toisessa säkeistössä satumaan muut asukkaat liikuttuvat suruunsa kuolleen keijun tarinasta, josta tulee eräänlainen legenda tai meemi. Esimerkki siitä, miten jokainen näennäisen iloinen ja kaunis olentokin voi luhistua vaikeasti määriteltävän ahdistuksensa alle. Sitä ahdistusta ei voi aina välttää, mutta pahimmalta voi ehkä välttyä, jos siitä on lupa puhua, jos voi nojautua johonkuhun.
Mutta opitaanko satumaassa lopulta mitään? Yksinäisen keijun tarinan toinen kertosäe on konditionaalissa ja tuntuu puhuttelevan peikkojen ja faunien sijaan tämän musiikin todellisia kuuntelijoita. Ois paratiisi meillä täällä näin / jos elettäisiin aina lähekkäin / ja vaikka faunin, peikon, keijunkin / suru silloin kiinni saa / se ei vie mukanaan.
Se on kaunis ja mahdottomuudessaan sydäntäsärkevä ajatus. Vuonna 2016 se tuntuu vielä tärkeämmältä ja kaukaisemmalta kuin seitsemän vuotta sitten.
Yksinäisen keijun tarina Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti