#1: Anneli Saaristo: Tyttö ja tanssiva karhu (1985)

Tämmöisen listan ykköstä ei määritellä sellaisin kriteerein, jotka voisi kirjata läpinäkyvästi tähän. Intuitio ratkaisee. Ja intuitio sanoi heti asiaa kunnolla mietittyäni aika vastustamattomin äänenpainoin, että jos minun on joku musiikkiesitys ilmoitettava kaikkien aikojen parhaaksi suomenkieliseksi populaarimusiikkikappaleeksi, on se Tyttö ja tanssiva karhu, jonka Kaj Chydenius sävelsi Marja-Leena Mikkolan runoon ja Anneli Saaristo lauloi unohtumattomaksi klassikoksi.

Tämän asian selvittyä voi sitten alkaa miettiä, miksi näin on. Mutta eivät sellaiset pohdinnat koskaan johda edes itselle sisäisesti tyydyttävään vastaukseen, puhumattakaan että sen pystyisi selittämään ulkopuolisille jotenkin mielekkäästi. Miksi joku musiikkikappale tai muu taideteos sadoista, tuhansista aivan järjettömän hyvistä tuntuu niin olennaiselta, että sitä on valmis raskauttamaan tällaisella ykkössijalla? Siinä täytyy olla kyse monimutkaisesta henkilökohtaisten arvostusten vyyhdistä, oikeastaan identiteetin määrittelystä, vähän niin kuin sosiaaliseen mediaan laitetusta profiilikuvasta: tällainen minä olen. Ihminen, jonka mielestä Tyttö ja tanssiva karhu on paras suomenkielinen biisi koskaan.

Tältä listalta löytyy paljon kappaleita, jotka tuntuvat yrityksiltä isoiksi teoksiksi, jopa maailman kokonaisselityksiksi. Rakastan sellaisia kappaleita silloin, kun ne saavuttavat edes osan tavoitteistaan. Silloin taide on suurimmillaan, häpeämättömän kunnianhimoisena ja naurettavan dramaattisena. Silloin, kun se ei aliarvioi yleisöään, päinvastoin olettaa näiden kaivautuvan rivien ja nuottien väliin ja liitävän niiden siivillä toisiin maailmoihin ja palaavan tähän maailmaan ajatuksia, tuntemuksia ja innoituksia rikkaampana.

Ja kun joku tai jotkut ovat yrittäneet tätä ja onnistuneet tavalla, joka osuu johonkin yleisön edustajassa niin tarkkaan, että sata ajatusta, tuhat tuntemusta ja innoitusten miljoonasade syntyvät, silloin ollaan jo hyvin lähellä kaikkien aikojen parasta, tuota äärimmäisen subjektiivista ja juuri siksi äärimmäisen olennaista määritelmää. Sitten täytyy vain valita siinä onnistuneiden teosten joukosta se syvimmälle tikkatauluun uponnut tikka.

Tyttö ja tanssiva karhu on runoon perustuva kuusiminuuttinen valssi, mutta sisältönsä puolesta se voisi yhtä hyvin olla eepillinen romaanisarja, paitsi että sellaisissa on yleensä tyhjäkäyntiä ja tilkettä. Aika harva romaanisarja sitä paitsi mahduttaa itseensä tarinan lisäksi yhtä suuren määrän sen mahdollisia tulkintoja. Mikkolan runo ohjaa väistämättä ajattelemaan itseään allegoriana, mutta mistä se oikeastaan on allegoria? Tästä en ole satojen kuuntelukertojen jälkeen vieläkään varma. Enkä toisaalta usko, että tekstin olisi tarkoituskaan kertoa vain yhdestä asiasta. Olen ajatellut sen kertovan ainakin seuraavista:

- ihmisen elämänkaari lapsuuden viattomuudesta aikuistumiseen, josta seuraa keveiden asioiden muuttuminen painaviksi - rakkautta varjostaa ajatus sen päättymisestä, elämää ajatus kuolemasta - ymmärrys omasta narrin roolistaan kaikkeuden kalseudessa ja lopulta unohtaminen ja unohtuminen

- 1900-luvun myllerrykset, joissa illuusioita tuhottiin liukuhihnatyönä ja sydänveri virtasi koskina, mutta rakkaus ja taide näyttäytyivät tasapainottavina ja elämää säilyttävinä voimina silloinkin, kun rakkautta tunteneet ja taidetta tehneet ihmiset päätyivät kaikesta huolimatta kuolemaan, jopa tappamaan toisiaan

- ja kaikkein tärkeimpänä se karhu, jonka uskon edustavan inspiraatiota, tuota tyhjää ja kaunista sanaa, viihdyttäjän ja/tai taiteilijan elämänkohtaloa, Mikkolan tekstin markkinatietä, ikuista, joskin tietysti lopulta kuolemaan päättyvää tanssia keveyden ja raskauden, rakkauden ja kuoleman, rytmin ja melodian välissä - eikä kukaan tietysti unohdu niin nopeasti kuin viihdyttäjä tai huono-onnisempi taiteilija. Eikä kukaan syty taiteilijalle niin tulisesti kuin inspiraatio, eikä kukaan kuole häneltä niin lopullisesti.

Avainsäkeet lienevät ne viimeiset: On tarina vanha, sen peittää / jo tomu hiljaisin / ja tyttökin unohti kaiken / ja unohtui itsekin.

Avainsävelinä taas pidän biisin aloittavaa ja päättävää sirkusposetiivia, joka sulkee sen ympyräksi, on introssa petollisen kepeä, outrossa ironisen hilpeä. Välissä on eletty elämä, tai lukemattomia elämiä.

Välissä on myös toteutettu melodramaattinen valssi, joka on kuin tanssisaleihin satavaa totuuden tähtipölyä, eleganteinta tämän maan ns. kevyen musiikin puitteissa koskaan sävellettyä ja sovitettua. Kaj Chydeniusta pidän jäännöksettä nerona, Tyttö ja tanssiva karhu on siitä paras todiste. Sen nyanssien määrää! Sovitus keinahtelee ja kipinöi Saariston laulun mukana tarvittaessa hillitysti, sitten mielettömiin korkeuksiin nousten. Säkeistöjen väleihin Chydenius ripottelee ohimennen rakkauden syväolemukselta kuulostavia pianojuoksutuksia. Ei voi olla toivomatta, että elämä olisi yhtä ylevää kuin tämä musiikki.

Anneli Saaristo taas on varmasti Suomen aliarvostetuimpia laulajia ja tulkitsijoita. Hänen äänensä soi intensiivisenä ja kylmänkirkkaana ja slaavilaisena kuin huippulaatuinen vodka. Se on seinään rikki heitettyjen lasien ja Eremitaashin varjoissa vuodatettujen kyyneleiden ääni. Mahtipontinen, kohtuuton ja elämää suurempi ääni.

Ääni tälle laululle, siis. Laululle, joka on niin sanotun populaarimusiikin äärimmäinen keskisormennäyttö heille, jotka eivät osaa mieltää sitä yhdeksi suomalaisen kulttuuri- ja mentaalihistorian tärkeimmistä ja sitä tarkimmin valaisevista taidemuodoista.


Tyttö ja tanssiva karhu Youtubessa

#2: Leevi & The Leavings: Rin Tin Tin (1988)

Jos etsit kadonnutta aikaa / jotain, josta jouduit luopumaan / liian usein huomaat: / ei se totta ollutkaan.

Siinä se on, taas kerran heti avaussäkeissä, tärkein perustelu sille, että Rin Tin Tin kaikista Gösta Sundqvistin kymmenistä klassikoista ja unohdetummista mestariteoksista on tällä listalla.

Tuo vain on niin kauniisti ja täsmällisesti soivaa suomea, ettei sen kirjoittajaa voi olla kumartamatta. Nyanssit ovat aina viehättäneet minua: että sanotaan liian usein huomaat eikä latteammin vaikkapa hyvin usein huomaat. Heti tulee uusia sivumerkityksiä. Entäpä aloittavan sivulauseen elegantin huomaamaton Proust-viittaus? Tai ylipäätään näiden säkeiden melkoista elämänviisautta välittävä perusviesti: nostalgia on fantasiaa, kaivatessamme jotain mennyttä kaipaamme aina jotain, mitä ei nykyisyydessä näkemässämme muodossa koskaan ollut. Siitä kai pitäisi seurata, ettei kannata kaivata mennyttä.

Vaikka kaikkihan me välillä etsimme sitä kadonnutta aikaa, jolloin Gösta Sundqvist vielä oli elossa ja teki ainakin silloin tällöin uusia mestariteoksia, jäähyväislevyksi jääneen Hopeahääpäivän Jani-helmeen asti.

Mutta vuonna 1988 Gösta oli kaikkein parhaassa vedossaan, ja mestariteoksia pursuileva Häntä koipien välissä on toki klassisin Leevi-levy. Synkemmällä tuulella siltä olisi voinut valita tälle listalle vaikkapa yhteiskunnallisten itsemurhatarinoiden ykkösen Pimeä tie, mukavaa matkaa, joka kaiken lisäksi ennakoi lama-ajan tunnelmia usealla vuodella. (Sundqvist oli uranuurtaja myös ekologisissa teemoissa ja syntikkapopin suomalaistamisessa, vain pari kevyttä esimerkkiä mainitakseni).

Rin Tin Tin ei oikeastaan ole Leavingsin uraanuurtavimpia teoksia, vaikka eräs toimittajatuttu joskus huomauttikin, että sen mandoliinipopilla on yhtäläisyytensä siihen soundiin, jolla muuankin R.E.M. nousi hieman myöhemmin supertähteyteen. Täydellinen se kyllä on, ja lähes 30 vuoden perspektiivistä tämä on ratkaisevinta. Se on yksinkertaisesti viiden tähden sävellys, sanoitus ja sovitus. Ei lisättävää, ei poistettavaa. Naurettavan vaivaton esitys, välittömästi mieleen jäävä ja loputtomiin kuuntelua kestävä, koskettava ja hauska yhtä aikaa, onnistuneesti sekä sisällä aiheessaan että sen ulkopuolella. Jollain tapaa ehkä göstamaisin biisi niistä kaikista. Göstamaisella tarkoitan juuri tällaista vakavan ja ironisen ristivalotusta, jonka kaikki tietysti tietävät leimaavan hänen tuotantoaan, mutta myös kerrontaperspektiiviä, jossa ensimmäisen ja kolmannen persoonan rajat hämärtyvät.

Niin, Rin Tin Tinhän on itse asiassa kerrottu toisessa persoonassa. Sen alkusäkeissä ei siis ole paheksuttua sinä-passiivia, vaan kertoja puhuttelee siinä itseään. Vai puhutteleeko? Heti tämän jälkeen hän siirtyy puhuttelemaan jotakuta toista, aikojen takaista rakastettua, sellaista joka palaa säännöllisesti mieleen, vaikka sitä pintatasolla onkin siirtynyt elämässään eteenpäin, toisen kanssa naimisiin jne. Jouduin naimisiin, kertoja huomauttaa. Siinä taas esimerkki tarinan syventämisestä yksittäisellä sanavalinnalla. Nykyään tai tekstin tekoaikanakaan ei Suomessa konkreettisesti jouduta naimisiin, mutta kertoja kokee ajautuneensa tuohon tilanteeseen, ellei nyt vastoin tahtoaan, niin ilman omaa aktiivista panostaan kuitenkin.

Ylipäätään kertoja vaikuttaa oman elämänsä ajopuulta, ja on ollut sitä jo ihannoimassaan suhteessa Rin Tin Tin -villakoiran omistajan kanssa. Lisää huomionarvoisia asioita: villakoira nimetään, rakastettua ei. Mutta villakoira onkin kertojan todellinen samastumispiste ja symboloi hänen omaa rooliaan tuossa suhteessa ja ilmeisesti elämässä yleensä. Villakoira myös kilpaili emäntänsä suosiosta kertojan kanssa ja nähtävästi voitti.

Ei kuulosta kummoisen nostalgian arvoiselta jaksolta elämää, mutta siitähän Sundqvist tässä puhuu, että me haikailemme typeriä, unohtamisen arvoisia asioita - koska emme oikeastaan haikaile niitä, vaan yleensä jotain oletettua parempaa aikaa, projisoitiin se sitten mihin konkreettiseen tahansa. Kertoja on myynyt tuon suhteen aikaan kuuntelemansa levyt, mutta ne levyt / usein radiossa soivat / tai ne voivat olla muitakin / Lähes kaiken sinusta jo melkein unohdin. Tässä ironia on jo suorastaan alleviivattua, tuplavarmistettua. Sundqvist haluaa saada perille sen pointin, ettei menneessä rypevä ihminen ajattele mitään todellista, yksityiskohdat voidaan muuttaa muiksi, itse asia ei siitä muutu miksikään.

Tärkeintä tekstissä ei sanota ääneen, koska se ei ole tarpeen: asia muuttuu vain katsomalla menneen sijasta tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.

Tekstin sinä ei ole kukaan todellinen toinen ihminen, vaikka olevinaan onkin sellaiselle suunnattu. Se on dialogia oman itsen kanssa, yritys luovia nostalgian karikoiden läpi ja saada ote elämään. Kertoja on vielä kaukana tässä onnistumisesta, mutta hänellä on toivoa. Minä olen olemassa vielä, vaikka säe jatkuukin lohduttomasti: minä vieläkin sua muistelen.

Popmusiikissa psykologiaa tulisi käyttää hyvin varoen, eikä psykologisointiin tulisi syyllistyä koskaan. Gösta Sundqvist onnistui tässä vaikeassa lajissa, tässäkin.


Rin Tin Tin Youtubessa

#3: SIG: Purppura (1985)

SIG:iä luotsannut Matti Inkinen oli erikoislaatuinen taiteilijapersoona, jota voisi ehkä parhaiten luonnehtia pettyneeksi romantikoksi. Kuvaan sopii, että pari yhtyeen tunnetuimmista lauluista (Tiina menee naimisiin, Hyvää syntymäpäivää) vaikuttaa itsetarkoituksellisen opportunistisilta onnittelukorteilta, kun taas toinen pari, Vuosisadan rakkaustarina ja Sadan vuoden yksinäisyys, kertoo samaan pateettiseen sävyyn rakkauden syntymästä ja kuolemasta. Joissakin muissa kappaleissaan Inkinen tuli kuitenkin paljastaneeksi enemmän todellista itseään, tai niin olen ainakin kuvitellut. Silloin hän - suunnattoman lahjakas popsäveltäjä moodista riippumatta - ylsi sellaisiin korkeuksiin ja sellaiselle vereslihaisen koskettavuuden asteelle, että koen tämän kolmossijan täysin oikeutetuksi. Tämä merkintä olisi voinut käsitellä myös käytännössä yhtä upeaa Leijailen-biisiä, mutta kyllä SIG:in kultakauden päättäneen Purppura-albumin nimibiisi on minun kirjoissani Inkisen päätähuimaavin mestariteos.

Tämä täydet viisi ja puoli minuuttia kestävä elegia kauniiden hetkien katoavaisuudelle ja juuri sen katoavaisuuden kauneudelle sijoittuu sinne, minne pitääkin: kesäiseen aamuyöhön jossain suomalaisella maaseudulla, kukapa tietää vaikka juhannusaamuun, Sillanpään romanttisen ja Salaman vähemmän romanttisen elämännäkemyksen tyyssijoille. Inkisen näkemyksessä heijastuvat nämä molemmat. Hän laulaa maailman kauneimmasta auringonnoususta, joka on tietysti hetkessä ohi. Tämä varhainen aurinko nousee turhautuneeksi laskuhumalaksi taittuneen suurten unelmien yön päätteeksi ja paljastaa taikavalollaan maailman, joka on hiljentynyt, riekaleinen ja tyhjä lukuun ottamatta kahta öistä kulkijaa, tietysti nuorta miestä ja nuorta naista, sekä inhimillisen hauskanpidon materiaalisia jäänteitä: auto ojassa katollaan, punainen tanssikenkä keräämässä pölyä hiekkatiellä.

Mutta niityt tuoksuvat, viimeinen yölintu laulaa, ja vaikka suuret odotukset tuottavat aina pettymyksen ja tanssikavaljeeri katoaa jonnekin, on uuden aamun myötä aika uneksia ja pettyä uudelleen.

Purppura kuulostaa tavallaan siltä kaikkein parhaalta suomifilmiltä, jota ei koskaan tehty. Se on äärimmäisen visuaalinen laulu. Punaisen tanssikengän harmaata soraa vasten näkee mielessään kuin minkä tahansa elokuvahistorian ikonisen kuvan. Tämä tarina ei tietenkään sijoitu mihinkään rillumarei-fantasiaan. Ihan modernin agraari-Suomen traktoribensankatkuista todellisuutta se on. Siksi hetkelliset unelmat eivät toteudukaan. Tekstin vaikuttavimmassa kohdassa naispäähenkilö purkaa turhautumistaan maailman syväolemukseen fyysisen teon kautta:

Neiti nuhruinen / keskeltä nokkosten / paiskaa kiven ladonseinuksee / On toinen kenkä hävinnyt / pois kavaljeeri lähtenyt / Purppuraa, katoavaa.

Inkisen romanttinen realismi viiltää tällaisissa säkeissä syvältä. Hän ei tunnu uskovan sovitukseen, zeniläiseen tyyneyteen, elämän hyvistä asioista nauttimiseen. Pettymyksen ja katkeruuden suloisuuteen hän kyllä uskoo, ja siihen, että kesäinen luonto katselee tätä kaikkea asianosaiset välinpitämättömään syleilyynsä kietoen.

Osa tästä kaikesta on Inkisen lauluäänessä, ei itse sanoissa. Liekö kukaan suomalainen popvokalisti osannut olla niin läsnä kuvaamissaan tunteissa kuin hän parhaimmillaan. Vitutus, kitkeryys ja petetyn kauneudenpalvojan uhma kuuluvat Purppuran jokaisessa lauletussa nuotissa.

Musiikillisesti biisi on täydellinen, mahtipontinen syntikkarockeepos, joka mallintaa 80-luvun puolivälin soundimaailmaa huomattavasti tyylitajuisemmin ja ajattomammin kuin Dingot tai Yöt konsanaan.


Purppura Youtubessa

#4: Kauko Röyhkä & Narttu: Nivelet (1983)

Kauko Röyhkän tuotantoon tutustuminen 1990-luvun puolella oli kuin löytöretkeilyä salatiedon maailmaan. Monesta vanhasta levystä ei kai ollut saatavilla lainkaan cd-painosta, tai joka tapauksessa sellaiset olivat vuosia vanhoja ja liki mahdottomia löytää. Rovaniemen kirjaston musiikkiosastolta löytyi kiinnostava hajaotanta Nartun albumeita jostain syystä nimenomaan kasettimuodossa. Eräs vanhempi helsinkiläinen tuttava, pitkän linjan fani, nauhoitti lisää. Katalogi paljastui laulu ja helmi kerrallaan, tavalla jota on väsymykseen asti toistellun kliseen mukaisesti mahdotonta ymmärtää nykyään. Varmaan juuri siksi yksittäisten kappaleiden merkitys nousi parhaimmillaan niin suureksi, puhumattakaan sitten uudesta kokonaisesta albumista, jos sellaisen sai käsiinsä.

Onnenpäivä tuli ulottuvilleni kerralla kokonaisuudessaan, se oli yksi niistä Rovaniemen kirjaston kaseteista. Vieläkin tulee kylmät väreet, kun ajattelee ensi hetkiä tuon moneen kertaan soitetun ja äänenlaadultaan kaiketi jo aika kulahtaneen äänitteen parissa. Kyllä se olisi edelleen nimettävä Röyhkän parhaaksi levyksi, ainakin näin subjektiivisesti. Kanavaan hukkunut, Rakkauden valtakunta, Majuri Thompson, nimibiisi... Mutta kovin kaikista on silti Nivelet, kappale joka tuntui suoranaiselta täsmäiskulta siihen esteettiseen ja temaattiseen maailmaan, jonka koin 18-vuotiaana kaikkein houkuttelevimmaksi.

Tuota maailmaa on vaikea määritellä tarkkaan, mutta pikkukaupungit ja erityisesti niiden laitamien luonnonläheiset asuinalueet toimivat sen kehyksinä, sitten piti olla loputtomalta tuntuva ja silti paniikinomaisen lyhyt kesä, kuumia päiviä ja salamyhkäisiä öitä, hirveästi tyhjää aikaa ja jokaisessa hetkessä ja jokaisessa pienessä havainnossa kuitenkin dramaattisia merkityksiä, kaiken alla epämääräistä uhkaa, pieni aavistus kauhua ja kuolemaa, ja tietysti romantiikkaa, joka ei ilmene niinkään rakkausjuttuina, joista ei sanottavaa kokemusta ollut, vaan romanttisena suhtautumisena maailmaan, kaikkeen tuohon edellä mainittuun.

Kirjoittajana, lukijana ja laululyriikan harrastajana aloin juuri noihin aikoihin viehättyä siitä, että asiat sanotaankin rivien välissä, vihjaillaan muttei paljasteta mitään, ei aloiteta eikä lopeteta, ehkä kerrotaan näennäisesti jokin tarina, jossa ei kuitenkaan ole juuri mieltä, jos sitä yrittää tulkita vain tarinana. Tämä on Nivelet-biisin kerrontastrategia, ja Nartun sille luoma musiikillinen ilmiasu välittää kaiken sen autereisen jännitteen ja toismaailmallisen kauhun ja kauneuden, jota teksti vaatiikin.

Ei voi liikaa hehkuttaa sitä, miten jumalattoman kovassa vedossa Röyhkä ja Narttu alkoivat näihin aikoihin olla. Kultaista kautta jatkui kokoonpanovaihdoksista ja lopulta Narttu-nimestä luopumisestakin huolimatta täydet kymmenen vuotta, Jumalan lahjaan asti. Se levy tuntuu hallitsevine okkulttisine teemoineen eräänlaiselta päätepisteeltä sille polulle, jolle Röyhkä Onnenpäivällä ja erityisesti Nivelet-biisillä lähti alkuaikojen provokaattorivaiheen jälkeen. Tuota aikakautta leimaavat vahvasti visuaaliset laulut, joissa saattoi joskus olla selkeä tarinakin, mutta useammin vain vahva tunnelma ja hirveästi yksityiskohtia ja kielellisiä täsmäoivalluksia, jotka sen tunnelman luovat, musiikin sävykkyyden ohella. Musiikki oli Röyhkän kultakaudella usein suomalaiseksi rockiksi pehmeää ja eleganttia, toisaalta tilanteen niin vaatiessa tylymmin rokkaavaa kuin juuri ainoallakaan "rockbändiksi" mielletyllä aikalaisella. Itseäni nyt tietysti viehättää se pehmeämpi ja aavistelevampi osa tuotantoa lähtökohtaisesti enemmän.

Nivelet on joka suhteessa huippuesimerkki siitä, millaista musiikkia näistä lähtökohdista saattoi syntyä. Teksti tarjoilee kuulijalle paljon yksityiskohtia, mutta ne tuntuvat kuin hajaotoksilta jostain paljon laajemmasta tarinasta, jonka kokonaisuus muodostuu vasta kuulijan päässä, sikäli kuin hänellä riittää mielikuvitusta aukkokohtien täyttämiseen. Tärkeimmän teksti antaa, eli miljöön, settingin: ollaan nuoria, varmaankin ihan ala-asteikäisiä poikia vasta. Ollaan omakotitalon pihalla teltassa yötä, on tietysti juuri sellainen fantasioiden loputon kesä.

Mitä sitten tapahtuu, onkin tulkinnanvaraisempaa. Ulkoa kuuluu kovaa kopinaa ja toraa. Kertojalla on varmaankin tapahtumapaikkaan ja sen asujaimistoon liittyvä ensiselitys: Ajattelin Pekee / taas se sitä tekee / hollannikkailla hyppelee rappusia. (Kuka Peke sitten onkaan, hän pääsi kaksi vuotta myöhemmin oman laulunsa nimihahmoksi Maa on voimaa -levyn yhtä mystisessä avausbiisissä.)

Kertoja kiertää talon, auton ja istutukset, ei näe mitään, menee sisälle, havaitsee kaikkien olevan nukkumassa. Mutta mitä ihmettä sitten tapahtuu? Hän havahtuu vilkkaan mielikuvituksen herättämään ajatukseen: Epäilin jo pahan voiman liikkuvan aamuyön auringossa. Tässä vaiheessa hän on ilmeisesti jo palannut ulos. Joka tapauksessa hän näkee jotakin, mihin biisi kulminoituu ja mihin sen kaikki tihenevä merkityssisältö tyhjenee.

Siinä soratöyräällä huomasin ne / Huutelivat törkeitä, milloinkaan en / ole pelästynyt niin /ja puhekyvyn pelko suustani vei / Olentojen jalat, nivelet ei samaan / suuntaan taivu kuin oikeilla ihmisillä.

Tässä hämmentävässä ja hämmentävän voimakkaassa pysäytyskuvassa on enemmän merkityssisältöä kuin näin lyhyessä tilassa tai koko elämässä on mahdollista avata. Se on ihan silkkana silmien eteen visualisoituna näkynä sekä vaikuttava että mahtavalla tavalla groteskin humoristinen. Kauhunäkykin tietysti, kertoja menettää tajuntansa ja herää nurmikolta aamuauringon jo valaistessa., kun kalkkijuna vislasi kahdeksalta. Hänen kenties yllättävä johtopäätöksensä kokemastaan on kauhulle käänteinen:

Jumalainen näky, Jumala ei väsy / Teräs välkehtiköön / Ihana on kesä, ihana on elää / Meitä katsovat kuolleet kateellisina / hyvin katkerina.

Jos Niveliä alkaisi oikein kaikin kirjallisuusanalyysin keinoin tutkistelemaan, havaitsisi sen kaiketi olevan allegoria jostain sinne lapsuuden ja teini-iän hämärään välimaastoon sijoittuvasta, kaikenlaisten kirjoittajien usein käsittelemästä ikävaiheesta, johon liittyvät sellaiset kuluneet fraasit kuin "lapsuuden loppu", "viimeinen kesä", jne. Toisin sanoen murrosiän varhaisista vaiheista. Outoja ja pelottaviakin asioita tapahtuu, mutta elämänvoima kuohuu suonissa ja elämä on myös ihanaa. Ja luonnollisesti on kesä, kuuma ja loputon.

Mutta tämä olisi banaali tapa tyhjentää teksti, johon Röyhkä on ladannut kaiken huomattavan kykynsä kirjoittajana ja suomen kielen suvereenina käyttäjänä. Lopulta kaikki nuo hollannikkaat ja outoniveliset olennot ja törkeyksien huutelemiset tästä superklassikon tekevät - ja tietysti Narttu vuosimallia 1983, Riku Mattilan mieletön slidekitarateema, biisin mahtavan nyrjähtänyt vähän tribaalinen rytmiikka, kaikki minkä ansiosta Nivelet ja yleensäkin Röyhkän ja Nartun kultakauden musiikki muodostaa täydellisen antiteesin popedoille, epuille ja juiceille ja samalla suomirockin 80-luvun kirkkaasti parhaan julkaisukatalogin, sikäli kuin tämän haluaa suomirockiksi luokitella.


Nivelet Youtubessa

#5: Tapio Rautavaara: Ontuva Eriksson (1951)

Ontuva Eriksson oli äitini kertomaan mukaan eräs mummuni suosikkilauluja. Hän kuuluu samastuneen siihen varsinkin viimeisen vuosikymmenensä aikana, kun hänen toinen jalkansa oli jouduttu amputoimaan, mutta tekstin kuvaamia hahmoja on tietysti väistämättä pyörinyt siellä, missä mummu ja vaari vanhakantaisen työväenluokan edustajina ovat elämäänsä sodanjälkeisinä vuosina eläneet. Tapio Rautavaara lienee merkinnyt heille jotakuta, joka on pystynyt kuvaamaan tätä elämänpiiriä omia ja muiden tekemiä lauluja tulkitessaan tavalla, johon tyypillinen satumaa-iskelmä ei edes pyrkinyt. Niin mummu kuin vaarikin pitivät Rautavaarasta - "faneiksi" heidän kaltaisiaan ihmisiä olisi aika vaikea mieltää, arvostus ja samanmielisyys tuntuvat tässä ihailua olennaisemmilta tunneimpulsseilta.

Ontuva Eriksson on kirjailija Oiva Paloheimon upea teksti, jonka Rautavaara on säveltänyt ja levyttänyt melko varhaisessa vaiheessa tähteyttään, 50-luvun alussa, ennen kuin Suomi oli päässyt kunnolla jaloilleen. Moni ei tietysti päässyt koskaan, ja siitähän tässä onkin kysymys. Biisin Youtube-klippiin on lätkäisty stillkuva ilmeisesti jonkinlaisesta veteraanilaulujen kokoelmalevystä alaotsikoltaan "Sodan arvet". No, Ontuvassa Erikssonissa ei mainita sanallakaan sotia tai muutakaan syytä päähenkilön asemalle vammautuneena ja sosiaalisesti halveksuttuna kerjäläisenä, mutta vuoden 1951 yleisö on toki osannut lukea rivienvälejä.

Vasta tuossa viime viikolla satuin yleisessä saunassa kuulemaan erään vanhemman mieshenkilön monologin siitä, miten sotien jälkeen Helsingin puistoissa lojui heitteille jätettyjä sotaveteraaneja, useimmat ympäripäissään, kuka kädettömänä, kuka jalattomana, kuka "vain" psyykkisesti tuhottuna. Tämmöiset väläykset ovat Ontuvan Erikssonin ilmeinen subteksti, mutta Paloheimon ja Rautavaaran suuri perusoivallus on nostaa laulu tiettyjen, selkeästi määriteltyjen vähäosaisuuden syiden yläpuolelle. Se kertoo kenestä tahansa lähimmäisestä, joka on joutunut pohjalle. Se ei moralisoi eikä diskriminoi, eikä se ylennäkään ketään. Se on jäännöksettä puheenvuoro ihmisyyden itseisarvon puolesta.

Tekstin radikaaliuden omana aikanaan viimeistelee sen kyyninen näkökulma uskontoon sinä moraalin monopolina, jota se vielä 50-luvun alussa ja vähän sen jälkeenkin esitti. Ei siis kristinuskoon, vaan kristinuskontoon, tai oikeastaan sen ulkokultaisten harjoittajien väärintulkintoihin siitä. Ontuva Eriksson on biisin alussa kuollut ja saapunut taivaan porteille, mitä pidemmälle hän ei ole pääseväkään. Pyhien porttien takana pitävät valtaa samat tahot, jotka maan päälläkin nyrpistivät Erikssonille nenäänsä. Onhan se taivainen juhla muka luvattu kerjäläisellekin, mutta toden tullen se koostuu almuista ja hurskaista neuvoista, kun Luojan edessä on pakko esittää edes jotain. Illalla portit suljetaan kuin ne puistonportitkin, joilla Eriksson on eläessään kerjännyt.

Paloheimon tekstiä on vaikea tulkita muuten kuin hiljaa vallankumoukselliseksi. Se sanoo, ettei kärsiminen maan päällä, sen korkeamman kruunun odottaminen, johda mihinkään. Ei täällä alistetuille odota missään toisaallakaan kohtalon asetelmat kääntävää autuutta. Ei ole mitään yhteistä taivasta, jossa maallisten rikkauksien haltijat ja vähäväkiset kohtaisivat toisensa tasa-arvoisina ja toisiaan ymmärtäen. Samaa taivasta rikkaalle ja köyhälle ei vain ole. Portit pysyvät suljettuina.

Mutta ei tämä syvästi humanistinen laulu tarjoa ratkaisuksi barrikadeille nousemistakaan. Se tyytyy tiettyyn oikeutettuun syyllistämiseen, joka kohdistuu niihin itseään todella hyvinä ja hurskaina pitäviin. Se on oikeastaan varhainen puheenvuoro hyvinvointivaltion puolesta, aikansa laululyriikassa jotain ratkaisevasti keskiverrosta poikkeavaa.

Tapio Rautavaaran tuotannossa kappale sen sijaan ei ole mikään poikkeus. Suomalaisen iskelmän suurin ja omaehtoisin ääni tulkitsi toki valtavan määrän aivan kaikenlaisia lauluja, mutta siellä ytimessä ovat nämä tällaiset, joissa kuuluu 50- ja 60-lukujen todellisuus, henkilökohtainen omatunnon ääni ja vahva identifioituminen omaan vähäväkiseen taustaan, pyrkimys sanoa jotain todella tärkeää. Rautavaara ei vain laulanut, hän välitti maailmankatsomusta, ja samaa ei voi sanoa vaikkapa Olavi Virrasta, piti hänestä sitten kuinka paljon tahansa. Minulle Rautavaara on ainakin rockia edeltävän ajan kirkkaasti tärkein suomalaisen populaarimusiikin edustaja.

Kitkerän ironista toki on, että suuri osa Ontuvan Erikssonin kuvaamista ikuisilta tuntuneista muureista ehdittiin kaataa ennen kuin niitä ollaan nyt taas pystyttämässä vauhdilla uudelleen. Vuonna 2016 syystä tai toisesta marginaaliin ajautuneille on taas tarjolla paljon hurskaita neuvoja, mutta konkreettisella tasolla vain kasvoja vasten kiinni lyötyjä portteja.


Ontuva Eriksson Youtubessa

#6: Noitalinna Huraa!: Puujalkaiset (1989)

Hirveän suuri osa kaikkein upeimmista suomalaisisista yhtyeistä ja artisteista tulee merkityksettömiltä pikkupaikkakunnilta. Tämä johtuu tietysti osittain siitä, että hirveän suuri osa ihan kaikesta Suomessa tulee tällaisilta paikkakunnilta. Jotenkin silti tuntuu, että pop- ja rockmusiikissa näin on ollut jopa keskimääräistä suuremmassa määrin. Se voisi johtua ristivedosta näiden taiteenlajien oletetusti sisäänrakennetun urbaaniuden kanssa, ja toisaalta haja-asutusalueiden nuorille jo vuosikymmeniä tarjolla olleista mahdollisuuksista unelmoida levysoittimen äärellä. Polttava tarve päästä ahtaista ympyröistä laveampiin on erinomaisen hyvä syy tehdä popmusiikkia.

Niinpä maakuntien yksityisajattelijoilla on usein intensiviisempi ja omaleimaisempi ote tekemisiinsä kuin maalikylien tyypeillä, joilla riittää heimoja, joihin ryhmäytyä. Vähemmistö tämän listan kärkipään artisteista näyttäisi olevan kotoisin etelän isoista kaupungeista. Väestöjakaumia katsoen jopa suhteettoman suuri osa todella hyvästä suomalaisesta musiikista kumpuaa alun perin ihan muualta. Noitalinna Huraa!n tuotanto on varmaankin definitiivinen esimerkki tästä tendenssistä. Ja vaikka en aluksi edes ajatellut tätä asiaa todetessani, että Puujalkaiset on monesta upeasta biisistä se paras, niin kappalehan tuntuisi heijastelevan juuri sellaista välitilaa, jossa tietyssä pysähtyneisyydessä omaksi itsekseen kasvanut, mutta liikettä ja muutosta havitteleva nuori ihminen on.  Samoja teemoja esiintyy kyllä vähän kaikkialla yhtyeen tuotannossa. Mutta Puujalkaiset - joka ei ole mikään nuoren maakuntabändin esittäytymislaulu, vaan diskografiaa katsoen Noitalinna Huraa!n myöhäistuotantoa - tuntuu painokkaimmalta puheenvuorolta niistä.

Oikeastaan se tuntuu hyvästijätöltä koko yhtyeelle. Noitalinna Huraa! oli loppuun asti osa kotipaikkakuntaansa Peräseinäjokea, ainakin levyttämistään kappaleista päätellen. Vaikka jonkin verran suosiotakin tuli, ei yhtye irtaantunut juuriltaan. Tämä on nyt metaforinen pointti, sillä en edes tiedä, missä vaiheessa mikäkin bändin jäsen muutti mihinkin. Vaikuttaisi vain siltä, että kun lopulta oli aika jättää Peräseinäjoki - paikkana tai mielenmaisemana - loppui myös yhtye. Ja ajattelen, että Puujalkaiset kertoo eniten juuri tästä.

Kappale huokuu samaa jäistä sinisyyttä ja hillittyä jähmeyttä kuin sen hieno videokin (linkki kirjoituksen lopussa). Se on talvibiisi, lumenluontiviittauksistaan lähtien ja jääkiteen tavoin viiltävään kitarasooloonsa päätyen. Peräseinäjoen kaltaisissa paikoissa on ikuinen henkinen talvi, mikä ei ole solvaus, vaan taas kerran yksi tulokulma vuodenaikojen vaihtelun valtavaan merkitykseen suomalaisessa popmusiikissa (ja kaikessa suomalaisessa taiteessa). Talvi edustaa horrosta, mikä voi olla turvallinen ja paradoksaalisesti lämminkin asia. Mutta jos ei halua horrostaa, jos ei halua ensisijaisesti turvaa, on poistuttava talvipesästä.

Tämä ei ole mikään "pois tästä kylästä ja äkkiä" -laulu. Tämä on elegia paikoille, asioille ja ihmisille, joiden on jäätävä taakse. Moniselitteinen, runollinen ja silti kohdittain suorasanaisen tyly:

En katsonut / kun haulikkoines metsään painelit / Ammuit jäniksen ja harakan / ja kiintymykseni.

Kertoja on jo kääntänyt selkänsä tutulle elinpiirille, jossa on toki rakkautta, mutta aina se ei riitä, se voi olla luonteeltaan kahlitsevaa edes tarkoittamatta sitä. Kellot soivat, lähdön hetki on koittanut.

Taakse jää tämä maailma rillipäisten poikaparkojen / ja rappusia lakaisevien mummojen / Tämä maailma leuattomien miesten ja puujalkaisten. Kylänmiesten ja -naisten kansoittama nukkavieru, omalla vähän surullisella tavallaan kaunis, silti riittämätön maailma - mutta myös bändikaverien, yhdenaikaisten hengenheimolaisten maailma, se maailma, josta muutama albumillinen suurelta osin henkeäsalpaavan tärkeää musiikkia syntyi.


Puujalkaiset-video Youtubessa

#7: Miljoonasade: Merestä löytynyt (1994)

Aika monelta kaikkien tuntemalta suomalaiselta bändiltä tai artistilta löytyy yllättäviä aarteita, kun katsoo ilmeisimpien hittien taakse. Liekö kukaan silti tehnyt niin paljon suosituimpia karaokeklassikoitaan parempaa materiaalia kuin Miljoonasade. Esimerkkejä löytyy kaikilta yhtyeen varhaisemmilta levyiltä, ja tendenssi huipentuu vuoden 1994 Käärmeenkantaja-klassikkoon, joka huokuu lama- ja ikäkausiangstia, eikä anna kuulijalle suomipop-armoa oikeastaan ainoallakaan raidallaan. Eipä se sitten juuri radiosoittoakaan saanut, mutta ne tietävät, jotka tietävät.

Näinkin vaikuttavan kappalemateriaalin seassa ja koko Miljoonasateen merkillepantavassa tuotannossa Merestä löytynyt nousee päätään pidemmäksi muita. Se on tyhjentävä eepos ja maailman kokonaisselitys. Joka suhteessa täysin ajatonkin se on, tai ainakin resonoi tässä ajassa vielä vahvemmin kuin julkaisuhetkessään. Tosin ysärilama oli monella tapaa nykyisen maailmantilanteen harjoituskappale, eikä tämä ole edes ainoa tuolloinen taideteos, josta tulee vuosi vuodelta tai jopa kuukausi kuukaudelta akuutimpi.

Tällaisia ylisanoja ansaitseva yhteiskunnallinen kappale ei näkemykseni mukaan voi koskaan olla suorasanainen. Parhaat yhteiskunnalliset kappaleet ovat käytännössä aina allegorioita ja/tai metaforia. Säännöstä voidaan poiketa korkeintaan punkin ja räpin viitekehyksissä. Heikki Salo on tietysti Käärmeenkantajan tekstejä kirjoittaessaan ymmärtänyt, miten hänen kaltaisensa lauluntekijän tulee ottaa kantaa. Levyn perustunnetila on vaikuttavat mittasuhteet saava raivon, katkeruuden ja surun sekasotku. Nihilismistä voisi puhua, ellei se olisi tunteettomuuden poetiikkaa ja Salon poetiikka vastakohta sille. Vaikka usko kaikkeen on mennyt, ei turtumus ole vielä astunut tilalle.

Tätä kaikkea Merestä löytynyt kuvittaa parhaiten ja huikeisiin tekstuaalisiin ja musiikillisiin sfääreihin asti yltäen. Se aivan tihkuu pettymistä maailmaan, ihmiseen ja yhteiskuntaan heti upeista ensisäkeistään:

Oli kapteeni sidottu ruoriin / Se kitui kauan ja huokaisten kuoli / Minä olin ainoa eloonjäänyt, ja minä olin mielipuoli.

Siinä on parilla lyhyellä virkkeellä määritelty peruasetelmaksi kaiken tuntemamme ajautuminen säälittävästi karille ja tekstin tarkastelupisteeksi jokin paikka tämän kaiken ulkopuolella, se kylähullun ja todenpuhujan paikka.

(Kyseessä lienee myös viittaus Bram Stokerin Draculaan, josta oli tehty hittielokuva vain pari vuotta ennen Miljoonasateen biisiä. Siinä ruoriin sidotun ja kuiviin imetyn kapteenin ohjastama laiva tuo Britanniaan verenimijän, jonka roolin Salon tekstissä ottanee rivien välissä abstraktimmin koko ihmisten loppuun käyttämiselle perustuva yhteiskuntajärjestelmä, jota kapitalismiksikin kutsutaan. Stokerillakin mielipuoli on todenpuhuja.)

Kertoja päätyy välitilaan, uneksii itsensä keltaiseen merenpohjaan, näkee miten valtava hukkunut armeija / juhli keskellä hylkyjen ja tulee lopulta nostetuksi ajattomuudesta takaisin aikaan, kurjuuteen, köyhyyteen ja groteskiin todellisuuteen, jota Salo kuvaa liioitelluin päävärein: vaimoksi satamahuora, seitsemän likaista lasta kapakan porstuan nurkkaukseen. Nuorin niistä on nimeltään Maanantai / vanhin, sokea, on Sunnuntai. Sortunut maailma, jossa totunnaisuuden meille takaavat luettelot ovat kääntyneet ympäri, ja pyhyys on sokeutta.

Kun Merestä löytynyt on sekä biisin nimi että kertosäetoisto, on ajateltava merta. Miksi se on Salolle niin keskeinen metafora? Myöhempi ja niin ikään varsin hieno Meri ei kerro -biisi alleviivaa meren päättymättömyyttä, tuntemattomuutta ja vaitonaisuutta. Mereen kuollut ei päädy haudattavaksi. Meressä on vielä salaisuuksia, meri on ihmisen pyyteitä isompi, tulee olemaankin. Kokonaiset kulttuurit ovat myyteissämme sortuneet mereen, toisaalta kaikki elämä on sieltä lähtöisin. Meri on nähnyt kaiken sen, minkä kukaan ihminen on koskaan nähnyt, ja paljon enemmän. Merestä löytynyt on nähnyt hänkin enemmän kuin maallaeläjät, elämänsä ja elämänmuotonsa oikeutukseen ja pysyvyyteen virheellisesti uskovat. Merestä löytynyt on hullu, mutta pyhä hullu. Hän on nähnyt sen valtavan hukkuneen armeijan, kadonneiden sivilisaatioiden, romahtaneiden hybristen, raadot.

Biisin upea lopetus vetää langat yhteen alun kanssa:

Täällä ruoreihin sidotut kapteenit / ohjaa myrskyssä laivojaan / ja ruuman kätköissä juhlivat peijoonit / ahneus paukkuen ahtereistaan / Joskus sattunut on ehkä niin tai näin / On laiva karille rysähtänyt / Siitä minä olen aivan hiljaa / minä, merestä löytynyt.

Tämä on niin väkevää kamaa, että biisin musiikillinenkin ylivertaisuus Miljoonasateen koko tuotannossa tuntuu lähinnä asiaankuuluvalta. Sekä kappaleen akustinen taustakomppi että päälle hämmentävän hyvällä tyylitajulla sovitetut dramaattiset jouset onnistuvat välittämään juuri sellaista samaan aikaan keinahtelevaa ja aaltoilevaa että pohjatonta ja lähes väkivaltaista tunnelmaa, joka on ihmisnäkökulmasta maailman reunan yli asti jatkuvan suuren meren tunnelma. Tämä on isoimpia ja tärkeimpiä koskaan kuulemiani musiikkikappaleita.


Merestä löytynyt Youtubessa

#8: Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo: Aleksander Aava (2012)

Joose Keskitalo on eri kokoonpanoineen tehnyt 2000-luvun varmaankin parasta suomalaista musiikkia, ja aivan itsestäänselvästi pidän häntä sukupolvensa parhaana sanoittajana. Mutta mistä hänen biisistään kirjoittaisi? Mieli paloi koko ajan Aleksander Aavan pariin. Se on niin vastaansanomaton ja vangitseva, oli jo silloin, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa sooloesityksenä tamperelaisen runokaupan yksivuotissynttäreillä. Mutta sen vangitsevuus perustuu pitkälti siihen, miten läpipääsemättömältä se on tuntunut. Vaikka erilaisia biisin tulkintaa auttavia vihjeitä on tarjolla, on kyse niin monisäikeisestä ja monia merkityksiä lomittain sovittavasta teoksesta, ettei sen tulkintaa voi rakentaa loogisesti kuin palapeliä.

Historiallinen Aleksanteri Kuparinen, taiteilijanimeltään Aleksanteri Aava, oli Karjalan kannaksella vaikuttanut ja aikanaan arvostettu runoilija, jonka evakkotie vei sotien jälkeen täpärästi nykyisen rajan tälle puolelle, Saaren kuntaan. Aava on tiettävästi myös Joose Keskitalon vaimon sukulainen. Hän vietti elämänsä viimeiset vuodet Saaren Miekkolanniemessä, johon hänestä kertova laulu näennäisesti sijoittuu. Näennäisesti siksi, ettei laulua tarvitse paljoa kuunnella ymmärtääkseen sen sijoittuvan puhtaasti ideoiden ja metaforien maailmaan.

Sen päähenkilö ajautuu metsästysretkellä vihamieliseen, itseään vastaan nousevaan metsään ja kutsuu avukseen korpit, jotka ruokkii lihallaan ja pukee vaatteillaan. Mutta ilman lihaa ja vaatteita tulee korvessa entistä kylmempi, ja Aava kutsuu uudelleen avukseen korppeja, jotka haluavat nyt hänen sielunsa. Kertosäe tekee Aavan dilemmasta yleisen tason opetuksen.

Olkoon motiivina / rakkaus tai viha / ensin ruoki lintusi / myös korpitkin kaipaavat lihaa.

Keskitalon tunnettu kristillinen orientaatio ja hänen tässäkin käyttämänsä kuvasto houkuttelevat tietysti hengelliseen tulkintaan. Ei olisi ainoa kerta, kun hän esittää pelastustien kaikkea muuta kuin rippikoululauluista tutussa auvoisassa valossa. Keskitalon maailmankatsomukseen sopii ajatus, että sen tien kulkeminen on julma ja raastava kokemus, jonka mittaan ihmiseltä riistetään kaikki - ja vasta sitten, jos edes sitten, hän on kelvollinen autuuteen. Nimittäin tien määränpää on ihmiselle itselleen loppuun asti hämärän peitossa. Hän ei sitä päätä. Se voi viedä helvettiinkin. Korppi ei tarkoita mitään muuta kuin itse kuolemaa, ei anna vihjeitä sen jälkeisestä. Korpille joutuu antamaan kaiken, mutta takuu pelastuksesta se ei ole.

Kristilliseltä kannalta yksi Aleksander Aavan avainfraasi on hiihtäessä korvessa. Se on myös biisiin Vyötä kupeesi ja tule! -levyllä liittyvän instrumentaalin nimi. Se tuntuisi kuvastavan määränpäätään murheen laaksossa - tai rajakarjalaisella suolla - etsivän ihmisen peruskokemusta, eräänlaista etsijän perusmoodia. Toivottomaltakin tuntuvaa taivallusta vihamielisessä ympäristössä virvatulimaista määränpäätä tavoitellen.

Biisin toinen taso tuntuisi minusta liittyvän evakkokokemukseen ja evakkotaiteilijan kokemukseen. Runoilija Aleksanteri Aava menetti kotinsa rauhanteossa, ja Keskitalo laulaakin: Aleksander Aava jätti kotimaansa / vuoli pois sen kylmettyneen osan lihasta / Vuoli vuolemistaan, kunnes sielu tuli vastaan / Sen hän ruokki linnuille ja korpit lihallaan.  Melko konkreettinen kuvaus siitä, miten menetystä voi käsitellä taiteen keinoin. Suuren surun käsittelemistä luonnehditaan usein sellaisin metaforin, joissa raajoja hakataan irti ja koetaan sitten haamusärkyä. Taiteilijan tapa käsitellä tällaista kokemusta voi olla metodinomainen vereslihan paljastaminen, kunnes sielu näkyy. Se syötetään sitten taiteen raaka-aineeksi.

Kotimaa on sitä paitsi myös kristillinen käsite. On tämä koti täällä ja se toinen koti siellä. Tämä koti on jätettävä päästäkseen siihen toiseen kotiin. Ja taiteilijan on jätettävä mukavuusalueensa ja annettava lihansakin revittäväksi päästäkseen taiteensa ytimeen.

Lopulta Aleksander Aavan tie voi olla kristityn, evakon tai taiteilijan tie, ja on ehkä luultavimmin näitä kaikkia. Tällaisissa merkitysrämeiköissä voi kahlata loputtomiin, ja siksi Keskitalo on niin tärkeä. Hän tuntuu elävän monenlaisissa todellisuuksissa samaan aikaan ja osaavan parhaimmillaan kirjoittaa niistä kaikista samaan aikaan.

Kolmas Maailmanpalo -yhtyeen levyversio tästä ainutlaatuisesta laulusta on bändin jumittavan tyylin parhaita ilmentymiä, joskin puhallinsovitus tuntuu vähän turhalta idealta. Aleksander Aava on kuitenkin parhaimmillaan, kun Keskitalo esittää sen soolona akustisen kitaran säestyksellä. Silloin kappaleen armoton ja täysin kosiskelematon luonne tulee kaunistelematta esiin. Silloin ollaan hyvin lähellä jotain ajatonta vähän eri mittakaavassa kuin puhuttaessa jonkin musiikkiesityksen kestämisestä vaikkapa 60-luvulta tähän päivään.


Soololive-esitys Tampereen Vastavirta-klubilta


Levyversio Spotifyssa

#9: Tuomari Nurmio: Siihen loppui satumaa (1988)

Sanomattakin selvää, ettei myöskään Tuomari Nurmion parhaan kappaleen nimeäminen ole mikään helppo tehtävä. Vain joitakin mahdollisia vaihtoehtoja: Liputtomat laivat, Lasten mehuhetki, Ikuisesti minun, Paavi Roskapankissa. Päädyin tähän oikeastaan sen avaussäkeistön ansiosta. Se lyö nimittäin keskivertosanoittajan kanveesiin niin suvereenisti, että on melkeinpä yhdetekevää, mistä Siihen loppui satumaa edes kertoo.

Muistatko Virran Olan, joka kiipes Otavassa / roikkui humalassa joka tähden sakarassa / A:sta O:hon asti, uhkarohkeasti / kunnes putosi, ja loppui satumaa.

En ole törmännyt moneenkaan tekstinpätkään, jossa kaksi eri merkitystä pelaisivat näin saumattomasti yhteen. Yhtäältä on legendojen todeksi väittämä tapaus, jossa iskelmäkuningas kiipeili päissään Otava-hotellin valomainoksessa, toisaalta on suomalaisen iskelmäkuninkuuden (ja toki yleisemminkin tähteyden) kyyninen, metaforinen ja jäännöksetön kiteytys. Ja sitten vielä hyvin klassinen "kurkota kuuseen, kapsahdat katajaan" -moraliteetti. Niin täydelliseksi hiottu biisinavaus, ettei sitä meinaa olemassaolevaksi uskoa.

Oppikirjanmukaista suvereniteettia on sekin, miten Nurmio rakentaa biisin temaattisen pohjan siitä kenties kaikkein ikonisimmasta Suomi-iskelmästä tutulle satumaan käsitteelle ja käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Alkuperäisessä Satumaassa lauletaan ikuisen kaihon kohteena olevasta paikasta, jossa kaikki olisi viimeinkin hyvin, ja tähteys voi sitä tavoittelevan mielessä olla tällainen paikka. Se on tässä ihan konkreettinenkin satumaa, mikä sekin perustuu iskelmän omaan kieleen, puheeseen tangokuninkaista ja iskelmäprinsseistä. Mutta kuningaskunnissa tapahtuu vallankumouksia, vanha valta syrjäytetään ja päät putoilevat, ja sitä paitsi monesta pikku prinsessasta tuli ruma noita / prinssit olivatkin pelkkiä sammakoita.

Humalainen kuningas putoaa tähdistä, ja maa alla on kova.

Suositut muusikot kirjoittavat säännöllisesti lauluja tähteyden kiroista varmaan samoista ymmärrettävistä syistä kuin kirjailijat sijoittavat kirjailijoita teostensa päähenkilöiksi. Eli siis samoista syistä kuin aiheita yleensäkin valitaan: koska ne koskettavat itseä, koska niistä tiedetään jotain. Suomirockissa Siihen loppui satumaata edeltää tällä saralla mm. muutamakin Juice-klassikko. Tuomari Nurmio ei noin muuten ole osoittanut kummoista taipumusta aihepiirin käsittelemiseen, ainakaan kovin suoraan. Hän esitti siitä yhden definitiivisen lausunnon, ja se riittää. Tähän nähden on paljonpuhuvaa, ettei Siihen loppui satumaa - kaavasta vähän poiketen - maistu omakohtaiselta tilitykseltä. Se on toisessa persoonassa kerrottu opettavainen ja armoton tarina, ohjeistus eikä avautuminen. Se ei oikeastaan paljasta mitään Nurmion omista kokemuksista, eikä moinen olisikaan hänelle luonteenomaista. Sen varsinainen viitepiste suomalaisessa musiikkihistoriassa on aivan toinen artisti, juurikin tuo heti alussa mainittu Olavi Virta.

Virta kokikin tähteyteen nousun ja sieltä romahtamisen jyrkemmin kuin moni Suomessa koskaan. Hän oli ensimmäisiä kokoluokkansa tähtiä maassamme, ja ehkä siksi hänelle ei annettu armoa, kun vauhtikiito taittui alkoholismin avittamaksi kompuroinniksi. Ei ollut vielä totuttu tällaisiin tarinoihin. Hän sai kuolla pilkattuna ja lehtien palstoilla reposteltuna, toisin kuin vaikkapa muuten varsin samankaltaisen kohtalon kokenut Juice yli 30 vuotta myöhemmin.

Siksi Virta on ilmeinen arkkityyppi, ja tietysti siksi, että hänen iskelmäkuninkaan auransa on vailla vertaa, ja siksikin, että niin monet hänen keskeiset ikivihreänsä liikkuvat niissä haavemaailmoissa, joiden kuvastolla Nurmio tässä pelaa. Näistä kaikista syistä tuo tähtikuvion mukaan nimetyn hotellin katolla kiipeileminen on niin jumalattoman tehokas metaforinen rakennelma.

Nurmio antaa siis varoittavan esimerkin, mutta helposti jää huomaamatta, että hän antaa myös ratkaisun esittelemäänsä taiteilijan dilemmaan. Siihen vihjataan tekstissä aiemminkin, mutta viimeinen säkeistö sanoo sen samaan aikaan verhotusti ja suoraan.

Se, joka pelaa hyvin, pitää valtit kädessään / lyö loppuun aina ässän / "Aamen, se on tässä / Mä otin potin taas", se sanoo pelureille / "Kiitos teille, tähän loppui satumaa".

Ei pidä antaa itsestään kaikkea. Taiteilijan voimavara ovat ne asiat, jotka hän pitää aivan ominaan. Yleisölle ei tule kumartaa liian syvään. On pidettävä jotain itsensä ja yleisön välissä, oltava ovela ja varovainen. Poistuttava pelipöydästä, kun sen aika on.

Voi kai sanoa, että Nurmio on taiteilijana ja julkisuuden henkilönä onnistunut tässä aika hyvin, vaikka hänelläkin olisi ollut paljon tilaisuuksia kompastua.

Mitä musiikilliseen puoleen tulee, Siihen loppui satumaa on tietysti tango, mutta varmaankin kiehtovin sellainen, mitä olen suomalaiselta rockartistilta kuullut. En osaa epämusikaalisena ihmisenä oikein analysoida, miksi se toimii rytmisesti niin helvetin hyvin. Tangopastisseissa pyritään usein maksimaaliseen paatoksellisuuteen, mutta tässä on rujoa svengiä, joka tuntuu heijastelevan Nurmion näkemystä siitä, miten viihdyttäjän rooli kannattaisi hoitaa. Överiksi hehkutukseksi vedettynä tämä kuulostaisi typerältä tekstin upeudesta riippumatta. Sellaisesta saadaan pieni aavistus vain lyhyessä väliosassa, joka on biisin "tangomaisin" elementti. Sekin sopii kokonaisuuteen vaistonvaraisen täydellisesti.

Tuomarin laulusuoritus on mainittava erikseen. Tässä vaiheessa "käheä karismaattisuus" oli jo vakiintunut hänen perustyylikseen, ja Siihen loppui satumaa on huippuesimerkki siitä, miten hyvin tämä lähestymistapa sopii tällaiseen auktoriteettiaseman välittymistä ja aavistuksen parkettien partaveistä vaativaan biisiin. Parhaissa teoksissaan Nurmio on saavuttanut jotain sellaista uskottavuutta, jota vastaan ei voi sanoa yhtään mitään, ja Siihen loppui satumaa on varmasti yksi niistä.


Siihen loppui satumaa Spotifyssa

Kylmät todistajat -yhtyeen kanssa tuoreeltaan vedetty live Youtubessa

#10: Scandinavian Music Group: Nuorukainen (2014)

Hellekesänä 2014 matkustin erinäisten perheenjäsenten kanssa autolla Jyväskylästä Rovaniemelle. Oli tiistai tai keskiviikko. Kellon lähestyessä iltakahdeksaa saavuimme Oulun liepeillä sijaitsevaan valtavaan Zeppeliini-kauppakeskukseen toimittaaksemme erinäisiä asioita - joku halusi käydä vessassa, joku Alkossa, ruokamarkettiin oli asiaa kaikilla. Pakettipelloille rakennettu myöhäiskapitalismin banaali muistomerkki oli kokoonsa nähden käytännössä tyhjillään. Eksyin seuralaisistani, etsin heitä ensin kompleksin yläkerrasta, turhaan. Kun palasin liukuportaita alakertaan näkemättä edelleenkään ketään missään, alkoi kauppakeskuksen ämyreistä soida Scandinavian Music Groupin tuolloin puoli vuotta vanhalta ja heti kättelyssä klassikoksi nimeämältäni Terminal 2 -albumilta kappale Nuorukainen.

Se oli niitä hetkiä, joina taide ja todellisuus kohtaavat toisensa kultaisessa leikkauksessa. Ympärilläni oli valtavan paljon kuolevalle yhteiskuntajärjestelmälle optimistisesti omistettua tyhjää tilaa. Olin hieman eksyksissä, enkä tiennyt, mistä päin tätä shoppailun autiomaata löytäisin läheiseni, joista riippuvainen olin jo ihan tuosta paikasta pois pääsemisen suhteen. Taustamusiikkina elegia länsimaiden rappiolle ja tuholle, jollaiseksi olen koko Terminal 2:n alusta asti tulkinnut. Se ei ole väkivaltaista protestimusiikkia, se on haikea ja vain hieman kitkerä hyvästijättö ajalle, joka oli ihanaa niin kauan kuin sitä kesti, vääristynyt ja muovinen la belle epoque, mutta kaunis epookki sittenkin.

Ajankuvan ja ihmissuhteiden rinnastaminen toimii tällä levyllä poikkeuksellisen hyvin. Ei tarvitse laulaa suoraan kummastakaan, kun voi laulaa molemmista hienovaraisesti ja yhtä aikaa. Tämä ei ole palavien rakkauslaulujen tai vereslihaisten erolaulujen musiikkia. Enimmäkseen kerrotaan päättyneistä rakkauksista, mutta turtuneen nykyhetken ja intensiivisen menneisyyden väliin vedetään koko ajan kalseaa verhoa. Välinpitämättömyys kasvaa puolustusmekanismista elämänasenteeksi. Esitellään sarja kertojahahmoja, jotka katsovat tavallaan maailman leimahtamista liekkeihin metaforisesta korkeasta tornista ja hymähtävät päälle.

Näin meidän yhteiskuntammekin katsoo omaa tuhoaan: kylmä himo ja itsekkyys, joista tässä rakennelmassa oli alun alkaenkin liian pitkälti kyse, eivät oikein käy yhteen todellisen surun kanssa. Se ei ollut suuri rakkaus / se oli valinta / Suren osaani vain / koska tulen sen menettämään.

Nuorukainen-biisi liittyy mielessäni aina Rolling Stones -kitaristi Brian Jonesin vuonna 1969 epäselvissä olosuhteissa tapahtuneeseen kuolemaan. Uima-altaaseen hukkunut poikajumala, addikti ja kusipää kuoli vuonna, jolloin monen teoreetikon mukaan 60-luvun optimismi taittui lopullisesti siksi maailmanlopun synkkyydeksi, jonka tiellä otetut loogiset askeleet alkavat viimein heijastua kenen tahansa todellisuuteen. Noihin aikoihin kuoli paljon muitakin 27-vuotiaita sankareita, mutta mahdoton unelma, sen pintapuolinen kauneus ja sen perimmäinen mädännäisyys heijastuvat varmaankin parhaiten Jonesin hahmossa.

Juhlien jälkeen aamulla / nuorukainen sukelsi matalaan päätyyn / ja halkaisi kauniin kallonsa.
Tuossa virkkeessä on oikeastaan tiivistettynä kaikki se, mitä länsimaiselle yhteiskunnalle on toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut.

Kaikki se euforia, suru, kauheus ja kauneus.


Nuorukainen-video Youtubessa

#11: Eppu Normaali: Kaikki häipyy, on vain nyt (1986)

Jotkut tässä blogissa käsitellyistä artisteista ovat sellaisia, joita olen fanittanut intohimoisesti vuosia tai vuosikymmeniäkin. Joidenkin tapauksessa suurin osa tuotannosta ei vetoa juurikaan, mutta löytyy ainakin yksi sellainen kappale, josta voi lausua ylisanoja. Jotkut ovat olleet tasaisesti niin hyviä ja välillä suorastaan erinomaisia, että on tuntunut tarpeelliselta ottaa heidät mukaan, vaikkei suoranaista fanisuhdetta olisikaan.

Eppu Normaali ei kuulu mihinkään näistä kategorioista. Suomen kaikkien aikojen ikonisimpaan rockyhtyeeseen ei osaa suhtautua jonain juttuna, joka on välillä parempi, välillä huonompi, mutta josta ei tarvitse olla erityisempää mieltä. Teininä kyllä osasin: tunsin lähinnä 90-luvun lopulla kaikkialla olleen Repullinen hittejä -kokoelman laulut, pidin kovasti joistakin, suhtauduin välinpitämättömästi toisiin.

Nuorena aikuisena löysin sitten itsestäni Eppu-vihaajan, joka voikin hyvin ja äänekkäästi monta vuotta. Tämä vaihe oli kärjekkäimmillään Sadan vuoden päästäkin -paluulevyn aikaan, jolloin mm. poistuin kerran neljän baarista kesken hauskan illan vain siksi, että Suolaista sadetta lähti soimaan.

Nykyään pidän sitä aivan hyvänä biisinä, mutta ei se vieläkään suosikkejani ole, ja sen kautta voi ehkä lähestyä keskeistä kysymystä: miksi vihasin aikanaan Eppuja, mutta nykyään jopa rakastan suurta osaa tuotannosta? No, katsoin yhtyeen edustavan punk-alkuaikojaan lukuun ottamatta viheliäistä ja epätervettä suomalaisen miehen itsesääliä, jonka estetiikka kiteytyi minulle En saa mielestä sinua -biisin säkeissä Miksi lähdit? / Liikaa juon. En halunnut olla missään tekemisissä minkään niin velton, minkään niin luovuttaneen, minkään niin sateessa virttyneen kanssa. Suolaista sadetta asettui tietysti teemansa puolesta osaksi samaa viitekehystä.

Mitä sitten tapahtui? No ensinnäkin tietysti vanhenin, ja jos nyt en ihan hirveästi ole vielä väsynyt tai luovuttanut, olen toki oppinut ymmärtämään niitäkin tuntemuksia paremmin. Ihan musiikista puhuttaessa olen muuttanut käsitystäni monesta aikanaan likilaskuiselta aikuisrokilta tuntuneesta jutusta ja löytänyt metaforisen möhömahani, joka nauttii kiireettömästä keskitien soundista, johon voi kääriytyä kuin lämpimään peittoon. Ja ennen kaikkea olen kuunnellut Eppu Normaalin musiikkia ilmeisimpiä klassikoita syvemmältäkin ja löytänyt aivan tietyn aikakauden, jolloin yhtye oli paitsi suosituimmillaan, myös timanttisimmillaan. Oikein tarkkaan rajaten kyse on vain kahdesta albumista, Kahdeksannesta ihmeestä (1985) ja Valkoisesta kuplasta (1986), ja niistä jälkimmäinen on parempi.

Huvittavaa kyllä, se alkaa juurikin En saa mielestä sinua -kappaleella, joka nyt ei edelleenkään hirveästi tunnemittaria värisytä - nykyään ei kyllä punaista näkemäänkään. Mutta heti tuon perään kuullaan Eppujen luultavasti paras biisi Kaikki häipyy, on vain nyt. Se tarjoaa rakkauden ja eron suuriin kysymyksiin oikeastaan päinvastaisen näkökulman ja on siksikin ratkaiseva tekijä myöhäsyntyisessä tykästymisessäni. Martti Syrjällä olikin sanoittajana koko ajan kyky ottaa erilaisia näkökulmia lempiaiheisiinsa, ja se oli ehkä se tärkein asia, joka nuoruuden raivossa jäi näkemättä.

Kaikki häipyy -biisin kertoja tuntuisi valvovan yötä rakkaansa vierellä ja stressaavan siitä, että joskus, väistämättä, menettää tämän. Ajatuksenvirta lähtee lapsuuden kesistä ja siitä, miten vähän niistäkään enää muistaa. Looginen ja pelottava lopputulos: kaikki muukin unohtuu. Kertoja tuntuisi olevan rakkaussuhteessaan onnellinen, mutta peruspessimistinen ajattelutapa saa pelkäämään pahinta. Ehkä se on tässäkin laulussa ero - niin myös aikanaan / sinä lähdet - mutta ei välttämättä. Onnellisinkin rakkaus loppuu viimeistään toisen kuolemaan. Tekstin kosminen mittakaava kuineen, tähtineen ja ikuisuuksineen ohjaa ajatuksia juuri tämän tulkinnan suuntaan. Ja kuolleet unohtuvat, eivät heti, mutta vääjäämättä. Sitä virtaa ei voi kääntää, ja siitä näkökulmasta jokaisella rakkaudella on synkkä tulevaisuus.

Mutta Kaikki häipyy, on vain nyt ei oikeastaan ole synkkä laulu, ei suomalaisella mittapuulla eikä Eppujen mittapuulla. Sen ytimessä kun on vapauttava toteamus, että jos tulevaisuus ei tarjoa toivoa ja menneisyys unohtuu hiljalleen, on kuitenkin aina nykyisyys.

Siinä tekstin yksinkertainen perussanoma ja kertojan tyhjentävä johtopäätös: Siksi rakastan sua nyt. Nyt, koska menneisyydessä tai tulevaisuudessa ei voi rakastaa.

Jos asiaa ei pysähdy tarkemmin miettimään, ero johonkin muuhun Martti Syrjän rakkaus- tai erolauluun, vaikkapa siihen tämän levyn avaavaan, saattaa tuntua hiusten halkomiselta. Minusta tässä on kuitenkin kyse tärkeästä katsomuserosta, jonka merkityksen voi laajentaa parisuhdeasioiden ulkopuolellekin. Tuskin "hetkessä eläminen" on koskaan kenellekään ihan täysin mahdollista, eikä se ehkä olisi kovin käytännöllistäkään, mutta tuntuu, että sen pitäminen ihanteena tai ainakin jonkinlaisena mental notena auttaa jo monen kriisitilanteen ja ahdistuksen yli ja tekee maailmasta helpommin kestettävän paikan.

Tässä biisissä on yksi aivan erityisen kaunis säepari: Tiedänhän / että pieni oon / Kun siltä tuntuu / mahdun hyvin kainaloon. Pienuus viittaa tässä kontekstissa myös ihmisen pienuuteen suhteessa ajan ja universumin kaltaisiin asioihin, mutta kuva on konkreettinen ja rinnastus poikkeuksellisen toimiva.

Biisin lopussa aamu sarastaa, vie mukanaan turhat huolenaiheet ja tuudittaa kertojan ja hänen rakkaansa (joka ehkä on valvonut kuuntelemassa toisen maailmantuskaa koko yön) rauhalliseen uneen. Se on onnellinen loppu, vaikka tietysti väliaikainen sellainen.


Kaikki häipyy, on vain nyt Youtubessa

#12: Ismo Alanko: Aika kuolla (1996)

Sallittakoon toisen peräkkäisen kirjoituksen aloittaminen nostalgiseen keikkakokemukseen viittaamalla. Ensimmäinen koskaan näkemäni klubikeikka oli Ismo Alangon & Vapaiden soittajien esiintyminen Rovaniemen Café Tivolissa syksyllä 1996. Keikka alkoi Ismon säestyksettä laulamalla Hetki hautausmaalla -biisillä, minkä jälkeen upea all stars -henkinen bändi saapui lavalle ja teemaa jatkettiin tuolloin viimeisimmän Irti-levyn Aika kuolla -eepoksella.

Jollain tasolla olen tuosta hetkestä asti pitänyt tätä Alangon parhaana biisinä. Hänhän on muuten ainoa taiteilija, joka esiintyy tällä listalla kolmeen eri kertaan. Ismon uran vaiheita tarkasteltaessa soolokausi on sekä kvantitatiivisesti laajin että (varmasti ainakin osittain tästä syystä) kvalitatiivisesti epätasaisin, mutta taivun olemaan sitä mieltä, että parhaat yksittäiset biisinsä hän on tehnyt omalla nimellään. Hassisen Kone oli hienoudestaan huolimatta vähän harjoittelua ja 80-luvun alun ajankuvaa, Siekkarit taas ei ollut biisilähtöinen bändi.

Sitä paitsi sooloartistina Alanko on aika usein pyrkinyt suureellisiin teoksiin, jotka taas ovat itselleni rakas popmusiikin alalaji. Aika kuolla on ilman muuta sellainen. Aihekaan ei tietenkään ole sen pienempi kuin biisin nimestä voi päätellä. Muistelisin Alangon kertoneen tuoreeltaan haastatteluissa, että tämän kirvoitti Unicef-yhteyksistä ja yleisestä punk-hörhöilystä tunnetun Tino Räsäsen kuolema, mutta voisihan kappale olla elegia kenelle tahansa omannäköisensä elämän eläneelle. Se tarkoittaa, toivon mukaan ainakin, ketä tahansa meistä.

Tekstin peruskysymys on yksinkertainen: Oletko silloin valmis / kun on aika kuolla? Retorisenakin sitä voi pitää. Kukaan ei kai ole, ja silti jokainen on, pakon edessä. Valmis-sanalla on kaksi merkitystä. Valmis ihmisenä / valmistautunut kuolemaan. Mutta varmaankin samat retoriset kaksi vastausta pätevät tulkinnasta riippumatta.

Vaikka Aika kuolla kumpuaisikin ystävän tai tutun hahmon kuolemasta, se on universaali, sen ei voi sanoa kertovan tällaisesta yksittäisestä tragediasta. Se kuulostaa sisäiseltä monologilta, huonon uutisen herättämältä yölliseltä pohdinnalta. Sen sinä-muoto tarkoittaa viime kädessä kertojan puhetta itselleen. Itseltään hän kysyy, onko valmis, sitten joskus.

Samanlainen samanlainen, missä niitä luuraa / erilainen erilainen, missä niitä? / Saattaa olla että kaikki vielä tavataan samassa paikassa. Oli ihmisen elämänkohtalo millainen tahansa, oli hänen kuolemansa millainen tahansa, lopputulos on sama. Kuolema on suuri tasa-arvoistaja. Sen tiesivät nekin, jotka laativat kuolemantanssi-kuvasarjoja mustan surman aikaan kaupunginmuureihin.

Irti on biisimateriaaliltaan aika epätasainen levy, ja tuotannollisestikin melkoinen osa siitä kuulostaa nykyään vähän homeiselta puolivälin ysäriltä. Levyn toiseksi paras biisi on kasteenraikas ja samoja teemoja vähän toisesta vinkkelistä käsittelevä Elämä on hauras, mutta kyllähän Aika kuolla loistaa tämän ei-niin-klassisen albumin puolivälissä kirkkaana majakkana, joka on sijoitettu sattumanvaraiseen paikkaan merta. Tämä nimenomaan pätee biisin musiikilliseenkin antiin: sen kaikuisassa ja elektronisessa soundissa on toki vaikutteita "trip-hopista", mutta tilanhallinta on samalla tasolla tuon ohikiitäneen lajityypin kovimpien klassikoiden kanssa, sovituksen yksityiskohdat hivelevät kuulokäytäviä ja kerroksiksi kasatut Ismon omat ja bändikaverien lauluraidat nostavat sisäisen monologin moniääniseksi vuoropuheluksi, kuin kaikkien katoamaan tuomittujen sielujen yhteiseksi ja silti riitasointuiseksi lauluksi tyhjässä, pimeässä.

Juuri tämä efekti taisi aikanaan Tivolissakin tehdä sen suurimman vaikutuksen. Tajusin, miltä tuntuu olla musiikin ympäröimänä, ei vain sen kohteena. Miltä tuntuu hukkua siihen.


Aika kuolla Youtubessa

#13: Mikko Perkoila: Nimismiehen murhe (1980)

Rakkaussuhteeni Mikko Perkoilan Nimismiehen murheeseen on pidempi kuin yhteenkään toiseen tässä blogissa käsiteltyyn kappaleeseen. Noin kolmevuotiaana kuulun olleen vanhempieni kanssa Perkoilan keikalla, jorailleen ympäriinsä ja esittäneen myös biisitoiveen, että soitettaisiin "marjapensaikkolaulu". Ujouttani en kehdannut sitä itse artistille kertoa, vaan äidin piti toimia välittäjänä.

Meillä kuunneltiin Perkoilaa paljon, ja hänen alkupään tuotantonsa klassikot ovat ikuisesti jossain siellä muistin kaikkein syvimmissä kerrostumissa. Aika vaikea näihin lauluihin on suhtautua millään tapaa objektiivisesti. Huomionarvoista toki on, että vaikka Nimismiehen murhe on musiikillisesti simppeli, akustisella kitaralla kompattu biisi, joka on täysin tarinansa varassa, olen kuitenkin diggaillut sitä ennen kuin olen voinut ymmärtää tekstin merkityksistä mitään. Jotain se kertoo Perkoilan kyvyistä melodian luojana ja ilmaisuvoimana vokalistina, tietysti myös siitä, että tekstissä on ollut ihan kieli- ja mielikuvien tasolla hirveästi sellaista tarttumapintaa, joka toimii lapsellekin.

Nimismiehen murheen musiikillisesta annista voisin nykyperspektiivistä mainita että komppauksen ohella siinä on toimivia lead-juoksutuksia, jotka tuovat vähän mieleen jotkut brittifolk-jutut. Mutta se musiikista. Tämä on puhdas tarinabiisi, jossa ei ole edes kertosäettä.

Ystäväni Tuomas Saloranta, jonka kanssa meillä on vuosikaudet ollut eräänlainen Perkoila-fanikerho, on mieltynyt kuvailemaan tätä "parhaaksi inhimillisen katkeruuden kuvaukseksi koskaan" - tai jotain sinne päin, tarkka sanamuoto on voinut aikojen saatossa vaihdellakin. Näkemys on joka tapauksessa oikeansuuntainen. Mainittu katkeruus Nimismiehen murheen perustunnetilana ja Kekkosen-aikainen suomalainen maalaispitäjä "seurapiireineen" sen settinginä muodostavat yhdessä täydellisen kokonaisuuden, josta on mahdollista diggailla vuosikymmenestä toiseen, vaikka teksti saisikin perspektiivin muuttuessa aina uusia sävyjä. Omana aikanaan se on ollut terävää satiiria, mutta kuvannut ehkä jo silloin vähän väistymässä olevaa maailmaa. Minun aikuisiälläni se on tuntunut lähes hellyttävän nostalgiselta. Mutta toisaalta näin teräväkynäisellä aikalaiskuvauksella on aina kestävä vetovoimansa. Aika muuttaa sen vain pysäytyskuvaksi, jonka kautta on mahdollista saada tarkkaa ja todistusvoimaista tietoa menneisyydestä. Eikä menneisyys ole näin hyvin kuvattuna koskaan vain menneisyyttä, vaan aina yhteydessä johonkin ajattomaan tai aikakausia toisiinsa yhdistävään.

Satiiri kohdistuu tässä pikkuporvaristoon, ja juuri heidän elämäänsä Haapasalmi-nimisellä geneerisellä keskisuomalaisella paikkakunnalla Perkoila kuvaa - henkilögalleriassa on lääkäriä, opettajaa, autopiirimyyjiä armoitetuita ja rehellistä tyhjäntoimittajaa. Satiiriksi tämä määrittyy jo ensi säkeestään, jossa Perkoila hahmottelee kertojansa ulkopuoliseksi, joka saapuu paikkakunnalle sattumalta ja niin ikään sattumalta joutuu sen merkkihenkilöiden kahnauksien kuulijaksi, kun törmää varhaisena kesäaamuna marjapuskassa istuvaan hahmoon, joka osoittautuu Haapasalmen nimismieheksi.

Tätä jäytää katkeruus siitä, ettei ole päässyt paikkakunnan Rotaryyn jäseneksi. Toinenkin herrakerho olisi toki olemassa, mutta kun ei kunnanjohtajaa sietää se voinut / ei voinut edes ajatella Leijoniin. Vaan Rotaryn suhteen on ilmennyt muunlaisia, nimismiehen virantoimitukseen liittyviä henkilökemiallisia ongelmia. Eräässä mielessä nimismiestä on rankaistu siitä, että hän on tehnyt työnsä, ei ole suostunut ymmärtämään korruptoituneen kunnallispolitiikan peruspelisääntöjä. Tämä on aihe, josta Perkoila on kirjoittanut muutenkin, ainakin aivan yhtä upeassa Kajaanista pohjoiseen -laulussa.

Mutta ei nimismies silti ole mikään ylevä sankarihahmo, joka taistelisi mädännäisyyttä vastaan. Hän haluaisi mukaan piireihin, joissa muut syövät siikaa ja syövät peuraa / puolesta hyväntekeväisyyden. Hän on ehkä itsekin alkujaan ulkopuolelta Haapasalmelle tullut ja mokannut ihan siksi, ettei ole ymmärtänyt paikallista käytöskoodistoa. Nyt hänen ainoa aseensa ovat esivallan hänelle suomat oikeudet, eli hän on oikeastaan ajautunut sotatilaan vertaisryhmänsä kanssa.

Nimismiehen murheen loppu on tarinan yhteen punomisen mestariteos, jota ei ole syytä spoilata, kun eivät kaikki lukijani tätä kappaletta varmaankaan tunne. Sama laulumuotoisen tarinankerronnan suvereeni hallinta leimaa koko biisiä, muttei kyse ole vain kerronnasta, sillä Perkoila on ihan kielenn soinnin ja ilmaisuvoiman saralla parhaita tietämiäni suomenkielisiä sanoittajia. Kieli svengaa, hoitaa sekä alku- että loppusoinnut yhtä varmaotteisesti kotiin ja hauskuuttaa ihan yksittäisillä sanavalinnoilla. Nimismiehen murhe toimii oikeastaan oppituntina siitä, miten tällainen teksti kirjoitetaan.


Nimismiehen murhe Youtubessa

#14: Asa: Monimuotosii (2006)

Asa on taas niitä artisteja, joilta oli kovin vaikea valita listalle tietty kappale. Pidän häntä itsestäänselvästi yhtenä 2000-luvun tärkeimmistä ja parhaista suomalaisista musiikintekijöistä, mutta hänen tuotantoaan tulee kuunneltua albumikokonaisuuksina, ja oikeastaan koko sen tuotannon läpi käyvä musiikillinen ja tekstuaalinen punainen lanka on se, minkä takia häntä arvostan.

Mutta ehkäpä sitten tuo punainen lanka tiivistyy jollain tapaa Monimuotosii-biisissä, jonka ekologisesta elämäntavasta ja kestävästä kehityksestä kertovan pinnan alla on syvempi filosofinen ulottuvuus: täällä on kaikenlaista nähtävää, koettavaa ja tajuttavaa, eikä itseään kannata kahlita, kun ei kerran ole pakko. Putkinäköisyyden impulssi on kukistettava ja katsottava koko universumia. Se pyrkimys tuntuu olevan Asan taiteellinen johtotähti, ja tässä biisissä asia tulee jotakuinkin tyhjentävästi selvitettyä.

Monimuotosii on tavallaan klassinen albuminpäätösraita (vaikka Terveisiä kaaoksesta -levyllä kuullaankin sen jälkeen vielä outro). Se houkuttelee pysähtymään, hiljentymään ja vetämään aiemmin kuultua yhteen. Hitaine tempoineen ja Piritta Pärelä -nimiseltä laulajalta sämplättyine romanikaihoisine kertosäkeineen se voisi helposti olla jotain, mitä sitten kutsuttaisiin seesteiseksi tai jopa hartaaksi. Mutta oikeastaan kappaleen täydellistää se, että Asa on lähtenyt vähän rikkomaan tätä perusideaa, koska muutenhan myös Monimuotosii pysyttelisi taideteoksena siististi omassa poterossaan eikä haastaisi kuulijaa.

Biitin ja laulusämplen kevyt pätkiminen ja leikkeleminen on aika hienovarainen, mutta erittäin onnistunut ratkaisu, joka ei hukkaa biisin vakavaa ydintä, mutta alleviivaa kyllä jonkinlaista universaalin moninaisuuden ideaa, tunnetta siitä, että täällä ollaan kaiken ympäröimänä eikä vain menossa jonnekin laput silmillä. Asan räppien painokkuus ja intensiivisyys taas tekevät selväksi, ettei kyse ole lohtumusiikista, vaan manifestista.

Biisissä mainitaan toki kompostoinnin, talousmetsänhoidon ja kestokyvyn kaltaisia käsitteitä, jotka ovat enemmänkin opastavien painotuotteiden kuin harhaan johtavan runouden kieltä, mutta runoutta tämä silti on, ja on sitä suurelta osin juuri uraauurtavan musiikillisen toteutuksen takia. Toisaalta sen toteutuksen käsitteleminen irrallaan Asan lyyrikko- ja räppäripersoonasta ei ole mahdollista. Vaikka tässä ollaan hyvin kaukana ns. tyypillisestä hiphopista, on genrepiirteistä jäänyt jäljelle ainakin se, että taustat seurailevat vokaaleja - mutta eivät pelkästään seuraile, vaan kaiuttavat niitä, kuvittavat niitä ja nostavat ne jonnekin puunlatvojen yläpuolelle, tuulen mukana kaikkialle kantautuvaksi universaaliksi kommunikaatioksi.

Olisi todella mielenkiintoista tietää, millaisen vaikutelman ei-suomenkielinen ihminen saisi biisistä. Miksihän en ole koskaan testannut? Tämä on ilman muuta paitsi sanojen, myös äänenpainojen kautta ymmärrettäväksi tuleva teos.

Monimuotoisuuden käsite liittyy ennen kaikkea ympäristön, luonnon, maailman moninaisuuteen ja niiden kaikkien aspektien itseisarvoon. Mä kävelen kotiin joka kerta eri polkuu. Tunnistan ajatuksen, pyrin itsekin liikkumaan ihan lähiympäristössäni silmät auki ja löytämään jotain mielenkiintoista ja ainutlaatuista jokaisesta tienpätkästä ja metsäkaistaleesta. Tuttuja paikkoja taas voi vuoden- ja vuorokaudenajasta, omasta mielentilasta tai mistä hyvänsä olosuhdetekijästä riippuen katsoa aina eri tavalla. Luonnon tuhoaminen on mielekäs konsepti vain, ellei katso tarkkaan, mitä on tuhoamassa ja ymmärrä sen itseisarvoa. Tämä pätee puiden ohella tietysti myös eläimiin ja, niin, ihmisiinkin.

Kertosäesämple Tummaksi synnyin / on tie vain koti ollut tuntuu mielenkiintoisella tavalla erilliseltä muusta tekstistä ja sitten kuitenkin liittyvän siihen. Lyhyt laulunpätkä on dramaattisen vaikuttava ja istuu biisin tunnelmaan täydellisesti, mutta miten romanikansan kulkurikaiho kytkeytyy juuri tämän kappaleen sanomaan? No, ainakin me kaikki olemme kulkureita elämässämme ja maailman armoilla, koska ilman maailmaa nyt ei ole meitäkään.

Siitä kai tässä muistutellaan.


Monimuotosii-video Youtubessa

#15: J. Karjalainen: Mennyt mies (2012)

30.12.2012 olin aloittanut uudenvuoden juhlinnan vähän etuajassa. Uudenvuodenaaton puolella tulimme tyttöystäväni ja hänen ystävänsä kanssa baarista asuntooni. Sosiaalinen media avattiin erinäisten tuntien tauon jälkeen, ja sen havaittiin olevan täynnä J. Karjalaisen uutta biisiä. Tämä tuntui omituiselta vain siihen asti, kun kappale laitettiin soimaan.

Muistan hyvin harvan kappaleen musiikkidiggarin urani varrella herättäneen niin nopeaa maanjäristysefektiä kuin Menneen miehen. Kyse oli tietysti siitäkin, että se ilmestyi juuri oikeaan kohtaan: Karjalaista oli ehkä pidetty 2000-luvun alkuvuosiin asti vähän itsestäänselvänä suomipopparina, kunnes hän heittäytyi Lännen-Jukaksi (jonka ensimmäisen levyn ensikuuntelu oli aivan samanlainen aamuöinen maanjäristyskokemus kuusi vuotta aiemmin). Mutta Lännen-Jukkakin ehti kolmen levyn mittaan muuttua maneeriksi. Juuri, kun ihmiset odottivat jotain uutta, tuli Mennyt mies: paluu rockbändimusiikin pariin, mutta millainen paluu. Sitä tekisi mieli luonnehtia viimeiseksi suureksi suomirock-kokemukseksi, mutta paskaahan tuollainen luokittelu ja lähihistorian oman mielen mukaiseksi kirjoitteleminen toki on.

Kappaleen upeuden taustalla on nähdäkseni kaksi ristiriitaista, tärkeää ja täydellisesti toisensa kohtaavaa tekijää: välitön populistinen vetovoima ja äärimmäinen omassa kieli- ja mielikuvamaailmassa pysyttäytyminen. Nämä nimenomaan kohtaavat toisensa, eivät ole erillisiä elementtejä. Mennyt mies ei olisi niin mieleenpainuva ja hittipotentiaalinen, jos sen sanoitus olisi tavanomaisempi ja periaatteessa helpommin aukeava. Eikä sen obskuuri itsemytologisointi purisi niin lujaa, ellei se olisi sekä musiikillisesti että tekstinä niin jumalattoman iskunkestävä, täydellisesti aikuisrokattu teflonpintainen kappale täydellisyyttä.

Silloin, kun tavoitteena on kertoa mahdollisesti kaikonneelle yleisölle, että nyt olisi syytä kiinnostua uudestaan, on avauksella tavallistakin suurempi painoarvo. Enkä tiedä, onko koko suomalaisessa laululyriikassa montaakaan niin kovaa avausta kuin tässä biisissä, joka lähtee liikkeelle unelmien urkuriffillä, hurmiollisella kitarasooloilulla ja kertosäkeellä, joka todennäköisesti vangitsisi kivienkin mielenkiinnon:

"Mä olen mystinen hopeinen diskomies / Mä olen kieltään lipova liskomies /Mä olen Uuden Englannin nahkamies / aina ilosta syntyvä uudestaan."
Ja mistä tämä kappale sitten kertoo? Tietysti J. Karjalaisesta ja hänen paluustaan ns. suuren yleisön musiikin pariin. Tuolloin 55-vuotias veteraaniartisti ottaa Spotify-aikakauden suvereenisti haltuun ilmoittamalla tekevänsä niin. Mennyt mies on yksinkertaisesti se ilmoitus - itseironinen, kuten kappaleen nimikin kertoo, mutta yhtä itsevarma myös. Tässä laulaa ja soittaa arvonsa ja tasonsa tunteva, elämänsä kunnossa oleva tekijä. Oon historiaa, hän toteaa, mutta se kuulostaa enemmän rehvakkaalta ja realistiselta toteamukselta kuin surkuttelulta.

Suomi oli ehkä pärjännyt ilman Karjalaista, mutta vuoden 2012 päättyessä sen oli aika havahtua ihmettelemään, miten tämä oli ollut mahdollista. Mennyt mies soi radiossa loputtomiin, ja keväämmällä ilmestynyt Et ole yksin -albumi myi triplaplatinaa. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, ettei yksikään suomalainen rockalbumi tule enää koskaan yltämään samaan. Niinpä kappaleen viimeistä säkeistöä on pidettävä itsensä toteuttavana ennustuksena:

Sitten kerran kun avaat radion / kuulet kumman tuttua, kaunista / jonka, luulet, oot kerran tuntenut / jonka, luulet, oot voinut unohtaa.
Mutta tästä ilmeisestä pintatasosta huolimatta ratkaisevan suuri osa Menneen miehen upeudesta perustuu karjalaismaiselle tavalle pudotella obskuureja vinkkejä, joita kuulija houkuttuu seuraamaan. Nettiaikakautena meille kävi nopeasti selväksi, että Uuden Englannin nahkamies oli 1800-luvun loppupuolella samaa 600 kilometrin mittaista ympyräreittiä vuosikaudet tauotta kiertänyt kanadanranskalainen kulkuri, jonka taustoista ei tiedetty mitään.

Ehkä Karjalainen löysi sukulaissielun hahmosta, joka oli alueen asukkaille tuttu, ennustettava ja säännöllisesti läsnä, mutta silti läpipääsemätön mysteeri, jota ei ollut mahdollista ratkaista.


Mennyt mies -video Youtubessa

#16: Yona: Pilvet liikkuu, minä en (2010)

Tämän laulun ilmeinen lähdeteksti on Badding-klassikko Pilvet karkaa, niin minäkin, jonka voi kai katsoa kuvaavan rakkausasioiden ohella nuoren ihmisen elämän levottomuutta ja keveyttä, liikkumista pisteestä seuraavaan ennen kuin paikoilleen jumittuminen uhkaa. Yonan ensimmäisen albumin nimibiisi on nimestään lähtien suora antiteesi Baddingin teesille. Vaikka tämäkin on nuoren ihmisen kirjoittama laulu, on tässä lähtökohtana hetkeen, paikkaan ja mieleentilaan kiinnittyminen. Tarkemmin katsottuna liikkumisen ja paikoillaan pysymisen motiivit saattavat olla aika samankaltaiset, vain strategia on eri. 

Ihan esteettisellä tasolla rakastan sitä vahvoin päävärein piirrettyä elämän pysäytyskuvaa, joka Pilvet liikkuu, minä en on. Kertoja istuu ikkunallaan ikään kuin kauneuden äärellä ja siten melkein sen keskellä. Kauneus on maisemassa, joka sattuu olemaan itsellenikin tuttu ja rakas. Se on niitä paikkoja, joita tarkastellessaan voi kokea olevansa samaan aikaan ajattoman liepeillä ja silti hyvin lähellä maailman hälinää - niitä pilvien tavoin liikkuvia ja kauas karkaavia eläviä olentoja, joiden kanssa kokee milloin läheisyyttä, milloin erillisyyttä. Kanssakäymisessä niiden kanssa on oltava jatkuvasti valppaana ja suojauduttava, joitakin harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Maiseman edessä voi laskea suojauksensa.

Yksi biisin avainsäkeistä itselleni on ihan alussa: Siirtolapuutarhan ylitse katselen himmeneviä valoja / mieleni pintaan asti täysiä maljoja / Jos liikun, ne läikkyvät. Raamatullinen kuva muuttuu upeasti konkreettiseksi ja selittää paikallaan pysymisen tarpeen. Ajatus katoaa, jos edes liikahtaa. Keskittyminen herpaantuu, ja maailma on taas tässä ja vaatii siirtymisiä paikasta ja ajatuksesta ja tunnetilasta ja motivaatiosta toiseen. Silloin katoaa se hatarakin ote, joka maailmasta on hetkellisesti mahdollista saada.

Pilvet liikkuu, minä en tuntuu sijoittuvan kesäiseen yöhön auringon juuri laskettua, auringon alkaessa juuri sarastaa, eikä se tietenkään ole sattumaa, Suomen ilmasto-oloissa ei ole toista hetkeä, joka olisi vastaavalla tavalla pysähtynyt ja merkityksillä ja odotuksilla ladattu samaan aikaan. Aurinko, joka juuri kerrontahetkellä on poissa, on tavallaan tekstin päähenkilö.

Katu täyttyy kuluvista koroista / postiluukku maksamattomista laskuista / Ikkunastain nousee portaat kohti taivasta / Aurinko tahtoo niitä pitkin nousta. Upea kuva, joka saa kesäaamuisen kasteen tuntumaan ihan konkreettisesti iholla tätä kuunnellessa näin varhaisena talvi-iltanakin. Mutta maksamattomista laskuista täyttyvä postiluukku on masentuneen ihmisen postiluukku. Tässä ei ole kyse downshiftaamisesta, vaan depressiosta. Ja aurinko nimenomaan tahtoo nousta portaat taivaaseen. Se ei tee sitä suvereenisti, kuten auringon kuuluisi.

Biisin lopukkeessa aurinko-teemaan palataan vielä: Tahdon vain tuntea auringon kasvoillain / ennen viimeistä laskua. Pysähtynyt hetki kesäyössä on samalla kappale kertojan henkilökohtaista yönseutua. Viimeinen auringonlasku koittaa joskus, mutta ennen sitä, toivon mukaan ja ainakin hetkeksi, rauha ja onni.

Aika on varma saattaja / sokean paras taluttaja / enkä toivo matkalleni muuta kuin onnea. 


Pilvet liikkuu, minä en Youtubessa

#17: Hector: Jatkuvuus (1974)

Aika harvan taiteilijan kohdalla voi osoittaa vuosikymmenien uralta pariin vuoteen rajautuvan kauden, jonka aikana tekemisen keskimääräinen laatu on ollut kirkkaasti korkeammalla kuin koskaan muulloin. Hectorin tapauksessa tämä on lähes konsensus, vaikka hän itse ei näkemystä haastattelulausuntojen perusteella allekirjoitakaan. Muistelisin hänen vähätelleen jossain vuosien 1972-1974 tuotantoaan jotenkin epäammattimaisena, vasta puolikypsän lauluntekijän työnä. Hämmentävä ääriesimerkki taiteilijan sokeutumisesta omien teostensa äärellä.

On käytännössä objektiivinen tosiasia, että myöhempinä aikoina Hectorin tuotanto on vellonut banaaliuden ja/tai tavanomaisuuden suossa, josta on erottunut vain yksittäisiä helmiä, kun taas tällä lyhyellä kaudella hän teki paria löyhää 60-luvun alun parodiaa/pastissia lukuun ottamatta visionääristä, isoa musiikkia, ainutlaatuista aikansa Suomessa, musiikillisiltaan ansioiltaan niin vahvaa, että se riittää kevyesti kompensoimaan tekstien ajoittaiset lipeämiset huvittavuuksien puolelle.

Tästä materiaalista riittäisi valinnanvaraa listalle; oma valintani tapahtui lopulta kahden biisin väliltä. Hectorin koskettavin, jotenkin todella syvälle kuvaamiensa tunteiden ytimeen menevä rakkaus/erolaulu Olet lehdetön puu pärjäsi kalkkiviivoille asti siksikin, että sen vähäeleinen, melkeinpä armoton teksti on ilman muuta hänen parhaitaan ja aika epäluonteenomainen.

Mutta lopulta oli kuitenkin valittava luonteenomainen biisi. Hectorilla on aina ollut tarve esittää isoja lausuntoja ja summata maailman tilaa. Jatkuvuus edustaa tätä kategoriaa. Se on tietysti "yhteiskuntakriittinen" ja nimenomaan siinä merkityksessä, että kritisoidaan kapitalismia, poroporvareita, rahan, vallan ja väkivallan epäpyhiä kytköksiä, moraalikatoa, sotaa... Vallankumouksellinen minä saa tekstissä vastakappaleekseen toisessa persoonassa puhutellun hahmon, joka edustaa velttoa, nousukasmaista, itsekästä stasista; nojatuolissaan dokailevaa tyyppiä, jota kiinnostaa enemmän luokkanousu kuin vääryyksien oikaiseminen.

Teksti on toki ylitsevuotava ja hyvin 70-lukulainen ja hectormainen, mutta kuvat ovat yhtä vahvoja kuin tunteen palokin, ja tässä on joitakin suosikkilainejani artistilta:

Istut sherrylasin kanssa oottaen / että Kaivopuiston, Lehtisaaren, Munkkiniemen kundit sinut huomais viimeinkin.

Juoksin joulukadun poikki / Kädet nyrkkiin puristin / Etsin teurastajat kaikki / heidät yksitellen kuristin.
Ja ehkä parhaana: Marlon Brando nuorta likkaa köyrii keskiluokan hulluuteen / takaapäin.

Hemmetti, tämä tällainenhan on nerokasta tykittelyä, jota kirjoitettaessa ei olla myötähäpeää pelätty, kuten ei tulekaan. Ja kuka muu poplyyrikko Suomessa vuonna 1974 kirjoitti takaapäin panemisesta? Ja miten Hector onnistui piilottamaan tuon viittauksen tekstiinsä ilman, että siitä käsittääkseni sen kummempaa kohua olisi noussut, vaikka hän oli maan suosituin artisti sillä hetkellä ja Jatkuvuuden sisältävä Hectorock-levy taisi olla historian myydyin artistialbumi Suomessa siihen mennessä?

Jatkuvuus käsitteenä liittyy ihmiskunnan keskinäiseen kohtalonyhteyteen, meidän Irlannissa, Vietnamissa, Chilessä ja Afrikassa elävien kanssa jakamaamme ihmisyyteen, mutta ennen kaikkea ylisukupolvisuuteen, mihin taas väistämättä liittyy virheidenkin periytyminen jälkipolvien kannettavaksi, mutta tärkeämpänä positiivinen toivo tulevasta: ellemme me onnistu, ehkä jälkeemme tulevat sentään.

Tässä vaiheessa kirjoitusta on syytä lopulta mainita pariskunta Matti ja Pirjo Bergström, joilla on sovittajakrediitti kaikkiin Hectorin tämän aikakauden klassikoihin ja joita on jo pelkästään tästä syystä pidettävä tärkeänä avaimena tuolloin syntyneen musiikin upeuteen. Vaikka Hector on niinkin voimakas lauluntekijäpersoona kuin on, vaikea Jatkuvuuttakaan on kuunnella ajattelematta sitä myös, tavallaan jopa ennen kaikkea, sovittajan musiikkina.

Jatkuvuuden voisi kai esittää vain akustisen kitaran säestyksellä, ja se kuulostaisi Dylanilta. Sen sijaan tähän on lisätty toismaailmallisia, kirkkaita syntetisaattorisointuja ja laitettu taustalle ehkä suomalaisen rockmusiikin upein rytminen yksityiskohta: a-osan täsmällinen hi hat -isku tuplautuu b-osassa intensiteetin kasvaessa, kunnes sitten vasta kertosäkeessä ryöpsähdetään täysimittaiseen komppaukseen. Se hi hat herättää minussa tunteita, joita on vaikea olla rinnastamatta intohimoiseen rakkauteen.

Lopussa kappale hajoaa käsiin ja katoaa syntetisaattoriavaruuteen, mikä alleviivaa oikein punakynällä, mutta nerokkaasti, välttämättömällä tavalla, jatkuvuuden tematiikkaa.

Melko perinteinen sävellys on saavut sovituksessa vuoden 1974 Suomen mittapuulla hätkähdyttävät kerrokset avantgarden tähtipölyä, jota tekstin isot ideat nimenomaan kaipaavatkin. Bergströmit ja Hector ovat varmasti kuunnelleet aina mainitun Bowien ohella varhaista Roxy Musicia, ehkä Tangerine Dreamiakin, Pink Floydia aivan varmasti. Lopputuloksena on ihanaa musiikkia, joka laajentaa tajuntaa ja herättää silkkaa fyysistä euforiaa. Ja tämä seikka viimeistään saa ajattelemaan, että puoliapokalyptisistä kuvistaan huolimatta Jatkuvuuden täytyy olla positiivinen laulu, uskoa ihmiskunnan mahdollisuuksiin välittävä, laulu tuleville sukupolville, vaatimus ja luottamuksenosoitus.


Jatkuvuus Youtubessa (ja jostain syystä Lähi-Idän kartta still-kuvana)

#18: Rauli Badding Somerjoki: Bussi Somerolle (1982)

Badding on ollut pahimpia rasteja tätä listaa kasatessani. Hänen tärkeyttään laulajana, hahmona ja genrejen yhdistelijänä ei voi kiistää. Monet hänen parhaista kappaleistaan ovat kuitenkin käännöksiä tai uudelleentulkintoja vanhoista suomalaisista biiseistä. Suurin suosikkini on varmaankin Laivat, venäläinen sävelmä, jonka kääntäjäksi hälytettiin lyhyellä varoitusajalla kemiläinen aineenopettaja.

Mutta tekihän Badding itsekin lauluja. Ei nyt mainita tässä Paratiisia, vaikka tosi hyvähän sekin on, ja sanoittaja Arja Tiainen ansaitsee jokaisen siitä saamansa tekijänoikeussentin. Ajattelin, että ehkä Tähdet, tähdet. Tuntui kuitenkin liian raskaalta kirjoittaa siitä. Tämä liittyy perheensisäisiin juttuihin, joiden takia se ei voi koskaan olla minulle vain laulu ja joiden takia en halua siitä viime kädessä kirjoittaakaan.

Badding eli niin lyhyen ja traagisen ja ärsyttävänkin johdonmukaisen elämän, että sitä haluaisi ajatella hänen kokeneen onnentunteita edes joskus. Ei kai hänen koko merkityksensä suomalaiselle populaarimusiikille voi tiivistyä siihen mailleen painuvaan aurinkoon? Juurikin Ilta-aurinko oli se kappale, josta olin melkein loppuun asti kirjoittamassa tässä. Upea biisi, mutta yritä nyt sitten elää sen kanssa, kun asunnossa ei kuitenkaan ole vain tylppiä esineitä.

Sitten muistin Bussi Somerolle -kappaleen, jota olen rakastanut vilpittömän hyväntuulisesti siitä asti, kun sen joskus myöhäisteininä ensimmäisen kerran kuulin. Sen kuvaamassa kadonneessa maailmassa on jotain lähihistorianarkkarin huumetta, hataria omiakin muistikuvia sellaisista kesäisistä 80-luvun alun eteläisen Suomen teistä. Tai Keski-Pohjanmaan tai Etelä-Karjalan, nehän olivat minun sukujeni ja isovanhempieni seutuja. Mutkaiset ja mäkiset tiet ovat tässä maassa kuitenkin aika samanlaisia kaikkialla. Mökkimatkalla Ukonlammelle oli jokainen töyssy oma käännekohtansa, kun Ville-vaari ajoi "pikku-Fiiulla" hengenvaarallista vauhtia, ja Sirkka-täti ja Saimi-täti liveraportoivat ohitettavien talojen nimistä ja asukkaista.

Nuo Karjalan-sukulaiset olivat enimmäkseen Poutasia, ja tässä kappaleessa viitataan upeasti nimetyn Brynolf Poutasen kauppaan. Ei liene minun sukulaisiani, väärä maakunta. Vaan väliäkö tuolla. Tärkeintä tässä on kotiin palaamisen tunteen kytkeminen ruohonjuuritason maantieteeseen. Kyllä minä ainakin haluan elää maailmassa, jossa jokaisella mutkalla on merkitystä. Ja kun olen itse tänä vuonna reissannut jatkuvasti tuota maailman anonyymeintä Helsingin ja Tampereen välistä moottoritietä, olen oppinut arvostamaan niitä satunnaisesti kohdalleni osuvia busseja, jotka sentään kiertävät synnyinkaupunkini Valkeakosken kautta.

Mutta vaikka matka kävisi pelkkää moottoritietä, on sen kulullakin maamerkkinsä. Aivan kuten Baddingin kiemuraisilla kyläteilläkin. Kysehän on siitä, että on menossa kotiin. Tie voi viedä sinne mittasuhteistaan riippumatta.

Olisi kovin hauskaa ajatella, että Baddingilla olisi sellainen koti tässä maailmassa ollut. Mutta Bussi Somerolle on ammatti-iskelmänikkari Raul Reimanin sävellys ja sanoitus eikä välttämättä kerro melkein-kaimansa Somero-suhteesta mitään. Badding taisi kaivata tähtien takaiselle Somerolle, jonne ei Tarvontietä kiitävä bussi riittänyt viemään.

Lopulta en päässyt kovinkaan kauas Tähdet, tähdet -biisistä. Samasta aiheesta tämänkin voi katsoa kertovan.


Bussi Somerolle Youtubessa

#19: Absoluuttinen Nollapiste: Viittä vaille sadetta (1998)

Tämä kymmenminuuttinen teos merkitsee minulle henkilökohtaisesti käännekohtaa sekä Absoluuttisen Nollapisteen tuotannossa että omassa elämässäni. Kun olen pari vuotta bändin klassista kokoonpanoa nuorempi ja kasvanut Rovaniemellä, heidän tapaansa sen länsilaidalla ja varmaan musiikki kirjallisuudeksi vaihtaen hieman samankaltaisena ulkopuolisena, samastuin teini-iässä ja sen välittömissä jälkimainingeissa Tommi Liimatan tajunnanvirtaan ja Nollapisteen yleiseen eksentrisyyteen, pokerinaamalla heitettyjen sisäpiirivitsien ja absurdilla huumorilla silatun ilmeettömyyden konseptiin, melko jäännöksettä. Mutta suunnilleen niillä paikkeilla, kun Simpukka-amppeli ja sen päätösraita Viittä vaille sadetta ilmestyivät, aloin itsekin kaivata jotain syvemmälle menevää.

Itse asiassa Liimatta on kyllä mennyt rivien välissä syvälle Nollapisteen levytetyn tuotannon alusta alkaen. Mutta niin tehdessään hän jätti varsinkin alkuaikoina itselleen pakoteitä. Simpukka-amppeli on kokonaisuutenakin ehkä pyrkimystä pois tästä. Vaikka liimattamainen todellisuuden kärjistäminen naurettavaksi leimaa useimpia levyn kappaleita, yleistunnelma on huomattavasti varhaistuotantoa vakavampi.

Tämä kiteytyy Viittä vaille sadetta -biisiin, mutta sen sanoittajaksihan ei ilmoitetakaan Liimattaa, vaan mystinen Samu Lyhty, jolle myös levyn avauskappale Silti on kreditoitu. Aikanaan Nollapiste-fanit spekuloivat Samu Lyhdyn henkilöllisyydellä hitaat verkkoyhteydet sauhuten, mutta asiasta sen enempää tietämättä olen antanut itselleni kertoa hänen olevan ihan todellinen ja Liimatasta erillinen ihminen, ja kun varsinkin Viittä vailla sadetta -tekstiä tarkemmin miettii, tämä tuntuu oikeastaan ainoalta mahdollisuudeltakin.

Tai jos haudanvakavia, harmaanpurppuraisia, auringonlaskun kaikissa sävyissä hehkuvia kielikuvia viljelevä Viittä vaille sadetta olisi Liimatan teksti, olisi se harvinainen osoitus kirjoittajan kyvystä astua täysin vakiintuneista näkökulmista, teemoista ja sanavalinnoista muodostuvan maailmansa ulkopuolelle.

Kappale tuntuu seisovan jämeränä merimerkkinä Nollapisteen tuotannolle - ei sen keskellä, koska takana oli vasta muutamia vuosia, edessä vähintään nyt kuluneet kahdeksantoista, mutta tärkeässä kohdassa kuitenkin. Se on se sama kohta, jossa muutetaan pois kotikaupungista, rakastutaan ensimmäistä kertaa oikeasti, aletaan toden teolla rakentaa omaa maailmankatsomusta. Jos tunnetaan vetoa taiteen tekemiseen, mietitään siinä kohtaa, tehdäänkö sitä kuinka tosissaan, havitellaanko siitä elämänuraa tai edes tekosyytä opintojen keskeyttämiselle.

Viittä vaille sadetta sijoittuu millintarkkaan tähän risteyskohtaan. Siinä istutaan portailla, perustuksiltaan horjuvan maailman laidalla, katsomassa tulevaisuuteen - synkkien ja synkkenevien pilvien leimaamaan, mutta kuitenkin tulevaisuuteen, jossa kaikki on eri tavalla, kaikki on muuttunut, ja tämä on lähtökohtaisesti hyvä asia.

Kiireettömästä akustisesta mietelmästä sisältönsä kokoiseksi proge-euforiaksi kasvava kappale vie Nollapisteen lopullisesti myös musiikillisen aikuisuuden maailmaan, johon bändi on sittemmin tuntunut uppoutuneen vähän liiankin huolellisesti, toki tietyn perimmäisen kieroutensa ja selittämättömyytensä aina säilyttäen. Tai ehkä joidenkin myöhempien levyjen ongelma onkin ollut siinä, ettei olla osattu vakavoitua siihen tapaan kuin tässä. On aina katsottu kuulijasta ohi, kun tässä katsotaan silmiin.

Tästä eteenpäin kuljen paljain jaloin / hänen kanssaan.

Vaan mitähän mahtaa kuulua Samu Lyhdylle? Yksi myöhäsyntyisimpiä Viittä vaille sadetta -tekstiä koskevia oivalluksiani liittyy sen uskonnollisiin konnotaatioihin. Tekstihän on täynnä kristillisiä, jopa herätysliikeretoriikkaan assosioituvia kuvia. Parikymppisenä tulkitsin tekstin "hänen" ilman muuta tyttöystäväksi tai vastaavaksi, mutta Jeesushan se lienee.

Jos ja kun näin on, nousee Viittä vaille sadetta Joose Keskitalon tuotannon rinnalle siihen todella suppeaan kategoriaan, jonka voisi otsikoida "oikeasti hyviksi suomalaisiksi uskonnollisiksi populaarimusiikkiteoksiksi".


Viittä vaille sadetta Spotifyssa

#20: Sir Elwoodin Hiljaiset Värit: Hämärän taa (1995)

Typeräähän se olisi teeskennellä, ettei Sir Elwoodin Hiljaiset Värit olisi minulle ennen kaikkea teinijuttu. Tarkemmin kyse on siitä myöhäisteini-iän vaiheesta, jossa yleinen hämmennys alkaa taittua  ja syntyy vähän turhankin tarkkaan rajattu kuva siitä, millainen ihminen sitä oikeastaan onkaan. Lukiossa ollessani ja vähän sen jälkeenkin kuuntelin Elwoodeja paljon ja vakavissani. Vaikka Juha Lehti oli jo bändin levytysuran alkaessa yli kolmekymppinen, koin hänen kuvaavan usein ja hyvin tarkkaan omia tuntemuksiani ja näkemyksiäni.

Hämärän taa oli se kaikkein tärkein biisi, koska se kertoo kirjoittamisesta ja mytologisoi sitä. Tämä on tavallaan huvittavaa, koska noihin aikoihin konkreettinen suhteeni kirjoittamiseen oli kaikkea muuta kuin biisin kuvaamaa eeppistä taistelua itsessä ja maailmassa piileviä demoneita vastaan. Esimerkiksi sivarivuoteni aikana kirjoitin täyden työviikon ja baareissa käymisen opettelun ohessa neljä maltillisen mittaista romaania. Niiden tasosta nyt ei kannata sanoa mitään, mutta tekstin määrä kertoo kai ainakin siitä, ettei sitä tarvinnut itsestään väkisin puristaa synkkinä ja myrskyisinä öinä, sitä vain tuli. Itsekritiikki taas tuli vasta vähitellen, niinhän se aina menee.

Oikeastaan ei siis olekaan niin outoa, että Hämärän taa on keski-ikää lähestyvän kirjoittajan sanoittama biisi. Siinä vaiheessa rimat ovat ehtineet nousta korkealle ja aikaa on vähemmän, sekä käytettävissä olevaa että jäljellä olevaa. Ja mitä vaikeammaksi itseä tyydyttävien asioiden aikaan saaminen tulee, sitä pakottavammalta tuntuu saada sellaisia aikaan. Sitä on yhden yön taas lähempänä kuolemaa, eikä romanttisen kirjoittajan maailmassa ole kyse arvostuksesta tai tunnustuksista, vaan yksinkertaisesti siitä, että kuollessaan sitä kuolisi mieluiten sikäli rauhassa, että tietäisi toteuttaneensa ainakin joitakin suunnitelmiaan.

Hämärän taa on varmasti yksi henkilökohtaisimmista syistä tälle listalle päätyneitä kappaleita. Jos joku kutsuisi sitä ylimahtipontiseksi, en oikein voisi väittää vastaan. Enkä nyt näe omaa taisteluani kaunokirjallisten projektieni kanssa ihan suoranaisena elämän ja kuoleman kamppailuna tai koe säkeiden Oi jumalani, miksi niin levottoman teit / Miksi laitoit yksin myrskyyn kulkemaan / Annoit kynän, annoit käden / annoit tyhjän paperin / joka sokealta vaatii sanojaan kuvaavan kovin realistisesti sitä, mitä teen avatessani tekstitiedoston ja alkaessani kirjoittaa.

Mutta jotain resonoivaa tässä kappaleessa on, ja Elwoodien koko melodramaattisessa elämännäkemyksessä, jota voisi kutsua vaikka viehättävän vanhanaikaiseksi. Haluan kyllä puolustaa tällaista tosissaan olemista ja isojen asioiden isoiksi tunnustamista nykyisenä vähättelyn, ironian ja vastuusta luistamisen aikakautena. Sitä paitsi monen muun 90-luvun Elwood-biisin tapaan tämä on maaginen sävellys ja sovitus, tavallaan lähellä jonkinlaista runotyttöjen ja -poikien easy listeningiä, mutta kuitenkin sen hauraan yöllisen hetken ytimessä, kun itsekritiikki pettää ja peilistä katsoo siloittelematon todellisuus.

Ja sitten on tietysti kertosäe: Ehkä jonain yönä vielä kaiken selvemmin sä näät / kunhan silmäsi tottuu vaan tähän hämärään.

Sen paremmin ei moni ole taiteilijan saavuttamatonta ja aina läsnäolevaa perustavoitetta kiteyttänyt.


Hämärän taa Youtubessa

#21: Radiopuhelimet: Varmaa hapuilua (1998)

Taas kerran tässä blogissa esiteltävät kappaleet tuntuvat asettuvan temaattisesti peräkkäin. Radiopuhelimien Varmaa hapuilua käsittelee niitä kaikkein isoimpia asioita siinä missä edellisen kirjoituksen aiheena ollut Kuusumun Profeetan biisikin. Sama pätee tietysti yhtyeiden koko tuotantoonkin. Käsittelytapa vain on porilaisilla ja oululaisilla aika erilainen, vaikka kumpikin paikkakunta on enemmän tuulten pieksämä länsirannikon mielentila kuin kaupunki perinteisessä mielessä.

Kuusumun Profeetan paras biisi oli aika helppo määritellä, Radiopuhelimien tapauksessa tämä tehtävä taas osoittautui mahdollisimman vaikeaksi. Yhtye on kokonaistaideteos, joka vaikuttaa ihmistajuntaan ennen muuta keikkojensa kautta. On sillä silti upeampia ja vähän vähemmän upeita kappaleita. Kaikkein upeinta tälle listalle valikoidessa ei voinut tyytyä vain perinteisiin "hyvä biisi" -kriteereihin, jotka olisivat Puhelimien kohdalla aika tarpeettomia. Piti etsiä biisi, joka edustaa parhaiten yhtyeen syväolemusta, niitä asioita, joita se on yrittänyt suomalaisille rockmusiikin kuuntelijoille välittää.

Se saa nyt sitten luvan olla Varmaa hapuilua, jonka definitiivisyys karttuu siitäkin, että yhtyeen vuonna 2006 julkaistu merkittävä tuplakokoelma lainasi nimensä juuri tältä kappaleelta. Radiopuhelimet tai ainakin heitä lähellä oleva levy-yhtiötaho ovat siis halunnet hahmottaa tuotannon tämän fraasin kautta. Ja ihan oikealtahan ratkaisu tuntuu. Radiopuhelimien musiikki ja tekstit ovat 30 vuoden aikana siirtyneet positiosta toiseen selvemmin ja samalla hienovaraisemmin kuin äkkiä ymmärtääkään, mutta kaikissa käänteissä juuri konventionaalisten ajattelumallien, helppojen sosiaalisten roolien, ilmeisten maailmankatsomusten ja vaivatta kuljettujen polkujen kiistäminen on ollut toiminnan ytimessä.

Yksittäiset Radiopuhelimet-biisit toteuttavat tätä agendaa puuttumalla vaikkapa hegemoniseen maskuliinisuuteen, kliseisiin suomalaisuudesta tai käsityksiimme luonnollisen ja yliluonnollisen, toden ja epätoden, välisistä mukamas selkeistä raja-aidoista, mutta Varmaa hapuilua soi metatasolla ja on kuin Radiopuhelimet-tekstien definitiivinen kommenttiraita. Biisin teksti määrittelee sen universumin, josta J.A. Mäen ja Jarno Mällisen lyriikat kertovat.

Se on varmaa hapuilua / vakuuttavaa harhailua / päämäärätietoista tiedottomuutta / levottomuutta herättävää varmuutta.

Biisin oleellisuutta Radiopuhelimet-tuotannossa ei ainakaan vähennä se, että muoto - kolmen ja puolen minuutinen maaninen ja hellittämätön terästehdasfunk - on yhtyeen tuotannon ydinmehua, tässä ehkä kaikkein ytimekkäimmin ilmaistuna.


Varmaa hapuilua Youtubessa

#22: Kuusumun Profeetta: Ei aurinko milloinkaan laske (2003)

Tavallaan taiteilijaihanteeni on sellainen tyyppi, joka tekee koko ajan ja paljon, eikä pidä rimaa liian liian korkealla, mutta tavoittelee kuitenkin kaikessa tekemisessään suuria asioita. Siis Mika Rättö. Tätä kirjoittaessani olen juuri toissapäivänä nähnyt Rätön esikoiselokuvan Samurai Rauni reposaarelainen ja niin vaikuttunut siitä, että kykyni suhtautua häneen taiteilijana kriittisesti voidaan ehkä kyseenalaistaa. Mutta Ei aurinko milloinkaan laske on ollut tämän listauksen tällä sijalla siitä asti, kun alkuperäisen listan viime joulun alla laadin - ja elokuvan jälkeenkin pidän tätä viisiminuuttista Rätön taiteilijuuden suureellisten pyrkimysten definitiivisenä kiteytymänä.

Aluksi Kuusumun Profeetta ei vaikuttanut loppulausuntoja tavoittelevalta yhtyeeltä.Tutustuin siihen ensimmäisen suomenkielisen levyn Kukin kaappiaan selässään kantaa myötä, ja sen hajanainen psykedeliafolk tuntui kaikessa upeudessaankin pyrkivän pikemmin maailman sirpaleiksi lyömiseen kuin eeppiseen kokonaiskuvaan siitä. Seuraavalla levyllä oli jo sitten Ei aurinko milloinkaan laske, joka ei tavoittele sen vähempää kuin kuolevaisen osan ja siitä aikakausien saatossa kummunneiden elämänfilosofioiden, hengellisten rakennelmien ja individuaalisen tuskan jäännöksetöntä selittämistä.

Oudointa toki on, että Rättö ja Kuusumun Profeetta onnistuvat tässä. Ja onnistumisen salaisuus piilee siinä, että kappale on sarja kysymyksiä ja toteamuksia, mutta karttaa vastauksia. Siinä vastauksien puutteessa se vastaus minun nähdäkseni on. Vastauksia ei vain ole, mutta juuri se ajaa asettamaan kysymykset ja keksimään vastaukset niihin.

Tämä on agnostikon hymni, jollaista on kaivattu. Se on sitä muotonsa puolesta: Rätön teatraalinen vokaali-ilmaisu ja "spirituaalisilta" kuulostavat stemmat kohtaavat staattisen ja ylevän folkrock-sovituksen tavalla, jota on vaikea olla luonnehtimatta uskonnollisen elämän alueelta poimituin kielikuvin. Upea ristiriita syntyy siitä, että kappale kuulostaa totuudesta varman saarnaajan hengentuotteelta, mutta ainoa totuus, jota saarnataan, onkin totuuden pysyvä poissaolo.

Rättö on ihan käsittämättömän kova vanhahtavan kielen käyttäjä, eikä tällaisten koukeroisten ja viimeisen päälle kirjakielisten lauseiden sovittaminen laululyriikaksi voi olla niin yksinkertainen tehtävä kuin miltä hän saa sen tässä kuulostamaan. Tämä on kuin jotain Kaarlo Sarkiaa, paitsi parempaa.

Kuuleeko jokin niin suuri muuta kuin ulvovaa galaksia sortuvaa / Kun niin valtava sormi viimein tuomiten osoittaa / tarkoittaako se keitä, vaiko kaikkea olevaa? Tai omat suosikkisäkeeni, jotka eräiden Joose Keskitalon rivien ohella tiivistävät suomalaisessa laululyriikassa parhaiten kuolevaisuuden peruskokemuksen ja ihmisen tuhoon tuomitun taistelun sitä vastaan:

On niin yksinkertaista uskotella olevansa päivä joka ei milloinkaan laske / olla kaukaisten hailakkain vuorten takaa nouseva säteinen paiste / On niin vaikeaa myöntää olevansa vain satunnainen kuiskaus / olla päivänkajo joka aina likempänä kuin aamua on hiipuvaa iltaa.


Ei aurinko milloinkaan laske Youtubessa